Rakas, kamala Herwood

Asun kaksi kilometriä Hervannasta poispäin, mukavan kävelymatkan ja jouhevan pyöräilymatkan päässä. Enimmäkseen kuitenkin, laiska kun olen, käyn siellä ”kauppakassillani” Tampereen liikennelaitoksen eläkeläislinjalla numero kuusi, joka seilaa Hatanpään sairaalan ja TAYS:in väliä. Eläkeläislinja lopettaa liikennöinnin noin kello kuusi illalla, joten kauppareissut pitää muistaa ajoittaa ihmisten aikoihin.

Takavuosina Tampereella asuessani Hervanta oli suuri inspiraation lähde: olin vapaaehtoistöissä Naistarilla (Naisten kansainvälisessä kohtaamispaikassa) ja vietin muutenkin paljon aikaa päivisin sellaisissa paikoissa, joissa enimmäkseen pitkäaikaistyöttömät ja eläkeläiset viihtyivät. Kolusin läpi vanhusten virikekerhot, kirkon ompeluseurat ja äiti-lapsikerhot. Myös kaikki muut kerrostalojen alakertojen matalan kynnyksen sosiaalipalvelut tulivat tutuiksi. Olen kirjoittanut Hervannasta niin paljon muistiinpanoja, että niistä voisi toimittaa kokonaisen kirjasarjan. Toisin sanoen, monessa merkityksessä Hervanta on tämän kaupungin henkinen kotini.

Viime vuonna suhteeni rakkaaseen lähiöön muuttui. Olin aloittamassa siellä kauan ja hartaasti suunniteltua draamaprojektia, joka ei lähtenyt käyntiin, vaikka yritimme mobilisoida kaikki tuntemamme kanavat. Hervantalaiset eivät lämmenneet monikulttuuriselle draamalle, he kokivat aiheen vielä liian vaikeaksi. Moni projektiin tutustunut ihminen sanoi, että olisi valmis tekemään jotain vastaavaa kymmenen vuoden päästä. Saimme kyllä uusia kavereita, mutta emme saaneet kokoon teatteriryhmää. Olen kokenut, että Hervannassa on helppo saada ihmisiä koolle kaiken maailman sosiaalialan ja hyväntekeväisyysprojekteihin (tilaisuuksiin, joissa jaetaan ilmaista hernesoppaa ja leipäpusseja), mutta omaehtoinen kulttuurinen järjestäytyminen on vaikeaa. Johtuuko se sitten köyhyydestä? Sama koskee maahanmuuttajien projekteja. Hervannan maahanmuuttajat valittavat, että heidän on vaikea saada edes tiloja vuokrattua heidän omille järjestöilleen ja ryhmilleen.  Hervannassa on poikkeuksellisen paljon muutosvastarintaa, ottaen huomioon sen monikulttuurisen asukaspohjan ja vasemmistolaisen historian.

Viime vuoden eduskuntavaalien aikaan koin ensimmäistä kertaa Hervannan ahdistavaksi, melkein vieraaksi ympäristöksi. Perussuomalainen agitaatio ostoskeskus Duon ympärillä ja busseissa meni överiksi. Kun kuljin raitilla normaaliin tapaan maahanmuuttajaystävieni kanssa, koin, että meitä katsottiin kieroon. Aloin käydä vähemmän Hervannan kaupoissa, siirsin päivittäiset reittini muihin suuntiin.

Viime aikoina olen taas palannut. Lempikahvilani Hervannassa on luterilaisen kirkon pitämä Café Olohuone – silloin, kun siellä ei ole mitään ”seuroja” käynnissä. Loistava paikka kirjoittaa, ellei kukaan soita pianolla israelilaisia lauluja. Lempiravintolani on turkkilainen Malabadi Lindforsinkadulla, josta saa kaikkea muutakin ruokaa kuin kebabia. Viihdyn myös kirjastolla. Häpeäkseni olen roudannut sen kierrätyskirjakorista ainakin sata kirjaa kotiin, viemättä takaisin kuin muutaman.

Kirjoitan Hervannasta tänne siksi, että haluaisin ”pään auki” vakavammalle etnografiselle kirjoittamiselle. Aineistoa on aivan liikaa, minua harmittaa, jos jätän monen vuoden työn hyödyntämättä. Olen lopettanut kenttätyöni Hervannassa jo aikoja sitten, en enää katsele sen nurkkia tutkijan silmin. Jostain syystä tuntuu, että myös päiväni tässä mielenmaisemassa alkavat olla luetut. Haluaisin kirjoittaa pitkän hyvästikirjeen lähiölle, jottei lähteminen tuntuisi niin surulliselta, ja jotta paluu jossain elämän vaiheessa olisi mahdollista – sitten, jos siltä taas tuntuu.

Lieksa: tuhat kertaa mainettaan parempi

Pielisen rantaa Lieksan Kristillisellä Opistolla Kylänlahdessa, maaliskuu 2012

Kuvitteellinen uusi kotikaupunkini Suomessa on Lieksa, Kolin kaupunki (joka pian lakkaa olemasta, fuusioituu joksikin Pielisen suurkunnaksi tai miksi tahansa kaupunkien isät ja äidit keksivät sekasikiönsä nimetä).  Innostuin Lieksasta jo vuosia sitten, jolloin pääasiallinen mielenkiinnon kohteeni oli rajan takainen Karjala. Koska halusin matkustaa rajan taakse mahdollisimman usein, haaveilin muutosta mahdollisimman lähelle rajaa. Lieksa ja Nurmes olivat paikkoja, joissa asuntojen hinnat olivat houkuttelevan matalia. Oikeastaan olen tutustunut Lieksaan alun perin etuovi.com-sivuston kautta fantasioiden halvan mummonmökin ostosta.

Minulla on myös sukukytkös Lieksaan. Äitini äidin perhe asui pitkään Vuonislahden kylässä, radan varrella, Heikki Turusen sielunmaisemassa. Mummoni kertoi mielellään tarinoita 1920-luvun eloisasta kylästä, joka oli helsinkiläisten turistien suuressa suosiossa. Sukuni ei ole pohjoiskarjalaista, vaan juuret ulottuvat Pohjois-Savoon ja Kymenlaaksoon. He olivat levotonta, liikkuvaa väkeä: renkiä, piikoja, tukkisavottalaisia, matkatyöläisiä. Silti paikallisessa historiassa löytyy jopa viittauksia ”Tillaeuksen taloon” lähellä asemaa.

Vuonislahti on hävyttömän kaunis kylä, mutta liian kaukana kaikesta. Itse haluaisin asua Lieksan keskustassa, jossa sentään on kaksi pizza-kebab-paikkaa, LIDL ja Seppälä. Paikallinen kirjakauppakin vaikuttaa ihan riittävältä. Kahviloitakin on muutama. Pubeista en välitä.

Olen käynyt Lieksassa vajaan vuoden aikana yhteensä kuusi kertaa työasioilla. Olen kiinnostunut kaupungin monikulttuurisuudesta, maahanmuuttajien ja lieksalaisten kohtaamisista ja muuttuvasta kaupunkikuvasta. Olen nähnyt kaupungin arjen joka vuodenaikana, kaamoksen ja kesän karnevaalien aikaan, pakkasilla ja loskasäässä. Olen tavannut kaikenlaisia lieksalaisia, päättäjiä ja kaupungin puuhamiehiä ja -naisia, opettajia, sosiaalityöntekijöitä, maahanmuuttajia, eläkeläisiä, juoppoja, taivaanrannanmaalareita. Vielä en ole tavannut lieksalaista rasistia silmätysten, vaikka heidän olemassaolostaan on valitettavan paljon todisteaineistoa virtuaalimaailmassa. Missä lienee vöyhöttävät oikeassa elämässä. (Yhden tiedän, hän vöyhöttää eduskunnan käytävillä! )

Lieksassa saa kontaktin tavallisiin ihmisiin paljon helpommin kuin suuremmissa kaupungeissa. Palvelu kaupoissa ja ravintoloissa on leppoisan ystävällistä. Mitään olennaista sieltä ei puutu. Todellinen Lieksa on tuhat kertaa mainettaan parempi. Sinne kannattaa matkustaa nähdäkseen kohu-uutisten taakse.

Bagni di Lucca: unohdettu ekoparatiisi

Bagni di Lucca on jokseenkin unohdettu helmi Garfagnanan vuoristoalueella Apenniineilla koillis-Toscanassa, 27 kilometriä Luccan kaupungista pohjoiseen. Jo etruskit ja roomalaiset löysivät paikan kuumat lähteet, ja pikkukaupunki on tunnettu kylpyläkohteena siitä lähtien. Lähdin myös etsimään Bagni di Luccaa kylpyläreissu mielessäni viime pääsiäisen pyhinä, mutta paikalle päästyäni innostuin enemmän paikan ihmeellisestä luonnosta. Emme löytäneet kylpylää. Ilmeisesti se ei ollut vesipuisto Serenan kaltainen koko perheen puuhamaa kirkuvine kakaroineen ja vesiliukumäkineen, vaan jotain paljon elitistisempää. Koko kylässä ei ollut yhtään kylttiä tai muuta opastusta paikalle.
Bagni di Luccaan pääsee Luccasta junalla kerran tai pari päivässä, mutta pääsiäisen pyhinä juna ei kulkenut lainkaan. Bussi kulki kerran, olimme lasten kanssa ainoat matkustajat bussissa. Koska tie oli mutkainen, matkaan meni kokonainen tunti. Tämä ei haitannut, matkustaminen oli melkein maaginen kokemus.


Bussin ikkunasta näkee Lima-joen laakson elämää: kuivunutta joenpohjaa, keskiaikaisia kivisiltoja, lumihuippuja, uneliaita kyläpahasia. Monet italialaiset perheet olivat piknikillä joen varrella, lapset keräilivät aarteita joen pohjasta. Vuoristo vaikuttaa jylhältä, alueella näyttää olevan myös jonkun verran puuteollisuutta. Ilmassa on jatkuva nuotion tai kaskeamisen tuoksu. Ilma on niin raikasta, että kaupungeista tulleena pelkään saavani happimyrkytyksen.
Turistit löytävät tiensä helpommin Toscanan vehreisiin viinilaaksoihin kuin tänne. Paikkaa ei mainittu yhdessäkään turistioppaassa, löysin sen sattumalta etsiessäni kylpylöitä netistä. Sinänsä outoa, että paikka on unohdettu tai ohitettu, sillä se ei ole ”jumalan selän takana”: sieltä on melko lyhyt matka kolmeen suurempaan kaupunkiin, Luccaan, Pisaan ja Viareggioon. Ihanteellinen majoittumiskohde se olisi myös siksi, että sieltä on kesällä lyhyt matka meren rannalle. Kylissä on monia edullisia hotelleja, pensionaatteja ja maaseutumajoitusta (agriturismo). Tämän lisäksi yksityiset vuokranantajat vuokraavat asuntoja ja villoja viikkohintaan.
Pääsiäisenä Bagni di Luccassa oli auki muutama baari ja ravintola, joissa kaikissa riitti asiakkaita – enimmäkseen italialaisia, joukkoon mahtui kourallinen brittejä. Myös keskustan kristillinen hyväntekeväisyyskirpputori oli auki, myyden antiikkiaarteita kohtuulliseen hintaan, kuten koinsyömiä päivänvarjoja ja gramofoneja.

Söimme loistavan lounaan kylän pohjoisessa reunassa ”tien päässä” osteriassa, joka oli täynnä italialaisia turisteja. Osterian yhteydessä oli baari, jossa paikallinen väki kokoontui. Paikka vaikutti todella suositulta verrattuna kylän muuhun hiljaiseloon. Luulisin, että baari oli kylän keskeisin tietotoimisto. Vanhoja ihmisiä talutettiin omille paikoilleen terassilla. Erityisen suosittua hupia juoruilun ja jäätelön syönnin lisäksi tuntui olevan raaputusarvat (Italian maaseudulla vanhempi väestö on vähintään yhtä koukussa uhkapeleihin kuin Suomessa. Peliautomaattejakin on joka kuppilan nurkassa riesaksi asti!)
Bagni di Luccan kunnassa on n. 6500 asukasta, jotka asuvat laajalla alueella. Kunnassa on kolme pääkeskusta: kaupallinen keskusta, Bagno Caldo ja Ponte a Serraglio ja kymmeniä pikkukyliä vuorilla.

Maailman maineeseen Bagni di Lucca nousi 1800-luvun alussa, jolloin Napoleonin hovi rakensi sinne kesäresidenssinsä ja korjautti huonokuntoiset kylpylät uuteen uskoon. Erityisesti Napoleonin iloiset siskot Elisa Baciocchi ja Pauline Bonaparte viihtyivät kylässä, hoitaen lähteissä erinäisiä vaivojaan. Rikkaan eliitin viihdytykseksi kylään rakennettiin Euroopan ensimmäinen kasino vuonna 1837.

Brittien yhteisöstä on olemassa eniten todisteaineistoa. Paikallinen kirjasto on sijoitettu anglikaanisen kirkon tiloihin, pääkadulla on edelleen toimiva Pharmacy of the British Embassy, anglikaanisella hautausmaalla makaa monia 1800-luvun kuuluisuuksia.

Runoilijat Robert ja Elizabeth Barrett Browning viihtyivät Bagni di Luccassa tuotantonsa kiihkeimpänä aikana. Heidän muistokseen polku joen rannalla on äskettäin nimetty uudelleen ”Rakastavaisten poluksi”. Kävely polulla on todellista balsamia sielulle: se auttaa unohtamaan kaiken ikävän ja keskittymään pelkkään läsnäoloon. Minulla on matkojeni varrella sattunut muutama todellinen mielenmaisema, Bagni di Luccan jokimaisema on yksi niistä. Tällä reissulla pystyimme viipymään paikalla vain muutaman tunnin, mutta haaveilen jo ensi reissusta, jolloin patikoisin kylästä kylään koluten pieniä kirkkoja ja baareja.


1800-luvun matkakirjallisuus olisi todellinen aarreaitta, jos haluaisi sukeltaa Bagni di Luccan historialliseen sieluun. Paikasta on kirjoitettu kymmeniä opuksia eri Euroopan kielillä. Heinrich Heine kuvaa paikkaa näin:

“In Bagni di Lucca the houses rise in a village surrounded by highground, where a picturesque group of houses look down on an enchanted valley.There are houses scattered here and there to reach them one has to climb through vineyards, myrtle bushes, honeysuckle, laurel, oleander, geranium and other splendid flowers in brief a real paradise.”

Kukkaloisto oli jo täydessä terässä huhtikuussa, vaikka ilma oli edelleen viileää. Vakoilin ”Rakastavaisten polun” sivukujilla monien talojen ihmeellisiä puutarhoja. Italiassa pieni on kaunista, en usko, että kukaan tekee kalliita puutarhasuunnitelmia, vaan puutarhan hoito perustuu intuitioon.


Bagni di Luccassa asui myös rikkaita hyväntekijöitä, joiden huolen aiheina oli köyhien italialaisten terveys ja toimeentulo. Esimerkiksi venäläinen pohatta Nikolai Deminoff perusti kylään sairaalan, jossa köyhät paikalliset ihmiset pääsisivät myös hyötymään kuumien lähteiden parantavasta vaikutuksesta. Ilmeisesti sairaalan yhteydessä on myös ortodoksinen kappeli.
Bagni di Luccassa on paljon asuntoja ja taloja myytävänä. Suuri osa niistä on seisonut kauan tyhjillään, odottaen turhaan pelastajaansa. Hintahaitari on leveä, halvimmat rauniotalot lähtevät samaan hintaan kuin Lieksan unohdetut rivitaloasunnot. Jos tuolla ei kirjoittaminen onnistuisi, niin sitten ei missään.

PS: Aiheesta lisää hienossa Bagni di Luccaan asettuneen australialaisen ekspatriaatin Debra Kolkan blogissa:
http://bellabagnidilucca.com/

Fiesolen kukkuloilla

Fiesole on legendaarinen kylä Firenzen kyljessä vuorilla, josta näkee koko kaupungin sen loistossaan. Kylässä oli elämää jo etruskien aikana ja roomalaiset rakensivat sinne amfiteatterin ja hautausmaan. Leonardi da Vinci kävi kylässä chillaamassa ja hakemassa inspiraatiota töilleen. Itse kävin kylässä ensi kertaa vuonna 1997 European University Instituten pääsykokeessa, mutta ilmeisesti minua jännitti niin kovasti, etten muista maisemista paljoakaan. Haastattelussa jokin meni pieleen. Tutkimusaiheenikaan ei suorastaan ollut eurokelpoinen. Suurin motivaationi päästä kyseiseen instituuttiin opiskelemaan oli sen sijainti. Ehkä se ei riittänyt vakuuttamaan arvostettua raatia.

Kylä esiintyy myös Forsterin romaanissa A Room With A View paikkana, jossa Lucy Honeychurch saa ensisuudelmansa George Emersonilta, epäilyttävän ateistiperheen vesalta:

”George had turned at the sound of her arrival. For a moment he contemplated her, as one who had fallen out of heaven. He saw radiant joy in her face, he saw the flowers beat against her dress in blue waves. The bushes above them closed. He stepped forward quickly and kissed her.”

Tällä kertaa Fiesolen-retkellämme pääkohteena oli arkeologinen ulkomuseo. Siellä oli väljää, luonnonmukaista ja mystistä verrattuna Firenzen ruuhkiin. Istuin pitkän toven amfiteatterin penkeillä mietiskelemässä.

Kevään tuntu oli huumaavaa kaikkialla.

Maisemia ikkunoistani (E.M.Forsterin tyyliin?)

En ole oikeastaan koskaan ollut suuri Italia-fani, mutta ajaudun sinne vanhasta muistista muutaman vuoden välein. Italia-kärpänen puree minua silloin tällöin. Ensimmäisen kerran näin kävi teininä, kun näin E.M.Forsterin romaaniin pohjautuvan elokuvan A Room with a View (suom. Talo Firenzessä). Lucy Honeychurchin henkinen ja seksuaalinen vapautuminen uudessa sensuellissa maisemassa jäi muhimaan muistini sopukoihin. Italian reissua varten kaivoin romaanin luettavaksi paikan päällä. Romaani siis kuvaa brittiläisten turistien ja paikalle asettuneiden ekspatriaattien arkea, heidän välisiä luokkaeroja ja poliittisia/uskonnollisia kiistoja. Näin Lucy herää uudessa kaupungissa:

It was pleasant to wake up in Florence, to open the eyes upon a bright bare room, with a floor of red tiles which look clean though they are not; with a painted ceiling whereon pink griffins and blue amorini sport in a forest of yellow violins and bassoons. It was pleasant, too, to fling wide the windows, pinching the fingers in unfamiliar fastenings, to lean out into the sunshine with beautiful hills and trees and marble churches opposite, and, close below, the Arno, gurgling aganist the embankment of the road.”

Romaani on myös etnografisesti kiinnostava kuvaus ”pohjoisen” ja ”etelän” kohtaamisesta: siinä brittituristit näkevät italialaiset melkein samanlaisina ”jaloina villeinä” kuin he näkivät aikanaan afrikkalaiset ja aasialaiset. Eurosivilisaation aikana, jolloin melkein kaikki suurkaupungit näyttävät yhdeltä suurelta newyorkilaiselta deliltä, tapa, jolla Forster kuvaa firenzeläisiä hämmentää. Hän suorastaan iloittelee ja revittelee maanmiestensä ja -naistensa ennakkoluuloilla. Näin italialaisia luonnehtii anglikaaninen kirkonmies Mr.Beebe:

”The Italians are a most unpleasant people. They pry everywhere, and they know what we want before we know it ourselves. We are at their mercy. They read our thoughts, they foretell our desires. From the cab-driver down to – to Giotto, they turn us inside out, and I resent it. Yet in their hearts they are – how superficial! They have no conception of the intellectual life. ”

Olen käynyt Firenzessä yhteensä kolme kertaa, kaksi kertaa 90-luvulla ja nyt, noin viikko sitten. Vanhasta muistista pidin Firenzeä Italian ykköskohteenani ja odotukseni olivat korkeat. Uudella reissulla aloin kaivata muita maan kolkkia, kuten ihanaa Sisiliaa, jossa seikkailimme viime kesänä. Sisiliassa kaikki on kohtuuhintaista ja leppoisaa.

Vuonna 2012 Firenze on edelleen hurmaava, mutta turistien määrä on ilmeisesti lisääntynyt, tai minä olen tullut vanhaksi. Keskeisten turistikohteiden ympärillä pyöriminen on uuvuttavaa, ja hintataso on paikoitellen utopistinen. Jopa normaalit supermarketketjut myyvät ruokaa turisteille eri hintaan kuin paikallisille. Laittomien siirtolaisten harrastama kaupustelu ei ole aggressiivista (ilmeisesti poliisi kontrolloi sitä tarkemmin kuin pienemmillä paikkakunnilla), mutta heidän välttely joka nurkalla käy hermoille. Ravintoloiden ja kahviloiden suhteen osasin valita oikein, mutta muu elämä turistina Firenzessä tuntui stressaavalta.

Asuimme Firenzessä keskeisellä turistikadulla Via Nazionalella kolmen tähden hotellissa, joka mielestäni muistutti enemmän retkeilymajaa kuin hotellia. Hotellin sijainti oli sen paras puoli. 13-vuotiaalla pojalla oli koko ajan hauskaa aiheesta ”Nazi”: Italiassa moni paikka ja asia on nimetty sanalla Nazionale, joka hänen mielestään viittasi kansallissosialismiin. Hotellin ikkunasta näkyi mitä tyypillisin firenzeläinen katumaisema

Image

Luccan maisema hotellin ikkunasta oli suorastaan hulppea!

Image

Tervetuloa blogiini

Olen harrastanut bloggaamista välillä innokkaasti, välillä laiskanlaisesti vuodesta 2006 lähtien. Pääasiallinen blogini:

http://www.shivaskitchen.blogspot.com

Kaksi djembeäni, toinen Kap Verdeltä (alun perin Senegalista), toinen Ghanasta Suomeen lentäneitä Lieksan Keskuskoulun jumppasalissa.

kertoi monikulttuurisuudesta, matkoista ja kirjallisuudesta. Koska kirjoitin välillä suomeksi, välillä englanniksi, se ei koskaan saanut pysyvää lukijakuntaa. Myös blogini ulkoasu oli täysin amatöörimäinen ja nolon sekava. Tämän blogin yhteydessä on myös muutama muu lyhytaikainen kirjoituskokeilu.

Päätin kokeilla bloggaamista nyt WordPressissä, joka tuntuu helppokäyttöisemmältä alustalta. Kirjoitan nyt pääasiallisesti suomeksi. Kenties perustan toisen blogin englanniksi, sillä on aiheita, joista olisi parempi kirjoittaa isommalle maailmalle. Myös osa ystäväpiiristäni ei osaa suomea lainkaan.

Tämän blogin aihemailma on sama kuin Shivanin keittiön: kulttuurien kohtaamiset, matkat, kirjallisuus, elokuvat ja media. Osa matkajutuista tulee käsittelemään kokonaan pään sisäisiä matkoja, joita fiktionakin tunnetaan. Mahdollisesti tulossa on myös jotain henkilökohtaisempaa (varoituksen sanana) ja runoja.

Harrastan myös valokuvaamista puhtaalla fiilispohjalla. Minulla ei ole minkäänlaista taiteellista ambitiota kuvia ottaessani. Otan kuvia halvalla pokkarilla ja kännykameralla. Kuvat riittävät minulle sellaisina kuin ne ovat. Suttuisina ja vinksahtaineina kuin elämä.