Jokainen meistä ansaitsee oman käpistelyhuoneen

”…kun täyttävät neljäkymmentä niin siirtyvät käpistelyhuoneeseen tuusaamaan.”

Tuomas Kyrön uusin teos Miniä ilmeisesti myytiin loppuun tänään. Olin hengessä mukana kuin kunnon partiotyttö, hommasin kirjan ja siirryin lukemaan sitä samalta istumalta läheiseen kahvilaan. Teos oli sopiva pitkän lounaan välipala, yksinkertainen kolmen päivän road movie elämästä kahdeksankymppisen sysisuomalaisen papan kanssa.

Romaanin kertoja, espoolainen urakiipijäminiä, jolle tärkeintä elämässä onnistuneiden lomaosakekauppojen jälkeen on ”oma aika” lapsilta ja mieheltä paossa on amerikkalaisten Country Living-lehtien ja valkoviinilasillisten parissa, ei sinänsä herätä viboja suuntaan tai toiseen. Been there, done that, ja kyllästynyt kuoliaaksi. Hohhoijjaa. Kertoja on valinnoiltaan ja ajatuksiltaan niin mitäänsanomaton, että häneen verrattuna appiukko (Mielensäpahoittaja?) suorastaan pomppaa esiin valtavasieluisena persoonana. Ja näin on tarkoituskin. Ketään meistä ei voisi (ainakaan kaunokirjallisesti) kiinnostaa, mitä espoolainen ekonomi söisi lounaaksi. Hohhoijaa ja get a life. Joutuessaan huoltamaan appiukkoaan kolmen päivän ajan hän joutuu suoranaiseen arvoristiriitaan elämässään (tämäkin lainausmerkeissä, koska ristiriita on niin mitätön). Romaanin konfliktiasetelma on mielenkiintoinen.  Se on hyvin epädramaattinen ja positiivinen, mutta silti haastaa ajattelemaan elämän erilaisista vaihtoehdoista.

Meille Sysi-Suomessa syntyneille ja kasvaneille Kyrön käyttämä sanavarasto ja yksityiskohdat eivät esiinny eksoottisina, vaan osana kollektiivista muistiamme. Isäni käyttää sanaa ”käpistellä” epämääräisestä puuhaamisesta autotallissa; äitivainaani käytti sanaa ”tussata” samantyyppisestä suunnattomasta toiminnasta esim. keittiössä tai ompelusten parissa. Roolijaot olivat joskus selkeitä. Ketään ei sorrettu, mutta kaikilla oli oma paikkansa.  Kyrö myös kertoo täysin tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa miehellä ei ole asiaa keittiöön eikä naisella autotalliin, mutta jossa on ihan hyväksyttävää, että appiukko ja miniä hiihtävät yhdessä hakemaan postia kilometrien päässä kodista. Nämä yhteiset puuhat tuntuvat espoolaisesta miniästä muinaisilta. Itse näen niissä suurta rakkautta. Ne antavat minulle tilaa hengittää.

Sysi-Suomessa on oletuksena, että kaikilla ihmisillä on töiden jälkeen aikaa vetäytyä taloudenhoitoon liittyviin omiin projekteihinsa, omiin sfääreihinsä. ”Käpistely” ja ”tuusaaminen” ovat osana henkilökohtaisen vaatimattomuuden repertuaaria: halutaan välittää kuulijalle, että oma toiminta on todella amatöörimaista. Vaikka emäntä loihtisi kymmenen ruokalajin menyyn hääseurueelle tai isäntä olisi kaivertanut itse veistämäänsä kaappikelloon suvun historian, tämä olisi aina ”tuusaamista” tai ”käpistelyä”  kielen tasolla. Mutta älkää luulko, että se jäisi siihen! Vieraiden tehtävänä on huomata töiden merkityksellisyys ja nostaa kissan häntä pöydälle. (Mielestäni sysisuomalaiset eivät edes ole vaatimatonta porukkaa verrattuna hämäläisiin tai satakuntalaisiin, he vain odottavat, että heidän erinomaisuutensa tulee löydetyksi. Ja sen jälkeen alkaa bakkanaali!)

Kaikki Kyrön käyttämät termit tuntuvat todellisilta, lihalta ja vereltä. Hän on taatusti istunut pitkään sysisuomalaisissa tuvissa kuuntelemassa, kuinka ihmiset järjestävät arkeaan. Missä se kuuluisa Sysi-Suomi sitten onkaan ja kuka alun perin keksi termin? Oliko se Sofi Oksanen? Suorastaan tuohduin hänen näkemyksestään ”sysisuomalaisuudesta”  Stalinin lehmissä, hän ei antanut yhtään armoa paikallisille ihmisille, vaan kuvasi koko porukan ymmärtämättöminä rasisteina.  Tuomas Kyrö todellakin yrittää ymmärtää, mutta hän tekee niin vieraan, vasta tulleen etnografin perspektiivistä. Verrattuna vaikka Miikka Nousiaisen Metsäjättiin, tässä teoksessa ”sysisuomalaisuuden” ytimeen on vielä pitkä matka tai Kyrö on luottanut romaania kirjoittaessaan aika extreme-informantteihin.  Mutta romaanissa on kyse sukupolvien välisestä kuilusta, ei kokonaisvaltaisesta maalaisyhteisön kuvauksesta. Painopiste on suhteellisuudessa, ei yhteisöllisyydessä.

Sysisuomalaiset vanhempani tai edes isovanhempani eivät koskaan lähteneet kyläreissuun perunasäkkien kanssa, mutta olen kuullut ihmisistä, jotka niin tekivät. Minua edeltävät sukupolvet saivat ruokapaketteja opiskelukaupunkeihinsa Matkahuollon välityksellä. Isän onkimia silakoita ja haukia, äidin leipomaa pullaa, paikallisen osuusmeijerin kirnuamaa voita.  Aina kyse ei edes ollut köyhyydestä. Haluttiin vain pitää yllä emotionaalisia siteitä kotipaikkaan. Monelle opiskelijalle tilattiin kotikylän paikallinen lehti. Varsinkin, jos lapset kouluttautuivat järkeviin ammatteihin kuten opettajiksi tai lääkäreiksi, odotettiin, että he jonain päivänä palaisivat ottamaan paikkansa kotikylän universumissa. Tämä kirja on osa sitä perinnettä, konkreettisen materiaalisen välittämisen perinnettä.  Appiukon näkökulmasta mikään ei voi voittaa oman maan ”peruja”, lanttuja ja nauriksia,  ja hänen lähtiessään pojan hoitoon pääkaupunkiseudulle on itsestäänselvää, että hän tuo mukanaan elämän perusasiat.  Minusta tämä ei edes ole koomista. Se on vain virkistävää. Ja kertoo aika paljon entisaikojen käytännöllisestä rakkaudesta.

Huomaan, että Kyröstä on lyhyessä ajassa tullut maalaisen ruokavalion suuri puolustaja. Miniässä hän polarisoi espoolaisen miniän ja sysisuomalaisen appiukon ruokavaliot siihen pisteeseen, että valinta kahden välillä tuntuu megapoliittiselta (tyyliin ”nakit ja kananliha ovat kasvisruokaa” vs. ”olen juonut pelkästään espressoa ensimmäisen Italian-matkani jälkeen vuonna 82”). Nämä ruokajutut kuulostavat hieman banaaleilta, ottaen huomioon, että niin monet ennen häntä ovat jo kirjoittaneet niistä. Ikäpolvien välinen kuilu tuntuu todelliselta, mutta maaseudun ja kaupungin välinen kuilu ei todellakaan ole niin itsestäänselvää.

Hyvien ystävien kanssa on tullut vuosien varrella vedettyä köyttä yökylälakanoista. En muista, että kumpikaan osapuoli olisi vienyt lakanoita toisen luo, mutta keskustelua aiheesta on ollut (hyvin sysisuomalaisesti kasvatettuja kun ollaan). Romaanissa appiukko ei voi tulla poikansa luo ilman omia lakanoita siitä huolimatta että miniä on jo pedannut papalle pedin. Kun niissä saattaa olla jotain epäilyttävää pehmennysainetta. Tässä vaiheessa koin, että Kyrö oli päässyt sukupolvien välisen kuilun todelliseen ytimeen. Nämä pienet mikropoliittiset kahnaukset olivat todellista herkkua!

Liikuttavinta teoksessa on anoppi-Hertan tarina, joka valitettavasti jää aivan liian ohueksi. Ja juuri hänestä haluaisin kuulla lisää seuraavaksi.

 

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Jokainen meistä ansaitsee oman käpistelyhuoneen

  1. Päivi eksyi tänne vähän käpistelemään. Mun lempparitermi on ”persjalkainen”. Hienoja ihania kuvaavia termejä. Nykyään koulussa lapset piirtävät Facebookin Like-napin kuvan. Pian ei enää kuvailla..

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s