Sekaantumisesta

(kirjoitettu n. 3 vuotta sitten, päivitetty 4/12)

Monikulttuurisuuden vastustajat ovat niin organisoitunut rintama Suomessa, että on vaikea kuvitella Hommafoorumin “nuiville” (kuten he itseään nimittävät) yhtenäistä vastavoimaa, joka jaksaisi jauhaa keskenään vastaavalla sisäsiittoisella foorumilla. Lisääntyvän maahanmuuton ja monikulttuurisuuden puolustajia kun mahtuu joka junaan, meitä on poliittisesti vasemmalla ja oikealla, kaikissa uskontokunnissa, sukupuolisissa enemmistöissä ja vähemmistöissä, lihansyöjissä ja vegaaneissa, maalla ja kaupungeissa.

Jos me olemme ”me”, emme välttämättä katso samaan suuntaan muun tulevaisuuden suhteen. Kenttä on todella sekava, miltei mahdoton määritellä. Emme todellakaan ole yhtenäinen, vakavasti otettava poliittinen voima. Monikulttuurisuuskysymykset ovat vain pieni osa siitä kaikesta, mihin tahoillamme uskomme ja teemme, sikin sokin ja riitasoinnuin. Meillä ei välttämättä ole muuta yhteistä jaettavaa kuin yksi poliittinen kanta, joka on yhdistettävissä muihin toisistaan radikaalisti eriäviin kantoihin. Yksi sateenkaaren vivahdus, joka luontevasti sekoittuu muihin sävyihin.

Joillekin monikulttuurisuus on keskeinen elämänsisältö, toisille ohuempi juonne. Emme välttämättä ystävysty keskenämme vain siksi, että tunnemme maahanmuuttajia, teemme töitä maahanmuuttajien parissa tai perheessämme asuu maahanmuuttaja. Osa meistä ei päivittäin pohdi termien maahanmuuttaja tai monikulttuurisuus merkitystä; saatamme vain tuntea naapurin Alin tai olla naimisissa Olgan kanssa. Hienointa arkisissa kohtaamisissa on se, että ne usein auttavat meitä suhtautumaan ihmisiin muina kuin ulkomaalaisina, muukalaisina tai yhteiskunnan loisina.
Kaikilla ei ole hienoja käsitteitä tukemaan mielialaa tai tunnetta, jonka muutos kohti monikulttuurista yhteiskuntaa saa aikaan. Ja miksi pitäisi ollakaan? Mitä luontevampaa kulttuurien välinen dialogi on, sitä vähemmän sen ympärillä pitää politikoida tai teoretisoida varta vasten. Myös suurin osa siihen liittyvästä teoreettisesta kirjallisuudesta on turhaa arjen tasolla. Ei kenenkään tarvitse hankkia arvosanaa antropologiasta pystyäkseen kohtaamaan uudet naapurinsa. (Antropologiaa kannattaa opiskella, mutta ei siksi, että tulisi kansainvälisemmäksi tai suvaitsevaisemmaksi!)

Harvalla mielipide tai tunne monikulttuurisuuden toimivuudesta yhteiskunnasta on ”puhdas”, suurin osa meistä taatusti kokee ristiriitaisuutta muutoksen suhteen. Yhteiskunta muuttuu monimutkaisemmaksi, moni palvelu takkuaa, kun luukuilla on enemmän kielitaidottomia ”talutettavia”. Arkisiin kohtaamisiin menee enemmän aikaa kuin ennen, koska tapaamamme ihmiset haluavat meidän kääntävän heille heidän papereitaan hiekkalaatikon reunalla ja näyttävän kaupassa, missä tuotteissa ei ole sianlihaa tai liivatetta. Uusien tulokkaiden suhteen varmasti suurimmalla osalla on ”suosikkeja” ja vähemmän haluttuja ryhmiä. Riippuen kokemuksistamme, matkoistamme ja kielitaidostamme me viihdymme kaikki joidenkin kansallisuuksien parissa paremmin kuin toisten. Tämä ei ole rasismia, jos pitää mielipiteensä yksityisenä ja jos samalla muistaa, että muillakin kuin kansanryhmällä X on oikeuksia.

Yleensä ”suosikit” ovat jollain tapaa samanlaisia kuin me olemme, jollei ihonvärin suhteen, sitten kielen, koulutustaustan, harrastusten tai muun elämään suuntautumisen suhteen. Maahanmuuttoministeri Räsänen on sanonut julkisesti, että Suomen pitäisi ottaa enemmän kristittyjä maahanmuuttajia, koska he sopeutuvat nopeammin kristittyyn maahan kuin ”muunuskoiset”. Tämä on mielestäni jos ei rasismia niin ainakin syrjintää ja vastuutonta poliittista toimintaa. Valtiovallan korkean edustajan ei tule arvottaa maassa asuvia ryhmiä heidän harjoittamansa uskonnon mukaan.

Hiljainen tieto on usein tärkeämpää kuin sanat. Kaikilla ei ole tarvetta keskustella aiheesta lainkaan. Ja tätä hiljaisuutta pitää kunnioittaa. Kaikki solidaarisuus ei ole älyllistä tai kielellistä. Arjen tasolla ihmiset enimmäkseen äänestävät jaloillaan. Jos näemme menestyvän paikallisen pizza-kebabravintolan, emme voi päätellä tästä suoraan, että paikalliset suomalaiset kannattavat yhteen ääneen monikulttuurisuutta. Ruoka on luultavasti hyvää, hinta oikea, omistaja sympaattinen, tai kyseessä on ainoa lähellä oleva ravitsemusliike. On kuitenkin todennäköistä, että paikan vakioasiakkaat oppivat jotain suomalaisen yhteiskunnan maahanmuuttopolitiikan reunaehdoista. Mahdollisesti kaikki eivät äänestä perussuomalaisia. He saattavat jopa tuntea omistajan nimeltä. Heidän lapsensa saattavat olla samassa koulussa, he saattavat tavata iltaisin saman jalkapallokentän reunalla. Vuosien varrella heidän suhteensa muuttuvat monimutkaisemmiksi. Tulee muita yhteisiä kiinnostuksen kohteita kuin kulttuurien kohtaaminen tai ”toiseuteen” tutustuminen. Kulttuuriero on mahdollisesti aina olemassa, mutta suurimmassa osassa elämän tilanteita se on vähemmän merkittävä, jopa epärelevantti.

Suomessa kantaväestön mielenkiinto uusiin tulokkaihin on ollut niin vähäistä, että moni ei jaksa muistaa tarkkaan, mistä maista uudet naapurit ovat kotoisin. Saatetaan asua naapureina vuosina tietämättä, haluamatta kysyä. On ollut kätevämpää puhua heistä vaikka ”niinä tummina”. Viimeisin käytännöllinen koodisana on ”mamu”, joka ei viittaa mihinkään kulttuuriin, ihonväriin eikä etnisyyteen. ”Mamuttelu” kuitenkin tuottaa omanlaistaan etnisyyttä –kattoetnisyyttä, jonka edustajia yhdistää kokemus erilaisuudesta valtaväestöstä. Kun maassa pitkään asunut muualta tullut ei enää tarvitse jatkuvaa tukea kielessä ja arjen askareissa, voidaan olettaa, että maahanmuuttajuus on loppumassa. Maahanmuuttajuus ei ole elämänura, vaan yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne, joka muuttuu päivä päivältä ja mahdollisesti joskus häviää.

Monikulttuurisuuden vastustajat argumentoivat yhteen ääneen, että monikulttuurisuus olisi fanaattinen opinkappale, jota kukkahattutädit ja muut ”hyysärit” puolustavat henkeen ja vereen lähinnä siksi, että heillä on oma lehmä ojassa jollain tapaa. Joko saavat leipänsä maahanmuuton teollisuudesta tai kokevat ylemmyyttä saadessaan puuhastella erilaisissa ruohonjuuritason projekteissa. Usein heidän vihansa ja epäluulonsa kohdistuukin enemmän oman maalaisiin poliittisiin aktivisteihin kuin itse maahanmuuttajiin. Ikävällä tavalla tämä piirre myös muistuttaa meitä tragediasta, joka tapahtui Utoyan saarella kesällä 2011.

Onko Suomessa sitten monikulttuurisuudesta vapaita vyöhykkeitä? Viimeisiä linnakkeita, joissa aito kansa voi kokea puhdasta kansallista yhteenkuuluvuutta? Epäilisin, että lähes jokaisella suomalaisella maahanmuuttokriitikolla on muualta tulleita ystäviä ja/tai heidän suvuissaan on maahanmuuttajia miniöinä tai vävyinä. Ystävyydet ja sukulaisuussuhteet muualta tänne tulleiden kanssa eivät ole ideologinen opinkappale, jota kenenkään tarvitsisi, kannattaisi tai kuuluisi puolustaa henkeen ja vereen. Ne vain ovat olemassa orgaanisina tosiasioina.

Monikulttuurisuus on tavallinen, arkinen asia, joka tapahtuu ihmisille tässä ja nyt, halusivatpa he sitä tai ei. Siinä vaiheessa, kun lopetamme puhumisen ”mamuista”, olemme saavuttaneet luontevan suhteen keskellämme tapahtuvaan globaaliin muutokseen. Muutos tapahtuu, tahdomme sitä tai emme. Muutoksen vastustaminen tuntuu järjettömältä. Se vaatisi Suomelta uudenlaista eristäytymistä, liittolaisuutta ei-minkään kanssa ja merkittävää tinkimistä nykyisestä elintasosta. Se olisi paluu johonkin illuusioon, jota ei ole koskaan ollutkaan. Utopistinen tulevaisuus, joka tuntuu enemmistöstä skifi-painajaiselta.

Niille ihmisille, joiden elämää säätelee liikkuvuuden prinsiippi, ei paikalla pysymisen, kotimaan keskustelut maahanmuuttajien vastaanotosta voivat tuntua jälkijättöisiltä ja tunkkaisilta. Moni heistä käy keskustelujaan muualla kuin Suomessa, ylirajaisesti. Myönnän kuuluvani tähän porukkaan. Minun on vaikea osallistua suomalaiseen keskusteluun monikulttuurisuudesta, koska en oikeastaan edes tunnista, missä keskusteluja käydään. Vaalien alla auditorioissa? Ajankohtaisessa kakkosessa? Maakuntalehtien yleisönosastoilla? Keskustelen kyllä ”omieni” parissa, lähinnä akateemisissa seminaareissa, välillä kansalaisjärjestötasolla, mutta en ole vielä ollut tilaisuudessa, jossa erilaiset ”nuivat” ja maahanmuuton kannattajat tulisivat kuulluiksi ja pystyisivät kohtaamaan toisensa ihmisinä. Inttämistä, jankkaamista, vihanpitoa ja siltojen polttamista olen nähnyt ja kuullut, se ahdistaa minua. Tätä nykyä rakennan kulttuurien välisiä siltoja mieluummin käsilläni ja jaloillani kuin puhumalla ja kirjoittamalla medioissa. Tuo tekeminen tuottaa nopeampaa tulosta, se tuntuu merkitykselliseltä ja siitä saa päivittäistä tyydytystä.

Näkyvimmät monikulttuurisuusaktivistit löytyvät enimmäkseen maahanmuuttajista itsestään, heidän kavereistaan ja elämänkumppaneistaan. Ammatillinen monikulttuurisuus ei taas edellytä monikulttuurista elämäntilannetta kotona ja vapaa-aikana. Monikulttuurinen työ on usein niin kuormittavaa, ettei työn tekijöillä riitä energiaa aktivismiin paikoissa, joissa kuunnellaan maailmanmusiikkia kirjavissa teltoissa ja paistetaan falafel-pyöryköitä. Ymmärrettävää ja sallittavaa. Jokainen kantakoon kortensa kekoon voimiensa mukaan. Kaikki tämä, yhdessä tai erikseen, kertoo siitä, ettei suomalaista monikulttuurisuuden ”kenttää” voi kartoittaa yhdellä silmäyksellä.

”Kenttä” on kaikkialla, kaupungeissa ja syrjäseuduilla. Kaupunkien ja syrjäseutujen suuri ero on siinä, että kaupungeissa on enemmän resursseja järjestää erillisiä monikulttuurisia palveluita. Joskus uskallan väittää, että pienellä paikkakunnalla, jolla ei ole erillisiä monikulttuurisia palveluja, yksittäisen maahanmuuttajan omat toiveet ja aloitteellisuus saattavat tulla paremmin huomatuiksi kuin kaupungeissa. Suomen kielen oppiminen on tehokkaampaa sellaisissa paikoissa, joissa kaikki eivät puhu hyvää englantia. Lapset saattavat saada parempaa eriyttävää opetusta kyläkouluissa kuin suuren kaupungin valmistavalla luokalla. Integraatio – kuinka kukin meistä sen haluaakaan määritellä – voi tapahtua suurempaa mielikuvitusta käyttäen paikoissa, joissa ei ole tarjolla valmiita, erityisesti maahanmuuttajille räätälöityjä koulutuspolkuja.

Yhteinen poliittinen jaettava monikulttuurisuuden laajalla kentällä on halu keskustella maahanmuuton ehdoista, toteutuksesta, seurauksista. Tähän ryhmään ihmisiä mahtuvat ”nuivatkin”. Eritoten tähän ryhmään mahtuvat itse maahanmuuttaneet, asianomaiset, oman elämänsä asiantuntijat. Koska kysymykset koskevat lähestulkoon jokaista täällä asuvaa, emme voi olettaa, että julkiset keskustelut olisivat automaattisesti tajuntaa laajentavia, sivistyneitä, sivistäviä. Tyhmiäkin kysymyksiä saa kysyä.

Kwame Anthony Appiah’n käyttää teoksessaan Cosmopolitanism: Ethics in a World of Strangers  (2006) käsitettä contamination.  Se kertoo maailmantilasta tunkkaisen identiteettipolitiikan ulkopuolella. Termi merkitsee yhtäällä saastumista, mutta myös levittäytymistä, sekaantumista johonkin, joka on radikaalisti erilaista kuin itse olen.

Appiah painottaa keskustelun tärkeyttä: “Keskustelun ei tarvitse johtaa konsensukseen mistään asiasta, ei varsinkaan arvoista; riittää, että se auttaa ihmisiä tottumaan toisiinsa.”
En tiedä, millaista elämäni olisi, jos en olisi koskaan sekaantunut mihinkään, mikä on alussa ollut itselleni vierasta. Ja olisiko sellainen elämä kenellekään mahdollista? Kuka sellaista haluaisi? Mistä se koostuisi? Mihin se johtaisi? Kannattaako sellaista elämää edes kuvitella? Mielestäni se on silkkaa ajan hukkaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s