Suomen kieliopin pikakertaus

Tartuin Diego Maranin teokseen New Finnish Grammar  Guardianin suosittamana. Romaani on ollut myyntimenestys Britanniassa viime kesästä saakka, ja jo nimi herättää lukijoissa uteliaisuutta kirjan sisällöstä: kuinka Suomen kielioppi voi nousta kirjojen myyntilistalla noin korkealle?

En tiennyt kirjailijasta mitään, enkä myöskään ollut tietoinen, että teos oli suomennettu jo vuonna nimellä 2003 Sotilas ilman menneisyyttä.  Tuolloin teos ei saanut ylistäviä arvioita suomalaissa lehdissä, mutta se on niittänyt menestystä kotimaassaan Italiassa. Brittiläinen Dedalus-kustantamo otti teoksen suomennoksen listalleen viime vuonna, ja tämän kautta Marani on saanut maailmanmainetta.

Marani on ammatiltaan Euroopan Unionin lingvisti, vapaa-ajallaan hän kirjoittaa romaaneja ja kehittää kieli poskessa europanton kielioppia, eli sekakieltä, jossa voi sujuvasti ympätä samaan lauseeseen kaikkien osaamiensa Euroopan kielien sanoja.

            New Finnish Grammar on erikoinen teos, omanlaisensa rakkaudentunnustus Suomelle, romanttinen, mytologisoiva taru identiteetistä ja sen menetyksestä. Tarina sijoittuu jatkosodan ajan Helsinkiin, jossa muistinsa menettänyt Sampo Karjalainen etsii epätoivoisesti sukulaisiaan, jotka voisivat kertoa hänelle, kuka hän on (vrt. Ondaatje: Englantilainen potilas, Kaurismäki: Mies ilman menneisyyttä). Juoni sinänsä on mielenkiintoinen, kielenkäyttö paikoitellen huikean poeettista ja huumoriakin viljellään joka käänteessä.

En ole koskaan lukenut aiemmin kaunokirjallista teosta, jossa kielitieteestä tehtäisiin runollista, jopa seksikästä. Nautin eniten Maranin suomen kielen luonteen kuvauksista, jotka ovat samalla filosofisia, runollisia ja humoristisia. Mitä sanoisitte esimerkiksi tästä vertauksesta:

 

”In the Finnish sentence the words are grouped around the verb like moons around a planet, and whichever is nearest to the verb becomes the subject. In European languages the sentence is a straight line; in Finnish it is a circle, within which something happens. In our language every sentence is sufficient unto itself, in others it needs surrounding discourse in order to exist, otherwise it is meaningless.” (Marani 2011, 56)

 

Suomalaisille siis yksi lause yleensä riittää kommunikoimaan suuria merkityksiä, kun taas eurooppalaisissa kielissä yksi lause ei merkitse mitään sinänsä. Kiinnostava väite, täytyypä lähteä kokeilemaan käytännössä.

Ärsyttävää kirjassa on Suomen, suomalaisuuden ja suomen kielen tietynlainen ideologisointi ja mytologisointi, sen äärimmäisen outouden paljastaminen. Äärimmäisin hahmo on pappi Koskela, joka vetää viinaa ja oopiumia kirkkonsa sakastissa ja opettaa huumepäissään Sampolle teoriaa Kalevalan alkujuurista. Koskelasta ei tehdä natsia tai suursuomalaista, mutta hänen intonsa saarnata kansakunnan erinomaisuudesta muistuttaa ikävällä tavalla viimeaikaisista historian käänteistä. Anakronistinen lukija voisi jopa saada kuvan, että Marani on perussuomalaisten suuri fani, niin kovasti hän Suomen ainutlaatuisuutta ja erillisyyttä kansakuntana hehkuttaa.

Toinen suomalaisista keskushahmoista romaaneista lottatyttö Ilma Koivisto on paljon sympaattisempi ja uskottavampi hahmo: hänen kirjeenvaihtonsa mykän Sammon kanssa on kaunista ja sielukasta luettavaa.

Minusta on hienoa, että ulkomaalaiset kirjoittavat Suomen historiasta romaaneja, enkä missään nimessä menisi väittämään, että ajankuva olisi jotenkin virheellinen. Selvästi Marani on tehnyt kirjailijan pohjatyön huolellisesti, opiskellen Suomen sotia monesta näkökulmasta. Teoksen kertojahahmo Petri Friari on myös suomalainen, valkoista valtaa lapsena paennut pakolainen, joka edelleen kaipaa kotimaataan. Petrin tehtävänä on kerätä Sampo Karjalaisen jättämät muistiinpanot muistinmenetyksestä ja suomen kielen oppimisesta ja esittää ne ymmärrettävänä kertomuksena jälkipolville.

Ymmärrän, ettei suuri osa lukijoista tartu kirjaan siksi, että se kertoo Suomesta, vaan sanataiteen vuoksi. Ulkomainen lukija saa kuitenkin romaanista aimo annoksen suomen sanastoa – suomen kieltä viljellään teoksessa niin paljon, että kieltä täysin taitamattomalle lukeminen saattaa muuttua rasittavaksi.

Valitettavasti englanninnoksessa on suomen sanaston kohdalla todella paljon painovirheitä, joita en usko olevan alkuperäisessä italiankielisessä versiossa. Suomalaisen lukijan varmaan kannattaa kaivaa kirjastosta se suomennettu versio, joka luultavasti on paremmin käännetty kuin tämä painos.

Brittieditiossa on muuten harvinaisen ankea kansikuva, pala Gallen-Kallelan Keitele-maalausta, harmaata seisovaa ulappaa. En ostaisi kirjaa kansikuvan perusteella. Vaikka juuri luin Gallen-Kallelan matkoista Keiteleelle ja olen luultavasti seikkaillut lapsena juuri tuossa maisemassa, pidän kansikuvan toimitusta täysin epäonnistuneena. Dedalus-kustantamo, parantakaa kaupallista linjaanne nyt, kun olette alkaneet myydä bestsellereitä!

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Suomen kieliopin pikakertaus

  1. Vau, tällaistakin on siis kirjoitettu! Kiitos tiedottamisesta! Toivottavasti muistan kirjailijan nimen vielä sittenkin kun seuraavan kerran kirjastoon pääsen 🙂

  2. Hei Rouva Krishnanen, kiitos, taidat olla blogini ensimmäinen lukija! En koskaan kerro näistä webbisähläyksistäni kenellekään. Joku aina löytää perille 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s