Angstiromaanien aatelia

Marja Björkin Posliini (2008) on lukukokemuksen jatkoa äskettäin arvioimalleni Prolelle (2012); uteliaisuus lieksalaisesta kirjailijasta johti teemaan, josta en yleensä mielelläni lue. Pedofilian kuvaukset ovat useimmille herkille ihmisille liikaa. Itse pääsin urakassa suunnilleen puoleenväliin, meinasin jättää teoksen kokonaan kesken, mutta muutaman päivän tauon jälkeen päätin urheilla sen loppuun. En tiedä, kannattiko. Päällimmäinen tunne, joka kirjasta jäi oli puhdas ahdistus, kaikki huumori jäi teeman raskauden vuoksi alakynteen. Tai kun huumoria oli, se oli äärimmäisen mustaa.

Teoksen päähenkilö Jaana on hellyydenkipeä, huomiotta kasvanut lapsi, jolle mikä tahansa aikuisen antama huomio on taivaan mannaa. Kun helsinkiläinen, suomenruotsalainen Kurre-setä päräyttää urheiluautollaan Lieksan kylille, kaikki luulevat, että Anita-täti on saanut elämänsä kertapläjäyksellä kuntoon. Kurre kuuluu siihen pedofiilien tyyppiin, jolle läheisyys aikuisen naisen kanssa ei ole mahdollista. Pariskunta puhuttelee toisiaan ”mammana” ja ”pappana” ja heidän ainoa kommunikaatiokanavansa on känni.

Jaanan ja Kurren intiimiä hetkiä kuvataan raa’an armottomasti. Esipuberteettinen tyttö suorastaan rakastuu ahdistelijaansa, ”pariskunnan” kirjeenvaihto on kaikista hurjinta luettavaa. Tyttö pakenee kirjastoon kirjoittamaan uskaliaita tunnustuksia tädin miehelle, joka säilyttää kaikkia kirjeitä uskollisena peltipurkissa melkein kuolemaansa saakka. Kuoleman kynnyksellä Kurre palauttaa kirjeet lähettäjälleen. Keski-ikäinen päähenkilö vie viettelijänsä viimeistä kertaa joulukirkkoon Uspenskin katedraaliin.

Romaanin perhekuvio on hyvin samanlainen kuin uusimmassa Prolessa. Aviopari eroaa vaimon uskottomuuden vuoksi, tyttö jää huomiotta äidin uuden elämän sotkujen takia, isä muuttaa poikineen Ruotsiin. Tyttö lähetetään Helsinkiin rikkaiden sukulaisten luo siinä toivossa, että siellä hän voisi paremmin keskittyä tulevaisuuteensa. Äidin avuttomuus on legendaarista luokkaa, hän luottaa täysin rinnoin alkoholistisiskoonsa, jolla kuitenkin on hyvä asunto Marjaniemessä ja miehen edustustili käytettävissään.

En ole koskaan saanut Nabokovin Lolitaakaan loppuun, vaikka se kuuluu maailmankirjallisuuden klassikkohelmiin.  Ehkä jos romaanissa olisi ollut hieman enemmän tavaraa päähenkilön selviytymismekanismeista kaiken tapahtuneen jälkeen, siitä olisi selvinnyt ulos ehjempänä. Teos antaa ymmärtää, ettei selvitymistä oikeastaan ole olemassa, on vain mahdollisuus kokonaan unohtaa, nukahtaa muistamatta minne viimeksi jäi.

 

Mainokset

Sekaantumisesta

(kirjoitettu n. 3 vuotta sitten, päivitetty 4/12)

Monikulttuurisuuden vastustajat ovat niin organisoitunut rintama Suomessa, että on vaikea kuvitella Hommafoorumin “nuiville” (kuten he itseään nimittävät) yhtenäistä vastavoimaa, joka jaksaisi jauhaa keskenään vastaavalla sisäsiittoisella foorumilla. Lisääntyvän maahanmuuton ja monikulttuurisuuden puolustajia kun mahtuu joka junaan, meitä on poliittisesti vasemmalla ja oikealla, kaikissa uskontokunnissa, sukupuolisissa enemmistöissä ja vähemmistöissä, lihansyöjissä ja vegaaneissa, maalla ja kaupungeissa.

Jos me olemme ”me”, emme välttämättä katso samaan suuntaan muun tulevaisuuden suhteen. Kenttä on todella sekava, miltei mahdoton määritellä. Emme todellakaan ole yhtenäinen, vakavasti otettava poliittinen voima. Monikulttuurisuuskysymykset ovat vain pieni osa siitä kaikesta, mihin tahoillamme uskomme ja teemme, sikin sokin ja riitasoinnuin. Meillä ei välttämättä ole muuta yhteistä jaettavaa kuin yksi poliittinen kanta, joka on yhdistettävissä muihin toisistaan radikaalisti eriäviin kantoihin. Yksi sateenkaaren vivahdus, joka luontevasti sekoittuu muihin sävyihin.

Joillekin monikulttuurisuus on keskeinen elämänsisältö, toisille ohuempi juonne. Emme välttämättä ystävysty keskenämme vain siksi, että tunnemme maahanmuuttajia, teemme töitä maahanmuuttajien parissa tai perheessämme asuu maahanmuuttaja. Osa meistä ei päivittäin pohdi termien maahanmuuttaja tai monikulttuurisuus merkitystä; saatamme vain tuntea naapurin Alin tai olla naimisissa Olgan kanssa. Hienointa arkisissa kohtaamisissa on se, että ne usein auttavat meitä suhtautumaan ihmisiin muina kuin ulkomaalaisina, muukalaisina tai yhteiskunnan loisina.
Kaikilla ei ole hienoja käsitteitä tukemaan mielialaa tai tunnetta, jonka muutos kohti monikulttuurista yhteiskuntaa saa aikaan. Ja miksi pitäisi ollakaan? Mitä luontevampaa kulttuurien välinen dialogi on, sitä vähemmän sen ympärillä pitää politikoida tai teoretisoida varta vasten. Myös suurin osa siihen liittyvästä teoreettisesta kirjallisuudesta on turhaa arjen tasolla. Ei kenenkään tarvitse hankkia arvosanaa antropologiasta pystyäkseen kohtaamaan uudet naapurinsa. (Antropologiaa kannattaa opiskella, mutta ei siksi, että tulisi kansainvälisemmäksi tai suvaitsevaisemmaksi!)

Harvalla mielipide tai tunne monikulttuurisuuden toimivuudesta yhteiskunnasta on ”puhdas”, suurin osa meistä taatusti kokee ristiriitaisuutta muutoksen suhteen. Yhteiskunta muuttuu monimutkaisemmaksi, moni palvelu takkuaa, kun luukuilla on enemmän kielitaidottomia ”talutettavia”. Arkisiin kohtaamisiin menee enemmän aikaa kuin ennen, koska tapaamamme ihmiset haluavat meidän kääntävän heille heidän papereitaan hiekkalaatikon reunalla ja näyttävän kaupassa, missä tuotteissa ei ole sianlihaa tai liivatetta. Uusien tulokkaiden suhteen varmasti suurimmalla osalla on ”suosikkeja” ja vähemmän haluttuja ryhmiä. Riippuen kokemuksistamme, matkoistamme ja kielitaidostamme me viihdymme kaikki joidenkin kansallisuuksien parissa paremmin kuin toisten. Tämä ei ole rasismia, jos pitää mielipiteensä yksityisenä ja jos samalla muistaa, että muillakin kuin kansanryhmällä X on oikeuksia.

Yleensä ”suosikit” ovat jollain tapaa samanlaisia kuin me olemme, jollei ihonvärin suhteen, sitten kielen, koulutustaustan, harrastusten tai muun elämään suuntautumisen suhteen. Maahanmuuttoministeri Räsänen on sanonut julkisesti, että Suomen pitäisi ottaa enemmän kristittyjä maahanmuuttajia, koska he sopeutuvat nopeammin kristittyyn maahan kuin ”muunuskoiset”. Tämä on mielestäni jos ei rasismia niin ainakin syrjintää ja vastuutonta poliittista toimintaa. Valtiovallan korkean edustajan ei tule arvottaa maassa asuvia ryhmiä heidän harjoittamansa uskonnon mukaan.

Hiljainen tieto on usein tärkeämpää kuin sanat. Kaikilla ei ole tarvetta keskustella aiheesta lainkaan. Ja tätä hiljaisuutta pitää kunnioittaa. Kaikki solidaarisuus ei ole älyllistä tai kielellistä. Arjen tasolla ihmiset enimmäkseen äänestävät jaloillaan. Jos näemme menestyvän paikallisen pizza-kebabravintolan, emme voi päätellä tästä suoraan, että paikalliset suomalaiset kannattavat yhteen ääneen monikulttuurisuutta. Ruoka on luultavasti hyvää, hinta oikea, omistaja sympaattinen, tai kyseessä on ainoa lähellä oleva ravitsemusliike. On kuitenkin todennäköistä, että paikan vakioasiakkaat oppivat jotain suomalaisen yhteiskunnan maahanmuuttopolitiikan reunaehdoista. Mahdollisesti kaikki eivät äänestä perussuomalaisia. He saattavat jopa tuntea omistajan nimeltä. Heidän lapsensa saattavat olla samassa koulussa, he saattavat tavata iltaisin saman jalkapallokentän reunalla. Vuosien varrella heidän suhteensa muuttuvat monimutkaisemmiksi. Tulee muita yhteisiä kiinnostuksen kohteita kuin kulttuurien kohtaaminen tai ”toiseuteen” tutustuminen. Kulttuuriero on mahdollisesti aina olemassa, mutta suurimmassa osassa elämän tilanteita se on vähemmän merkittävä, jopa epärelevantti.

Suomessa kantaväestön mielenkiinto uusiin tulokkaihin on ollut niin vähäistä, että moni ei jaksa muistaa tarkkaan, mistä maista uudet naapurit ovat kotoisin. Saatetaan asua naapureina vuosina tietämättä, haluamatta kysyä. On ollut kätevämpää puhua heistä vaikka ”niinä tummina”. Viimeisin käytännöllinen koodisana on ”mamu”, joka ei viittaa mihinkään kulttuuriin, ihonväriin eikä etnisyyteen. ”Mamuttelu” kuitenkin tuottaa omanlaistaan etnisyyttä –kattoetnisyyttä, jonka edustajia yhdistää kokemus erilaisuudesta valtaväestöstä. Kun maassa pitkään asunut muualta tullut ei enää tarvitse jatkuvaa tukea kielessä ja arjen askareissa, voidaan olettaa, että maahanmuuttajuus on loppumassa. Maahanmuuttajuus ei ole elämänura, vaan yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne, joka muuttuu päivä päivältä ja mahdollisesti joskus häviää.

Monikulttuurisuuden vastustajat argumentoivat yhteen ääneen, että monikulttuurisuus olisi fanaattinen opinkappale, jota kukkahattutädit ja muut ”hyysärit” puolustavat henkeen ja vereen lähinnä siksi, että heillä on oma lehmä ojassa jollain tapaa. Joko saavat leipänsä maahanmuuton teollisuudesta tai kokevat ylemmyyttä saadessaan puuhastella erilaisissa ruohonjuuritason projekteissa. Usein heidän vihansa ja epäluulonsa kohdistuukin enemmän oman maalaisiin poliittisiin aktivisteihin kuin itse maahanmuuttajiin. Ikävällä tavalla tämä piirre myös muistuttaa meitä tragediasta, joka tapahtui Utoyan saarella kesällä 2011.

Onko Suomessa sitten monikulttuurisuudesta vapaita vyöhykkeitä? Viimeisiä linnakkeita, joissa aito kansa voi kokea puhdasta kansallista yhteenkuuluvuutta? Epäilisin, että lähes jokaisella suomalaisella maahanmuuttokriitikolla on muualta tulleita ystäviä ja/tai heidän suvuissaan on maahanmuuttajia miniöinä tai vävyinä. Ystävyydet ja sukulaisuussuhteet muualta tänne tulleiden kanssa eivät ole ideologinen opinkappale, jota kenenkään tarvitsisi, kannattaisi tai kuuluisi puolustaa henkeen ja vereen. Ne vain ovat olemassa orgaanisina tosiasioina.

Monikulttuurisuus on tavallinen, arkinen asia, joka tapahtuu ihmisille tässä ja nyt, halusivatpa he sitä tai ei. Siinä vaiheessa, kun lopetamme puhumisen ”mamuista”, olemme saavuttaneet luontevan suhteen keskellämme tapahtuvaan globaaliin muutokseen. Muutos tapahtuu, tahdomme sitä tai emme. Muutoksen vastustaminen tuntuu järjettömältä. Se vaatisi Suomelta uudenlaista eristäytymistä, liittolaisuutta ei-minkään kanssa ja merkittävää tinkimistä nykyisestä elintasosta. Se olisi paluu johonkin illuusioon, jota ei ole koskaan ollutkaan. Utopistinen tulevaisuus, joka tuntuu enemmistöstä skifi-painajaiselta.

Niille ihmisille, joiden elämää säätelee liikkuvuuden prinsiippi, ei paikalla pysymisen, kotimaan keskustelut maahanmuuttajien vastaanotosta voivat tuntua jälkijättöisiltä ja tunkkaisilta. Moni heistä käy keskustelujaan muualla kuin Suomessa, ylirajaisesti. Myönnän kuuluvani tähän porukkaan. Minun on vaikea osallistua suomalaiseen keskusteluun monikulttuurisuudesta, koska en oikeastaan edes tunnista, missä keskusteluja käydään. Vaalien alla auditorioissa? Ajankohtaisessa kakkosessa? Maakuntalehtien yleisönosastoilla? Keskustelen kyllä ”omieni” parissa, lähinnä akateemisissa seminaareissa, välillä kansalaisjärjestötasolla, mutta en ole vielä ollut tilaisuudessa, jossa erilaiset ”nuivat” ja maahanmuuton kannattajat tulisivat kuulluiksi ja pystyisivät kohtaamaan toisensa ihmisinä. Inttämistä, jankkaamista, vihanpitoa ja siltojen polttamista olen nähnyt ja kuullut, se ahdistaa minua. Tätä nykyä rakennan kulttuurien välisiä siltoja mieluummin käsilläni ja jaloillani kuin puhumalla ja kirjoittamalla medioissa. Tuo tekeminen tuottaa nopeampaa tulosta, se tuntuu merkitykselliseltä ja siitä saa päivittäistä tyydytystä.

Näkyvimmät monikulttuurisuusaktivistit löytyvät enimmäkseen maahanmuuttajista itsestään, heidän kavereistaan ja elämänkumppaneistaan. Ammatillinen monikulttuurisuus ei taas edellytä monikulttuurista elämäntilannetta kotona ja vapaa-aikana. Monikulttuurinen työ on usein niin kuormittavaa, ettei työn tekijöillä riitä energiaa aktivismiin paikoissa, joissa kuunnellaan maailmanmusiikkia kirjavissa teltoissa ja paistetaan falafel-pyöryköitä. Ymmärrettävää ja sallittavaa. Jokainen kantakoon kortensa kekoon voimiensa mukaan. Kaikki tämä, yhdessä tai erikseen, kertoo siitä, ettei suomalaista monikulttuurisuuden ”kenttää” voi kartoittaa yhdellä silmäyksellä.

”Kenttä” on kaikkialla, kaupungeissa ja syrjäseuduilla. Kaupunkien ja syrjäseutujen suuri ero on siinä, että kaupungeissa on enemmän resursseja järjestää erillisiä monikulttuurisia palveluita. Joskus uskallan väittää, että pienellä paikkakunnalla, jolla ei ole erillisiä monikulttuurisia palveluja, yksittäisen maahanmuuttajan omat toiveet ja aloitteellisuus saattavat tulla paremmin huomatuiksi kuin kaupungeissa. Suomen kielen oppiminen on tehokkaampaa sellaisissa paikoissa, joissa kaikki eivät puhu hyvää englantia. Lapset saattavat saada parempaa eriyttävää opetusta kyläkouluissa kuin suuren kaupungin valmistavalla luokalla. Integraatio – kuinka kukin meistä sen haluaakaan määritellä – voi tapahtua suurempaa mielikuvitusta käyttäen paikoissa, joissa ei ole tarjolla valmiita, erityisesti maahanmuuttajille räätälöityjä koulutuspolkuja.

Yhteinen poliittinen jaettava monikulttuurisuuden laajalla kentällä on halu keskustella maahanmuuton ehdoista, toteutuksesta, seurauksista. Tähän ryhmään ihmisiä mahtuvat ”nuivatkin”. Eritoten tähän ryhmään mahtuvat itse maahanmuuttaneet, asianomaiset, oman elämänsä asiantuntijat. Koska kysymykset koskevat lähestulkoon jokaista täällä asuvaa, emme voi olettaa, että julkiset keskustelut olisivat automaattisesti tajuntaa laajentavia, sivistyneitä, sivistäviä. Tyhmiäkin kysymyksiä saa kysyä.

Kwame Anthony Appiah’n käyttää teoksessaan Cosmopolitanism: Ethics in a World of Strangers  (2006) käsitettä contamination.  Se kertoo maailmantilasta tunkkaisen identiteettipolitiikan ulkopuolella. Termi merkitsee yhtäällä saastumista, mutta myös levittäytymistä, sekaantumista johonkin, joka on radikaalisti erilaista kuin itse olen.

Appiah painottaa keskustelun tärkeyttä: “Keskustelun ei tarvitse johtaa konsensukseen mistään asiasta, ei varsinkaan arvoista; riittää, että se auttaa ihmisiä tottumaan toisiinsa.”
En tiedä, millaista elämäni olisi, jos en olisi koskaan sekaantunut mihinkään, mikä on alussa ollut itselleni vierasta. Ja olisiko sellainen elämä kenellekään mahdollista? Kuka sellaista haluaisi? Mistä se koostuisi? Mihin se johtaisi? Kannattaako sellaista elämää edes kuvitella? Mielestäni se on silkkaa ajan hukkaa.

Uusin kotkotus, ”löydetty” runo

Helsingin Sanomat on parin päivän ajan julkaissut ”lehtirunoja”, eli lehtileikkeistä tuunattuja löytölapsia, mustalla tussilla aikaansaatuja hassutuksia. Oli pakko ottaa pöydältä pari akkojen lehteä ja kokeilla metodia. Tosin en nyt jaksa valokuvata tuotoksiani. Otin vapauden jopa editoida alkuperäisten tekeleitteni layoutia vähän.

Kulissien takana on

 

I

 

Lista on ristiriitaisempi.

Pohjimmaisena, möyhentyneenä

muun roinan alla.

 

Nämä ja muut listani pyörivät mielessäni.

Pohdin.

 

Jos kysyy

illalla kymmeneltä, jos kysyy ihan

tavallisena arkipäivänä,

en allekirjoittaisi kulissielämää.

 

Kulissien rakentaminen on inhimillistä.

Joillekin ihmisille

Se mitä toiset ajattelevat

Ei ole niin tärkeää

Mitä itse siitä ajattelee, jos

 

Voimia ja uskallusta, mutta

 

Sohvalla makaa tutun näköinen äiti.

Äiti on tuupertunut

Pölypallojen leijuessa ympärillä

Lähipiirini tietää

 

II

 

Oikeasti on, ystävät

Teilläkin on

tällaista

 

Avaa ovi aivan uudenlaiseen

Kumppanuuteen

 

Hyvin suomalainen

Tapa ajatella on

 

Katja on

Pikkuhiljaa saanut varmuutta siitä

 

Välillä

On ollut

 

Roolien riisuminen on

 

Täydellisyyden pyrkivä

Vanhempi on

Lapsi on

Vähän vähempi yrittäminen on

 

Eivätkä naapuritkaan todennäköisesti huomaa

Niin tolkuttomasti kuin kuvittelemme.

 

 


muna poikineen

 

munat lisääntyvät

munia on maalattava

yötä päivää

 

yöllä on

erityisen hyvä maalata

munia

 

mehiläisvahalla ja väreillä

nuppineula

linnun solisluu

 

munat ovat aina oikeita

väreillä on väliä

merkityksiä

on paljon

 

nuori kana munii

ensimmäisen munan

uuden kuun aikaan

 

jos riitelette

muna menee rikki

silloin muna haudataan

siitä saa parantavaa voimaa

 

Jokainen meistä ansaitsee oman käpistelyhuoneen

”…kun täyttävät neljäkymmentä niin siirtyvät käpistelyhuoneeseen tuusaamaan.”

Tuomas Kyrön uusin teos Miniä ilmeisesti myytiin loppuun tänään. Olin hengessä mukana kuin kunnon partiotyttö, hommasin kirjan ja siirryin lukemaan sitä samalta istumalta läheiseen kahvilaan. Teos oli sopiva pitkän lounaan välipala, yksinkertainen kolmen päivän road movie elämästä kahdeksankymppisen sysisuomalaisen papan kanssa.

Romaanin kertoja, espoolainen urakiipijäminiä, jolle tärkeintä elämässä onnistuneiden lomaosakekauppojen jälkeen on ”oma aika” lapsilta ja mieheltä paossa on amerikkalaisten Country Living-lehtien ja valkoviinilasillisten parissa, ei sinänsä herätä viboja suuntaan tai toiseen. Been there, done that, ja kyllästynyt kuoliaaksi. Hohhoijjaa. Kertoja on valinnoiltaan ja ajatuksiltaan niin mitäänsanomaton, että häneen verrattuna appiukko (Mielensäpahoittaja?) suorastaan pomppaa esiin valtavasieluisena persoonana. Ja näin on tarkoituskin. Ketään meistä ei voisi (ainakaan kaunokirjallisesti) kiinnostaa, mitä espoolainen ekonomi söisi lounaaksi. Hohhoijaa ja get a life. Joutuessaan huoltamaan appiukkoaan kolmen päivän ajan hän joutuu suoranaiseen arvoristiriitaan elämässään (tämäkin lainausmerkeissä, koska ristiriita on niin mitätön). Romaanin konfliktiasetelma on mielenkiintoinen.  Se on hyvin epädramaattinen ja positiivinen, mutta silti haastaa ajattelemaan elämän erilaisista vaihtoehdoista.

Meille Sysi-Suomessa syntyneille ja kasvaneille Kyrön käyttämä sanavarasto ja yksityiskohdat eivät esiinny eksoottisina, vaan osana kollektiivista muistiamme. Isäni käyttää sanaa ”käpistellä” epämääräisestä puuhaamisesta autotallissa; äitivainaani käytti sanaa ”tussata” samantyyppisestä suunnattomasta toiminnasta esim. keittiössä tai ompelusten parissa. Roolijaot olivat joskus selkeitä. Ketään ei sorrettu, mutta kaikilla oli oma paikkansa.  Kyrö myös kertoo täysin tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa miehellä ei ole asiaa keittiöön eikä naisella autotalliin, mutta jossa on ihan hyväksyttävää, että appiukko ja miniä hiihtävät yhdessä hakemaan postia kilometrien päässä kodista. Nämä yhteiset puuhat tuntuvat espoolaisesta miniästä muinaisilta. Itse näen niissä suurta rakkautta. Ne antavat minulle tilaa hengittää.

Sysi-Suomessa on oletuksena, että kaikilla ihmisillä on töiden jälkeen aikaa vetäytyä taloudenhoitoon liittyviin omiin projekteihinsa, omiin sfääreihinsä. ”Käpistely” ja ”tuusaaminen” ovat osana henkilökohtaisen vaatimattomuuden repertuaaria: halutaan välittää kuulijalle, että oma toiminta on todella amatöörimaista. Vaikka emäntä loihtisi kymmenen ruokalajin menyyn hääseurueelle tai isäntä olisi kaivertanut itse veistämäänsä kaappikelloon suvun historian, tämä olisi aina ”tuusaamista” tai ”käpistelyä”  kielen tasolla. Mutta älkää luulko, että se jäisi siihen! Vieraiden tehtävänä on huomata töiden merkityksellisyys ja nostaa kissan häntä pöydälle. (Mielestäni sysisuomalaiset eivät edes ole vaatimatonta porukkaa verrattuna hämäläisiin tai satakuntalaisiin, he vain odottavat, että heidän erinomaisuutensa tulee löydetyksi. Ja sen jälkeen alkaa bakkanaali!)

Kaikki Kyrön käyttämät termit tuntuvat todellisilta, lihalta ja vereltä. Hän on taatusti istunut pitkään sysisuomalaisissa tuvissa kuuntelemassa, kuinka ihmiset järjestävät arkeaan. Missä se kuuluisa Sysi-Suomi sitten onkaan ja kuka alun perin keksi termin? Oliko se Sofi Oksanen? Suorastaan tuohduin hänen näkemyksestään ”sysisuomalaisuudesta”  Stalinin lehmissä, hän ei antanut yhtään armoa paikallisille ihmisille, vaan kuvasi koko porukan ymmärtämättöminä rasisteina.  Tuomas Kyrö todellakin yrittää ymmärtää, mutta hän tekee niin vieraan, vasta tulleen etnografin perspektiivistä. Verrattuna vaikka Miikka Nousiaisen Metsäjättiin, tässä teoksessa ”sysisuomalaisuuden” ytimeen on vielä pitkä matka tai Kyrö on luottanut romaania kirjoittaessaan aika extreme-informantteihin.  Mutta romaanissa on kyse sukupolvien välisestä kuilusta, ei kokonaisvaltaisesta maalaisyhteisön kuvauksesta. Painopiste on suhteellisuudessa, ei yhteisöllisyydessä.

Sysisuomalaiset vanhempani tai edes isovanhempani eivät koskaan lähteneet kyläreissuun perunasäkkien kanssa, mutta olen kuullut ihmisistä, jotka niin tekivät. Minua edeltävät sukupolvet saivat ruokapaketteja opiskelukaupunkeihinsa Matkahuollon välityksellä. Isän onkimia silakoita ja haukia, äidin leipomaa pullaa, paikallisen osuusmeijerin kirnuamaa voita.  Aina kyse ei edes ollut köyhyydestä. Haluttiin vain pitää yllä emotionaalisia siteitä kotipaikkaan. Monelle opiskelijalle tilattiin kotikylän paikallinen lehti. Varsinkin, jos lapset kouluttautuivat järkeviin ammatteihin kuten opettajiksi tai lääkäreiksi, odotettiin, että he jonain päivänä palaisivat ottamaan paikkansa kotikylän universumissa. Tämä kirja on osa sitä perinnettä, konkreettisen materiaalisen välittämisen perinnettä.  Appiukon näkökulmasta mikään ei voi voittaa oman maan ”peruja”, lanttuja ja nauriksia,  ja hänen lähtiessään pojan hoitoon pääkaupunkiseudulle on itsestäänselvää, että hän tuo mukanaan elämän perusasiat.  Minusta tämä ei edes ole koomista. Se on vain virkistävää. Ja kertoo aika paljon entisaikojen käytännöllisestä rakkaudesta.

Huomaan, että Kyröstä on lyhyessä ajassa tullut maalaisen ruokavalion suuri puolustaja. Miniässä hän polarisoi espoolaisen miniän ja sysisuomalaisen appiukon ruokavaliot siihen pisteeseen, että valinta kahden välillä tuntuu megapoliittiselta (tyyliin ”nakit ja kananliha ovat kasvisruokaa” vs. ”olen juonut pelkästään espressoa ensimmäisen Italian-matkani jälkeen vuonna 82”). Nämä ruokajutut kuulostavat hieman banaaleilta, ottaen huomioon, että niin monet ennen häntä ovat jo kirjoittaneet niistä. Ikäpolvien välinen kuilu tuntuu todelliselta, mutta maaseudun ja kaupungin välinen kuilu ei todellakaan ole niin itsestäänselvää.

Hyvien ystävien kanssa on tullut vuosien varrella vedettyä köyttä yökylälakanoista. En muista, että kumpikaan osapuoli olisi vienyt lakanoita toisen luo, mutta keskustelua aiheesta on ollut (hyvin sysisuomalaisesti kasvatettuja kun ollaan). Romaanissa appiukko ei voi tulla poikansa luo ilman omia lakanoita siitä huolimatta että miniä on jo pedannut papalle pedin. Kun niissä saattaa olla jotain epäilyttävää pehmennysainetta. Tässä vaiheessa koin, että Kyrö oli päässyt sukupolvien välisen kuilun todelliseen ytimeen. Nämä pienet mikropoliittiset kahnaukset olivat todellista herkkua!

Liikuttavinta teoksessa on anoppi-Hertan tarina, joka valitettavasti jää aivan liian ohueksi. Ja juuri hänestä haluaisin kuulla lisää seuraavaksi.

 

 

Kirjan ja ruusun päivänä

Kirjan ja ruusun päivänä on kai pakko puhua ja kirjoittaa vähän kirjoista. Olen matkalla johonkin Tampereen kirjakaupoista metsästämään Tuomas Kyrön uusinta teosta Miniä, jonka saa kaupan päälle vain tänään, jos ostaa 10 eurolla muuta kirjallisuutta. Loistava mainostemppu, onnea Tuomakselle ja kaikille meille hänen lukijoilleen! 30 000 painosta päivässä on huikea luku näin pienessä maassa.

Vasta äskettäin olen tutustunut lähemmin kirjablogien maailmaan, ja aika moni bloggaaja tuntuu tekevän listoja suosikkikirjailijoistaan ja kirjoista, joita aikoo lukea seuraavaksi. Minulle suoranaiseksi haasteeksi tuli ”100 nais/mieskirjailijaa”-lista, jota en saanut loppuun, vaikka taatusti olen fanittanut yli 200 kirjailijaa elämässäni. Moni nuoruuden ihastus on unohtunut tai muuttunut epärelevantiksi. Listoillani on myös yllättäviä kertojia, dekkaristeja, lastenkirjailijoita, matkakirjailijoita ja suoranaista hömppää. Sovitaan nyt vaikka, että listat koostuvat kaikenlaisesta proosasta. Runo-ja draamalistani olisivat paljon ohuemmat, mutta tavallaan olen ylpeä siitä, että olen onnistunut pitämään runouden ja draaman lukuharrastukseni paljon paremmin aisoissa. Romaaneja ahmin joskus buliimikon oirein; runouden ja draaman suhteen olen taloudellinen.

Elämäni merkittävin kirjailija on pakistanilainen Sara Suleri Goodyear, joka on julkaissut vain kaksi omaelämäkerrallista teosta, Meatless Days (1988) ja Boys Will Be Boys (2003).Hän on suuressa maailmassa verrattaen tuntematon kirjailija, mutta hänellä on uskollisia faneja ympäri maailman, lähinnä yliopistopiireissä. Molemmat teokset kertovat perhe-elämästä postkoloniaalissa Pakistanissa ja pakistanilaisten diasporassa maailmalla. Itselleni kiinnostavinta Sulerin tuotannossa on ollut muistin politiikka ja kielellinen ilmaisu. Koska omaelämäkerrat eivät ole muuten olleet lukuharrastukseni keskiössä, on aika ihmeellistä, että jumituin Sulerin kirjojen tutkimiseen seitsemäksi vuodeksi. Tutkimuksen sisällä on ilmaantunut uusia genrenimiä kuten ”autofiktio” ja ”autoetnografia”. Myös Sulerin tuotantoa on vaikea luonnehtia perinteiseksi omaelämäkerraksi.

Teoksessa Meatless Days hän kirjoittaa elämänsä merkittävien naisten kuolemista ja surusta. Hänellä on mitä syvällisempiä ja luovempia tapoja surra, yksi niistä on erilaisten listojen kirjoittelu. Hän sanoo: ”lists are attributes of tenderness”. Koska omassa elämässäni ei ole lainkaan järjestystä enkä yleensä kykene edes kauppalistan kirjoittamiseen, ihailen ihmisiä, jotka pystyvät organisoimaan päivittäistä elämäänsä ”to do”-listojen kautta. Ja Saraa kompaten, tosiaan hellyydestä ja huolehtimisestahan listamme kertovat, olivatpa ne sitten päivittäiseen taloudenpitoon tai henkisempiin asioihin liittyviä. Vastuulliset ihmiset pyrkivät toimimaan niin, että saisivat päivän aikana tehtyä edes akuuteimmat ja päällimmäiset asiat. Jotkut pitävät post-it-lappuja kalentereihinsa liimaavia ihmisiä kontrollifriikkeinä – minä en, koska tiedän, kuinka suurta kaaosta täydellinen listattomuus voi saada aikaan.

Myös toinen iso kirjallinen ikonini Marguerite Duras selviytyi päivittäisestä elämästään huvilassa Normandian rannikolla hyvin yksinkertaisen tarvelistan avulla. Durasin kauppalista vakuuttaisi hardcore-Martatkin, niin nuuka ja järkevä se oli.

Yritän liittää omat kirjalistani jonnekin blogin yläpaneeliin niin, etteivät ne hukkuisi muiden päivitysten tulvaan. Aika haasteellista tämä blogin pitämisen teknologia edelleen on. Kuvien kanssa pelaamisen opin helposti jo vuosia sitten, mutta tekstin edistynyt käsittely ei taida olla heiniäni.

Häpeän anatomia

ImageTämä viikko meni taas Lieksan tiimoilla (reissua valmistellessa ja siellä käydessä) ja palkkioksi onnistuneesta keikasta hankin Pielisentien Suomalaisesta kirjakaupasta itselleni matkalukemista, Marja Björkin uusimman romaanin Prole (Like 2012).Teos oli kaupassa myytävänä paraatipaikalla ja painoksissa oli kirjailijan nimmari. Ilmeisesti hän oli käynyt äskettäin kotiseudullaan markkinoimassa teostaan.

Björk on helsinkiläinen, lieksalaissyntyinen viisikymppinen juristi ja kirjailija, joka on tunnettu rankemmista ihmissuhdekuvauksista. Prole on jo hänen kolmas romaaninsa ja on julkistamisen jälkeen saanut nopeasti positiivista huomiota mm. kirjanystävien blogeissa. Jo kirjan nimi on provosoiva, luulen, että moni tarttuu siihen uteliaisuuttaan odottaen paljastusta työväenluokkaisuuden olemuksesta. Minä tartuin siihen lähinnä siksi, että se kertoo Lieksasta.

Romaani alkaa minulle tutulta kylältä, Kylänlahdelta, jossa päähenkilön perhe on pitämässä osuuskauppaa. Isä juopottelee konttorissa päivät pitkät ja äiti tekee kaikki työt myymälän puolella. Kun äitiä nuorempi Pankakosken tehtaan työläinen, peräkammarin poika Raimo alkaa vikitellä häntä sinisillä enkeleillä, hän jättää miehensä ja poikansa oman onnensa nojaan ja ottaa mukaan vain esikoistyttönsä, romaanin nimettömän kertojan. Kertojan nimettömyys on kiinnostava etäännyttämiskeino. Vauvoja tehtailevalla äitivampilla ei ole aikaa kutsua lapsiaan etunimillä.

Prole on kertomus työläisnaisista, jotka yhtäältä manipuloivat ketkuja lukihäiriöisiä juoppomiehiään, toisaalta seisovat heidän takanaan, vaikka mies iskisi hampaat poikki. Naisten ainoa keidas on tanssiravintola, jonne karataan silloin, kun miehet ovat iltavuorossa tai juoppoputkessa jossain peräkylillä. Yksi lähtee myymään sinne itseään viidelläkympillä, toinen odottaa komeaa konekirjoituskurssin kaupustelijaa, joka tulee hakemaan kauniin rouvan ulos syömään sellaisella autolla, johon duunarimiehellä ei ole varaa. Ironista kyllä, romaanin Kaatrahovi on edelleen pystyssä. Surulliset, väsyneet puolalaiset tanssiorkesterit käyvät siellä edelleen keikalla perjantai-iltaisin.

Kertojatyttö on syystäkin pihalla: hän ei pysty samastumaan isänsä suvun maalaisliittolaisiin arvoihin eikä äidin uuden miehen vasemmistolaisiin. Romaanin herkullisin tapahtumapaikka on tehtaan työläisten pesutupa, jossa kaikki perheen naiset raatavat vuorollaan. Pesutuvalla eletään vahvemmin kuin asunnoissa, se on todellinen yhteisöllisen draaman näyttämö, jossa juorutaan, riidellään ja naidaan. Vaikka kaikki muu elämässä repsottaisi, pesutuvan ja saunojen puhtaus on koko talonmiessuvun kunnia-asia.

Björk on 70-luvun muodin ja sisustuksen (vai sanoisiko anti-sisustuksen) kuvaamisen mestari. Romaanin juoni on niin rankka, että vain nämä tyylilliset yksityiskohdat tuovat lukijalle jotain helpotusta. Kasvavalla tytöllä on omat tukijansa, kun tytön äiti on kykenemätön opettamaan tälle naiseuden saloja. Uuden isäpuolen äiti Manti pyytää tyttöä valitsemaan mieluisensa vaatteet Anttilan kuvastosta ja muotilehdistä ja ompelee tälle nämä omista kankaistaan iltapuhteinaan. Naapurin maksullinen nainen kampaaja-Betty tekee tälle pehmennyksen puoleen hintaan ja vie jo viisitoistavuotiaana kapakkaan juomaan sinisiä enkeleitä.

Toinen kiinnostava elementti kirjassa ei minusta ole työväenluokka sinänsä (sen ”mauttomuudella” jopa mässäillään ja valittu näkökulma paljastaa kirjailijan oman nykyisen porvarillisuuden), vaan luokkasuhteet. Päiväkodissa vain tehtaanjohtajien kakaroiden tukka kammataan. Koulussa vain porvariston kakarat pääsevät lukemaan pitkää englantia. ”Miljoonaniemen” tennistä pelaavat tytöt pitävät hyvää huolta siitä, että vääränlaiset tytöt pysyvät omassa karsinassaan. Björkin näkökulmasta Lieksa osoittautuu julmana kasvualustana. Työläisten toisilleen osoittama solidaarisuus on haurasta. Verrattuna esimerkiksi äskettäin lukemaani Nousiaisen Metsäjättiin, tämä romaani ei anna syytä uskoa parempaan tulevaisuuteen Pankakosken kaltaisilla paikkakunnilla. Björk jättää kyläläiset mätänemään omaan paskaansa. 2010-luvulla se onkin näivettynyt peräkylä, josta kohta tarjotaan ilmaisia asuntoja kaikille tarvitsijoille.

Kirjan perhe on enemmän kuin dysfunktionaalinen, se keikkuu epärealististen haavekuvien ja itsetuhon välillä. Viina, väkivalta, irtosuhteet ja tunnekylmyys ovat jokapäiväisiä vieraita. Isä, veljet ja puolet isän suvusta muuttavat Ruotsiin, äiti jää Pankakoskelle saamaan turpiin. Kenellekään ei käy hyvin, mutta aikuisina osa pyrkii sovintoon. Kertoja häpeää vielä keski-ikäisenäkin sukunsa työväenluokkaisia tapoja. Sisarukset tapaavat lähinnä hautajaisissa, joissa kertoja häpeää heidän tupakanpolttoaan ja kykenemättömyyttä surra isävainajaa arvokkaasti.

Kirjasta tulee mieleen kaksi muuta rankkaa kasvukuvausta, Kreetta Onkelin Ilonen talo ja Susanna Alakosken Sikalat. Ainoa ero on, että tässä romaanissa lasten vanhemmat onnistuvat edelleen pitämään lapsensa (vain kampaaja-Bettyn tyttö on lastenkodissa äidin harjoittaman toisen ammatin vuoksi). Vaikka isät ja äidit ovat tässä moraaliltaan häilyväisiä, heillä on lähellä mummoja ja naapureita, jotka pystyvät tulemaan väliin äärimmäisessä hädässä (ehkä tämä on teoksen ainoa solidaarisuuden muoto). Olen lukenut liikaa näitä juoppouden ja väkivallan kuvauksia pystyäkseni heittäytymään täysillä tuohon kurjuuteen. Sen sijaan pidin kirjassa ajankuvan tarkkuudesta, Pankakosken kylän kuvauksesta sen teollisen nousukauden aikana ja muutaman sivuhenkilön inhimillisyydestä.

Lieksalaisille rasisteille suosittelisin tämän kirjan lukemista muistutuksena ajoista, jolloin kaupungin vuokratalot olivat kokonaan suomalaisten asuttamia. Uskoisin, että taloilla on nykyään rauhallisempaa kuin 70-luvulla.

Tutkijanaisen metamorfoosi

Viime lomalle lähtiessäni Ryanairin terminaalissa käteeni tarttui järkäleen kokoinen opus, Katherine Pancolin romaani Krokotiilin keltaiset silmät. Täytyy myöntää, että hankin kirjan lähinnä sen riemunkirjavan, riemastuttavan kannen takia. Romaani on ollut Bazar-kustantamon myyntivaltti viime vuonna, epäilen, että Pancolista saattaa tulla kustantamolle samanlainen jackpot kuin Paulo Coelho on ollut jo kymmenisen vuotta. Pancol ja Coelho ovat genreltään täysin päinvastaisia kirjailijoita: Coelho haudanvakava, itsehoidollinen mystikko, Pancol kevyt ilottelija, chick lit-mestari ja yhteiskuntasatiirikko. Viimeaikaisista chick lit-tuttavuuksistani Pancol kuuluu silti kärkikastiin, sillä kirjassa on paljon muutakin kuin romantiikkaa.

Pancol (s. 1954 Marokossa) on Ranskassa pitkän linjan kirjallinen puurtaja, Krokotiilikirja on jo hänen 12. teos ja luultavasti se, jolla hän on vihdoin noussut maailmanmaineeseen. Luulen menestyksen johtuvan siitä, että ns. tavalliset naiset voivat kaikki löytää teoksesta yhden hahmon, johon samastua.Teoksessa on uskomattomia juonenkäänteitä, mutta myös roppakaupalla arkirealismia. Romantiikka on ironista ja katkeransuloista – mitään reseptejä onneen ei tästä lukukokemuksesta saa.

Minä samastuin tietysti nukkavieruun yksinhuoltajatutkijaan Josephineen, joka päätyy kirjoittamaan haamuna romaanin 1100-luvun naisista ketkulle julkisuudenkipeälle siskolleen Irisille. Kirjoittaminen saa Josephinen taloudellisesti jaloilleen, mutta hänen lähipiiriään vihastuttaa naisen kiltteys ja nöyryys hyväksikäytön edessä. Lasten isä on kadonnut Keniaan kasvattamaan krokotiilejä nuoren kosmetologirakastajattarensa kanssa. Josephinen kamppailut uravalinnan ja rakkauden saroilla ovat minusta uskottavia ja koin jonkunlaista voimistumista luettuani naisesta, joka onnistui jättämään tutkijankammionsa ja tekemään rahaa sillä tiedolla, jonka oli väitöskirjaa kirjoittaessaan hankkinut.

Teokselle on luvassa jatko-osa Kilpikonnien hidas valssi, joka tulee ulos Bazarilta ensi viikolla. Kiinnostaisi kyllä tietää, kuinka Josephinelle on käynyt (kannen teksti lupaa vielä suurempia myrskyjä kuin ensimmäisessä osassa). Taidan olla jäänyt jo koukkuun.

Romaani valottaa kaikenlaisten Pariisin lähiössä asuvien tyyppien elämää: koulutetun keskiluokan, uusrikkaiden moukkien ja sossun tuilla elävien uusavuttomien. Mahtuupa henkilögalleriaan jopa yksi Britannian hovin salainen äpärälapsi. Jotkut juonenkäänteistä ovat hieman kökköjä tai kaukaa haettuja, ja tuntuu, että teoksesta olisi saanut hyvän ja hauskan puolellakin aineksista. Muistan takavuosien kirjoittajakoulusta teesin ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken”, ja tämä romaani todella kuuluu siihen kategoriaan. 697 sivua tuli kuitenkin luettua kevyesti parissa-kolmessa päivässä, mikä kertoo kerronnan jouhevuudesta. Toinen osio on vielä paksumpi.

Yritin viime vuonna tehdä elämänmuutoksen ja jättää paperisten kirjojen hankkimisen kokonaan. Kindle-kuherruskuukauteni jäi kuitenkin lyhyeksi. Paksujen kirjojen roudaaminen halpalennoilla on kuitenkin tosi tyhmää puuhaa, kun sitten ei voi tuoda lainkaan tuliaisia. Seuraavan Pancolini, jos hankin sen ihan omaksi, lupaan lukea kotona Tampereella.