Rotimin rotinat

Käänsin muutama viikko sitten iltapuhteikseni näytelmän (ikään kuin muita töitä ei olisi). Olen ihmeissäni, tekstiä on jo lukenut iso joukko ihmisiä ja ovat ilmeisesti tykänneet, että se kelpaa. Voi olla, että se jopa esitetään ihan oikealla lavalla tämän vuoden aikana.

 

Image

Näytelmän on kirjoittanut nigerialainen Ola Rotimi (1938-2000) ja sen nimi on The Gods Are Not To Blame. Minun työnimeni on Älä jumalia soimaa, mutta voisi se saada jonkun muunkin nimen, ei suoran käännöksen alkuperäisestä.

Afrikassa näytelmä on jonkinlainen kanoninen teksti, sitä on esitetty ympäri mannerta jo 40 vuoden ajan. Rotimi kirjoitti sen postkoloniaalina vastaiskuna Euroopalle: teksti on afrikkalainen versio Sofokleen näytelmästä Oidipus Rex. Näytelmän juoni seuraa melko uskollisesti Sofokleen juonta, mutta kieli, kuvasto ja manerismit ovat aidosti yoruba-kulttuurista. Ajanjakso, jota Rotimi kuvaa, on ymmärtääkseni 1500-lukua, portretti on paikallisesta pikkuvaltion hovikulttuurista, jossa kuninkaalliset elävät lähellä muuta kansaa.  Päähenkilö Odewale tulee valituksi kuninkaaksi sotasankaruutensa vuoksi, vaikka hän on kotoisin naapurivaltiosta. Odewale tietää, että hänet on löydetty lapsena metsästä ja pelastettu pojaksi lapsettomalle pariskunnalle, mutta tämä alkuperä ei huoleta häntä. Hän päätyy Kutujen maahan tapettuaan miehen maatilallaan kotimaassa.

Kutujen heimo kokee näytelmän aikana vakavaa nälänhätää ja tauteja, sotia ja poliittista epätasapainoa. Odewale tulee pelastamaan heimon ja saa aikaan valtiossa nousukauden, mutta menestys pohjautuu valheelle, jota yritetään pimittää häneltä kaikin keinoin. Vaikka äitiin sekaantuminen on aina traaginen asia, tässä näytelmässä nauretaan paljon myös sukupuolisuudelle. Näytelmän perusvire on hilpeä. Varsinainen taistelu näytelmässä käydään perinteisen jumaluskon ja jumalattomuuden välillä: moni henkilöhahmoista haluaisi kyseenalaistaa jumalten konsultoinnin, mutta omalla tavallaan jumalat kostavat aina.

Ehkä näytelmän vahvin ulottuvuus on kielessä ja perinteisten tapojen ja sanontojen esille tuomisessa. Näytelmä on varsinainen aarreaitta sille, joka haluaa oppia afrikkalaisia sanontoja. Muutama makupala:

Ilolla on laiha ruumis, joka murtuu liian helposti.

Huonot johtajat ovat kuin pilaantunut kastike, ne säilyvät pitkään!

Kaksi pukkia eivät voi juoda samasta sangosta samaan aikaan. Niiden sarvet juuttuvat toisiinsa kiinni.

Mangrove-puu asuu joessa, mutta tekeekö se siitä krokotiilin?

Pidän myös tekstissä ylistys- ja surulauluista, joita kyläläiset esittävät kuninkaalleen. Tässä pätkä Odewalen kruunajaisseremoniasta:

On kuninkaita ja sitten on Kuninkaita,

                        Yksi on toista suurempi.

                        Ei ole vaikeaa pyydystää leijonaa, mutta

                        Leijonan hännän saaminen on.

                        Odewale, Kuningas,

                        Ogundelen poika,

                        Te tulette johtamaan meitä pitkään:

                        Kola-pähkinä riittää pitkään

                       Niiden suissa jotka sitä arvostavat!

1960-luvun loppu ja koko 70-luku olivat Nigeriassa etnisen revivalismin aikaa: kirjailijat pyrkivät palaamaan omille juurilleen, kunnioittamaan heimojensa uskomuksia, moni luopui kokonaan kristinuskosta ja alkoi palvoa heimojumalia, maassa järjestettiin festivaaleja, joissa perinteiset seremoniat pääsivät esiin.

Tässä kulttuurisessa imussa Rotimi perusti kollegojensa kanssa oman teatterin Ile-Ifen kaupunkiin, sellaisen teatterin, joka soveltui paremmin afrikkalaiseen performanssityyliin. Ile-Ife on ollut Yorubamaassa merkittävä uskonnollinen keskus ja sen yliopisto on keskittynyt vaalimaan perinteistä yoruba-kulttuuria. Rotimi  ei halunnut tehdä eurooppalaista teatteria, jossa yleisö seuraa esitystä lavalla yksisuuntaisesti, vaan halusi ympyränmuotoisen katsomon, josta yleisö pystyisi osallistumaan performanssiin maksimaalisesti. Rotimin teatteri koulutti kokonaisen sukupolven näyttelijöitä. Sen merkitys on suuri maan teatterihistoriassa, sillä se tarjosi vastarinnan perinteiselle eurokeskeiselle teatterikoulutukselle.

The Gods are not to Blame on isojen spektaakkelien, pukuloiston ja etnisten yksityiskohtien näytelmä. Se pääsisi oikeuksiinsa isossa kesäteatterissa, lämpimänä kesäpäivänä. Katsotaan, kuinka sille käy.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s