Liftikyydillä kauas pois

Olin viikonloppuna töissä Maailma Kylässä-festareilla Helsingissä. Festareiden sisällä oli myös Mahdollisuuksien Tori, joten tutustuin nyt sitten kahteen sellaiseen metropolissa ja periferiassa (Tampereella en ehtinyt, vaikka oli pyhä aikomus). Lieksan kokemus oli kieltämättä henkilökohtaisempi ja autenttisempi, Helsingissä homma vedetään professionaalisesti ja meininki on niin hyperaktiivista, ettei sitä jaksa tolkullisena kuin muutaman tunnin annoksen kerrallaan.

Mukaan tarttui iso kourallinen rintamerkkejä, ilmaisia kirjoja ja hyvää tahtoa. Töiden ulkopuolella tapasin ison joukon kehitysmaa-aktivisteja, erityisesti lapsityövoiman vastustajia, vanhoja kavereita ja pari paikallista kveekariakin. Lapsi hankki itselleen onnenpyörästä kaksi teepaitaa, sinisen ja keltaisen, joissa kummassakin lukee ”Made in EU”. Tuliaiskassi on täynnä hyviä aikomuksia, ehkä parin niistä toteutankin.

Jostain syystä tänä vuonna en kokenut tyypillistä ahdistusta tai vitutusta, oloni oli hilpeä kumpanakin päivänä jopa pahimman Jukka Poika-kaaoksen keskellä. Jukka Pojan konsertin aikana kaikki halukkaat eivät päässeet alueelle. Kuuntelin poikani kanssa Jukka Poikaa hyvältä näköetäisyydeltä puoli keikkaa, oma suosikkibiisini on Siideripissis. Biisi on niin ärsyttävä, että se jakaa kansan eka soundeilta. Itseäni se vaan viihdyttää, olen jo aiemmin kategorisoinut itseni Homma-foorumin tyyliin sidukkavalaaksi, eikä mulla ole mitään ongelmaa tämän identiteetin kanssa. Tilannettani monimutkaistaa taustani: näytän tyypilliseltä itähelsinkiläisen lähiön sidukkavalaalta ja samalla olen tohtori, globaalisti verkostoitunut ja jatkuvasti liikkeessä. Haluan olla henkeen ja vereen Jukka-Pojan Siideripissis, minusta laulu on mahtava antiteesi sille ilkeämieliselle äärioikeistolaiselle scheiballe, josta luen korvat punaisena maamme keskustelupalstoilla.

Tunnelma oli katossa, lähelläni bailasivat enimmäkseen lapsiperheet. Sen jälkeen iski klaustrofobia. Paikalla todellakin oli liikaa väkeä. Lähdimme pois ja kuuntelimme loput keikasta kaukana nurmikolla Hare Krishna-lounaan parissa. Ruoka lohdutti ja viilensi tunteita. Vaikka en Krishna-ideologiaan muuten uskokaan, voisin alkaa heidän jäsenekseen vain kulinaarisista syistä. Pitänee käydä lähiaikoina Kampin temppelissä ruoka-aikaan. Ruoka ravitsee ja samalla jättää ihmiseen poikkeuksellisen keveän olon.

Jukka Pojan keikan jälkeen Rautatientorin lavalla esiintyi helsinkiläinen monikulttuurinen kokoonpano Ethnopolis, jonka laulajana on espanjalainen Cinta Hermo ja rumpalina tansanialainen Menard Mponda. Muiden jäsenien nimiä en nyt muista, mutta he olivat Australiasta, Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä. Osa porukasta opiskelee Sibelius-Akatemian maailmanmusiikin maisteriohjelmassa ja tämä oli kokoonpanon eka julkinen keikka. Musiikki oli aidosti fuusiota, päällimmäisenä ehkä pohjoisen Afrikan ja Espanjan soundit, mutta maustettuina afrikkalaisin, arabialaisin ja australialaisin soittimin. Cinta veti valkoisessa flamencomekossaan niin hienosti, että melkein itku pääsi, mutta myös kaksi mieslaulajaa ylittivät itsensä kuusinolla. Joka ikinen bändistä pääsi oikeuksiinsa ammattilaismuusikkona, vuoropuhelun ilo oli kaikkialla ilmassa. En ole moneen vuoteen kokenut noin hienoa konserttia. Sydän ja sielu nauttivat, pää unohti olemassaolonsa. Tämä on mielestäni musiikin perimmäinen olemus.

Maailma kylässä-festivaalin idea perustuu lähestyttävyyteen ja ilmaisuuteen. Festivaali on avoin jokaiselle kaupunkilaiselle ja muualta tulleelle. Tilaisuus varmasti herättää ihmisissä kaikenlaisia tunteita, itsellenikään kokemukset vuosien varrella eivät ole aina olleet puhtaan ruusuisia. Suhtaudun skeptisesti kulttuurien shoppailuun, hamppuhippinostalgiaan ja basaarimeininkiin. Mutta voimien näytöksenä festivaali on huikea. Kaikenlaiset ihmiset vaivautuvat tulemaan paikalle ottamaan selvää, mitä he voisivat tehdä paremman maailman hyväksi. Kenellekään resepti ei ole sama. Tällä kertaa tajusin vihdoin festivaalien pointin kuunnellessani ääniä, joista jokainen täydensi toisiaan laimentamatta toisiaan. Ethnopolis kertoi minulle enemmän monikulttuurisuuden lupauksesta kuin 100o lukemaani teosta. Pääsin etnomusikologisella liftikyydillä kauas pois huolistani, päällimmäisistä tarpeistani, maailmallisista pyrkimyksistäni, tavoitteistani, jopa haaveistani. Tällainen pään nollaaminen on harvinaista näinä kiireisinä aikoina.

Saaria saarten takana

Sisilia on Välimeren suurin saari. Harva edes huomaa, että saaren ympärillä on paljon pikkusaaria. Viime kesänä Sisilian-reissulla käteen tarttui kuvakirja näistä ihmeellisistä seuduista. Kuvat antoivat ymmärtää, että pikkusaarilta löytyisi aivan toisenlainen totuus kuin isolta saarelta. Pilaantumatonta luontoa, aaseja, villejä yrttejä, luoliin piiloutuvia salaisuuksia. Pikkusaarilta löytyy varmasti samanlaista rosoisuutta kuin Kreikan saarilta. Ja kiinnostavinta on, että niistä on olemassa todella vähän tietoa tässä yhteisessä bittiavaruudesssa. Saaret ovat mentaalisesti kaukana, kauempana kuin mikään Kreikan saari.

Haaveilen uudesta kesäreissusta Sisiliaan, ja jos pääsen lähtemään, laitan listalleni Egadisaaret, jotka sijaitsevat läntisessä Sisiliassa. Niille pääsee lautalla ja katamaraanilla Trapanin kaupungista, jonne Ryanair lentää. Ainoa ongelma on hintataso: nukkuminen siellä vaikuttaa arvokkaalta. Trapanista saa hotellihuoneen tai apartementoksen viikoksi samalla hinnalla kuin Egadisaarilla maksaa pari yötä. Kysymys kuuluukin: uskaltaisiko sinne mennä teltan kanssa? Voisiko siellä nukkua tähtien alla?

Trapani sinänsä on hauska kaupunki, täysin arkinen ja mitäänsanomaton kokeneen turistin näkökulmasta, mutta minulle se oli viime vuonna täysin riittävä kohde. Viihdyin ja nautin täysin rinnoin. Hyvää ruokaa, ystävällisiä ihmisiä, rantoja joilla ei maannut liikaa väkeä, hyvät yhteydet moneen muuhun turisteja houkuttelevampaan paikkaan. Olimme viikon aikana paljon liikkeellä, näimme Trapanin lisäksi kolme muuta kohdetta, jotka kaikki olivat loistavia. Erice, San Vito Lo Capo, Agrigento. Historiaa ja rantaelämää sopivassa suhteessa toisiinsa.

Egadisaaria on kolme: Favignana, Levanzo ja Marettimo. Favignana on niistä suosituin, sillä näyttää olevan jo monipuolinen turismiteollisuus. Levanza ja Marettimo eksoottisempia, ovat eläneet tuhansia vuosia pelkästä kalastuksesta.

Marettimo on kaukaisin saari, sillä asuu talvikautena 300 ihmistä, kesäkautena 700 plus turistit. Saarella ei ole montaa katua, siellä ei ole autoja, muutama kauppa ja baari on, jotka taitavat sulkea ovensa turistikauden päätyttyä. Siellä on yksi hotelli, joka erikoistuu ekoturismiin ja muutama majatalo. Onko koulua, terveyskeskusta, peruspalveluja? Luultavasti ei ole. Kiinnostaisi nähdä, kuinka ihmiset siellä elävät.

Jamie Oliver löysi saaren vuonna 2007, jolloin teki Italia-sarjaansa. Hän on käynyt paikallisen ravintoloitsijan Giuseppen kanssa kalalla. Giuseppe kuulemma on tyyppi, joka alkaa Camparin juomisen aamiaisella eikä lopeta koko päivänä. Ravintola ”La Scaletta” on enemmän baari kuin ravintola, mutta tarjoaa aina Michelin-tähtiä maukkaampaa ruokaa. Houkuttelisi maistaa Giuseppen valmistamaa miekkakalaa.

Jamie Italiassa-sarjan Marettimo-jakso tulee uusintana Livillä 1.6. klo 14:00. Todennäköisesti en muista katsoa, mutta kirjoittamalla Marettimosta olen jo melkein siellä.

Ennen kuin chick lit keksittiin

Jos antaa lapselle nimeksi Anita, hänestä taatusti tulee kirjailija. Fanitan ainakin neljää Anita-nimistä kirjailijaa, joiden lajityypit ja teemojen valinta ovat hyvin erilaisia. Anita Desai on Intian kulttuurisen kirjon syvällinen maalari, Anita Brookner taas kirjoittaa kuivaan ja kyyniseen tyyliin dysfunktionaalisista ihmissuhteista, Anita Konkka taas vie karjalaiset juurensa maailmalle tuulettumaan tehden kaikesta feminististä road movie’a.

Noin vuosi sitten löysin alekorista amerikkalaisen Anita Shreven romaanin Merilasia (2002).  Tartuin kirjaan vain sen poeettisen nimen vuoksi – kaikki merestä löydetty kutsuu minua. Aloin lukea teosta ilman ennakkokäsitystä kirjailijasta tai hänen tuotannostaan. Ihastuin. Amerikan itärannikon valkoisen väestön historia ei ole koskaan kuulunut lempiaiheisiini. Olen nähnyt ja kuullut siitä liikaa kuvauksia tähän ikään mennessä. Shreven kirjoitustyylissä oli kuitenkin sitä jotain. Hän on äärimmäisen taitava juonien punoja ja jännityksen luoja.

Onko Shreven tuotanto  naiskirjallisuutta? Viihdekirjallisuutta? Chick litiä? Onneksi Shreve alkoi kirjoittaa kauan ennen kuin chick lit terminä keksittiin. Hänen kustantajansa ovat halunneet markkinoida kirjoja naisille, strategia näkyy eritoten kirjojen kansissa. Tästä huolimatta kirjat ovat hyvin humanistisia ja niissä on vahvoja mieshahmoja. Perinteisiä rakkausromaaneja näyttää olevan vain muutama, suurin osa teoksista keskittyvät laajempiin historiallisiin ja yhteisöllisiin teemoihin. Hänet tunnetaan eritoten kriisien, onnettomuuksien ja muiden ääritilanteiden kuvaajana.

Shreve ei ole kirjailijana megajulkkis, hänen biografiansa on niukka, hän selvästi kuuluu ”vanhaan kouluun” antaen teosten puhua puolestaan. Hän on saanut ensimmäisen romaaninsa julkaistua vasta yli 40-vuotiaana, ennen tätä hän on toiminut opettajana ja journalistina. Asunut kolme vuotta Keniassa kirjoittaen siellä nairobilaiseen aikakauslehteen – Afrikka-teema tulee esille vasta toiseksi viimeisessä romaanissa A Change of Altitude. Suurin osa teoksista sijoittuu Uuteen Englantiin, nähtävästi yksi romaani toisen maailmansodan aikaiseen Belgiaan.

Olen vuoden sisällä lukenut kolme hänen teostaan, hienointa tuotannossa on monipuolisuus.

Merilasia keskittyy 30-luvun laman kurjimukseen ja lapsettomaan nuoreen pariin, jotka löytävät elämäänsä ilon ottamalla ison ottolapsen. Tässä hienointa on poeettinen kieli ja paikallisuus. Luonnon kuvaukset, meren anteeksiantava äärimmäisyys.

Uusin romaani Rescue kertoo tämän päivän yksinhuoltajaisästä, joka etsii tyttärensä kadonnutta äitiä. Perhe on hajonnut aikanaan äidin alkoholismin ja traagisen rattijuopumusonnettomuuden takia. Mies on joutunut luopumaan elämänsä haaveista ja elättämään tytärtä ensihoitajana kotipaikkakunnallaan. Tyttären aikuistuessa eteen tulee samantyyppisiä ongelmia kuin äidillä nuorena ja isä haluaisi myöhemmin raitistuneen taiteilijaäidin paikalle ohjaamaan tyttären elämää toiselle raiteelle. Tarina kerrotaan puhtaasti äijänäkökulmasta, siinä ei ole mitään chickiä. Hienointa vaikean aiheen käsittelyssä on totaalinen moralismin puute.

Viimeksi luin 90-luvun menestysromaanin Vaarallisia kirjeitä (Where or When). Tässä nelikymppinen mies ja nainen, kummatkin naimisissa omilla tahoillaan, löytävät toisensa kirjeenvaihdon välityksellä, he olivat kesäheiloja 13-vuotiaina katolisen kirkon leirillä. Tämä oli kliseisin romaani näistä kolmesta, aiheesta josta ehkä on jo kirjoitettu liikaa. Tässäkin positiivista oli laajempi yhteiskunnallinen konteksti (90-luvun lama, kodittomuuden ja työttömyyden uhka) ja Uuden Englannin merellinen paikallisuus. Ruokakuvaukset olivat loistavia. Meren rannalla sinnittelevät tai merestä elantonsa saavat sivuhenkilöt olivat kiinnostavampia kuin rakastuneet päähenkilöt.

Realistisena kertojana Shreve voi pitkästyttää joitain taideproosan ystäviä. Minulle hänen teoksensa ovat olleet kuin paluu vanhan ystävän luo kahville kahdenkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Sadepäivän ilo, poikkeama valtatieltä johonkin nuhjuiseen kuppilaan, josta ei vieläkään saa soijalattea, vaikka kuinka inuaisi.

Aromaterapiaa kirjallisessa muodossa

Löysin vinkin Milla Keräsen esikoisromaanista Sisilian ruusu (Gummerus, 2012)  jostain kirjablogista. Historialliset rakkausromaanit eivät ole yleensä heiniäni, joten mietin ensin olisiko minusta edes arvioimaan teosta genrensisäisesti. Tartuin kirjaan lähinnä Sisilian vuoksi, ja myös siksi, että aiemmin arvioimassani Katherine Pancolin kilpikonnakirjassa oli myös nainen, joka kirjoitti romaania keskiaikaisesta rakkaudesta. Kaari Utriotakin tavasimme joskus takavuosien lukupiirissä, mutta lähinnä camp-hengessä.  Tähän teokseen tartuin vakavissani.

Uteliaana halusin nähdä, kuinka suomalainen nuori nainen aiheeseensa uppoutuu.1200-luvun Palermo kun ei ole kaikista helpoin kuviteltava miljöö, vaikka olisikin historian opiskelija, roolipelaaja tai muu aikamatkaaja. Uskoisin, että Keränen on tehnyt taustatyönsä huolellisesti – itse en tunne Sisiliaa niin hyvin, että olisin osannut bongata asiavirheitä.

Jo alkuvaiheessa teosta päässä alkaa soida Björkin Venus as a Boy. Päähenkilö, yläluokkainen neito Rosalia löytää luostarin puutarhasta enkelinoloisen vaalean miehen, joka ei puhu kuin muutaman sanan sisilian murretta. Rosalialla on kotoperäisiäkin kosijoita, nuori pojankloppi Giuseppe ja varakas herrasmies Salvatore, mutta hän viivyttelee naimapäätöksen kanssa saadakseen lisää aikaa seikkailla ja etsiä itseään. Päästäkseen lähemmäksi vaaleaa ihmemiestä hän pyytää isältään lupaa työskennellä luostarin yrttitarhassa ennen avioliittoon astumista. Tämä on jonkunlainen hyvän morsiamen hurskausharjoitus, joka opettaa häntä kuuliaisemmaksi tulevaa miestään kohtaan.

Loppu on uneliasta maagis-realistista legendaa. Kirja kuvaa Sisilian luontoa ja keskiaikaista ruoka-ja juomakulttuuria uskollisen yksityiskohtaisesti, ja erityisesti yrtteihin ja muuhun luonnonlääkintään liittyvät kohtaukset toimivat kuin kirjallinen aromaterapia. Luostarin arkeen liittyvät kuvaukset olivat kohtuumielenkiintoisia, niissä pääsi myös ns. tavallisen kansan arjen makuun. Kristityn ja islamilaisen kulttuurin kohtaamisiakin on runsaasti, kirja kuvaa rauhanomaisen rinnakkaiselon kautta, jossa kumpikin osapuoli on kohtaamisissa saamapuolella. Minareetin kutsuhuudot aamulla ennen auringonlaskua rytmittävät rakastavaisten kohtaamisia. Matkakirjana ja pikajohdatuksena Sisilian historiaan teos toimii erinomaisesti.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta pidin kuitenkin romaanin juonta varsin ohuena – pelkkä uskonnollis-seksuaalinen hurmio enkelin kanssa yhtymisestä ei jaksanut kantaa loppuun asti. Tunnustan, että oikaisin viimeiset sata sivua, sillä en oikein jaksanut Rosalian simppeliä mentaliteettia. Vielä loppumetreillä hän yritti uskotella isälleen, että lapsen sikiäminen oli jumalallista alkuperää. Jos vielä päädyn uudestaan Sisiliaan, voisin antaa teokselle uuden mahdollisuuden beachilla tai laivan kannella.

Matka sisimpään

ImageSain eilen tutustua Tampereen kveekareiden hiljaiseen tapaamiseen. Olen lukenut ryhmästä Kirkkosanomista ja pitänyt sen tapaa palvella Jumalaa kiinnostavana, mutta olen ylipäänsä laiska lähtemään mukaan uusiin porukoihin. Yleensä tarvitaan sysäisy ulkopuolelta. Eilen se oli niin vahva, että tuntui melkein johdatukselta. Kokemus oli valaiseva, aion jatkaa harjoitusta syksyllä.

Oikeastaan ensimmäinen kosketukseni kveekareiden elämäntapaan tapahtui jo kahdeksan vuotta sitten Britanniassa, kun osallistuin akateemiseen seminaariin Järvialueella paikassa nimeltä Rookhow Centre (kuva ylhäällä). Vaikka kokous ei liittynyt millään tapaa kristillisyyteen eivätkä suurin osa osallistujista olleet kristittyjä, sen järjestäjä toimi mielestäni kuin kveekarit. Kuuluisa professori oli roudannut meille itse supermarketista ruoat ja halusi tieten tahtoen kokata koko jengille itse. Nukuimme kerrossängyissä tuossa vuonna 1725 rakennetussa kivitalossa ja pidimme seminaaria viereisessä ”Friends’ Meeting Housessa”. Paikan henki oli vahva, se jotenkin ohjasi välittömyyteen ja vaatimattomuuteen. Siellä oli hyvä hengittää. Ja tietysti luonto, paikkaa ympäröivä suuri ”Kveekareiden metsä”, oli henkeäsalpaava.

Toinen asia, jonka juuri sain selvää kveekareista, on liikkeen historiallinen kytkös kansainvälisiin työleireihin. Suomen KVT-järjestön historia on sidoksissa kveekareiden historiaan. Suomalaisia englanninkielentaitoisia nuoria kutsuttiin Lappiin avustamaan Amerikan kveekareiden komiteaa uudelleenrakennuksessa vuosina 1945-7. Yksi pioneereista oli Taisto ”Stade” Saarinen, joka kertoo värikkäästi järjestön alkuajoista KVT:n historiikissä. Alkuaikoina suomalaisillakin leireillä oli tapana pitää aamuisin hiljainen kokoontuminen.

Osallistuin nuorempana työleireille neljänä kesänä ja näillä leireillä opin enemmän kulttuurieroista ja konfliktien ratkaisusta kuin yhdelläkään yliopistokurssilla. Rauhanaate ja erilaisuuden hyväksyminen olivat leirien parasta antia. Viime aikoina olen huomannut, että KVT:llä on erityisiä leirejä jopa meille perheellisille ja senioreille. Tekisi mieli palata tuohon tapaan matkustaa ja kokea maailmaa.

Aina ei kuitenkaan tarvitse lentää Euroopan toiselle laidalle oppiakseen elämään ihmisiksi erilaisten ihmisten kanssa. Matka sisimpään ja ihmisyyden olemukseen voi hyvin alkaa kotoa.

Ruskean kastikkeen henki

Sain taannoin Mielensäpahoittajan ja ruskeankastikkeen kirjailijan itsensä signeeraamana. Kun jonkinlainen foodie olen, koin emotionaalisia ahaa-elämyksiä sysisuomalaisessa pappakeittiössä. Kirja kuuluu ehdottomasti top 5:een ruokakirjoissani, sen ympärille voisi kehittää vaikka teemaviikon.

Itselläni ruskeaan kastikkeeseen liittyy muisto koulukiusaamisesta. Olin ekalla luokalla nenäkäs, itsetietoinen tosikko, ja luokkani pojat huomasivat pian, kuinka helposti minut saa hermostumaan. Olin kaikista helpoin kohde, minun kustannuksellani sai aina kunnon naurut. Kiusaaminen ei tosin ollut kaameinta laatua, liittyi enemmän käytökseeni kuin ulkonäkööni tai perhetaustaani. Meillä oli ruokalassa merkityt paikat ja minun kuului nauttia koululounas Jaria vastapäätä. Jarilla ja minulla oli poleeminen suhde, hän ei tosiaankaan jättänyt minua rauhaan, vaan oli aina keksimässä uusia keinoja saada minut raivon partaalle. En edes muista, mistä hänen jenginsä minua kiusasi – ilmeisesti siitä, että osasin lukea ja esitin luokassa kaikkitietävää. Asenteeni oli heille liikaa. Taisin olla jo silloin feministi. Ei niin, että olisin vihannut poikia. Yksi parhaimmista ystävistäni oli poika, mutta hän oli harmikseni rinnakkaisluokalla. Mutta minun luokkani pojat olivat mielestäni hirvittävän tyhmiä.

Eräänä päivänä sain tarpeekseni ja nyrkkiä puidessani haarukalla lennätin lihapullan ruskealla kastikkeella suoraan Jarin naamalle. Kastike levisi myös hänen paidalleen ja opettaja sai raivarin ruoalla leikkimisestäni. Suoraan sanottuna en hävennyt, vaan koin voitontunnetta, vahingoniloa. Minusta tuli lihapullakuningatar. Sain hieman rispektiä ainakin tyttöjen joukossa.

Jouduimme kummatkin rehtorin puhutteluun ja myös vanhempamme kutsuttiin koululle puimaan tilannetta. Olin pitkään opettajan valvovan silmän alla aggresiivisena tapauksena. Poikien kiusaaminen kyllä väheni, seuraavaksi koin vastaavaa vasta yläasteella. Ala-asteella me tytöt kunnostauduimme yhden pojan kiusaamisessa aivan samoilla metodeilla kuin tämä poikajengi, siksi että hän oli erilainen. Hänen äitinsä puki hänet aamulla aivan liian fiineihin vaatteisiin, kauluspaitoihin ja villaliiveihin aikana, jolloin muut pojat jo käyttivät WASP:in ja Twisted Sisterin paitoja. Tämä oli työväenluokkaiselle pikkukaupunkilaissielulle liikaa. Pojista tehtiin äijiä, heidän kuului pullistella räävitöntä energiaa.

Tapasin tämän pojan aikuisena Jyväskylän baarissa. Hän oli fiksu, filmaattinen, menestynytkin. Emme puhuneet mitään kiusaamisesta. Olisin kyllä halunnut pyytää anteeksi, mutta  jotenkin aistin hänestä, ettei hän halunnut palata takaisin noihin muistoihin. Joissain tapauksissa aika parantaa haavat.

Tällä hetkellä olen taantunut seitsenvuotiaan tilaan, taas yksi poika kiusaa ja minä kiusaan takaisin. Poika kiusaa, koska olen feministi enkä ota vastaan minkäänlaista patriarkaalista ohjausta häneltä, minä kiusaan poikaa, koska hän on fundamentalistikristitty ja hänen maailmankuvansa on minulle liian ahdas. Taistelemme kissan ja koiran lailla mm. homojen ja lesbojen oikeutuksesta olla tässä maailmassa. Haluaisin kuitenkin jo lopettaa ruskean kastikkeen heittämisen, olenhan jo aikuinen.

Ilokseni voin mainita: nykyään kaikki tuntemani Jarit ovat kavereitani, eikä kukaan heistä kiusaa.

Mahdollisuuksien torilla

Image

Lieksassa järjestettiin eilen ensimmäistä kertaa Mahdollisuuksien Tori-tapahtuma Pielisen Museolla. Sää oli kovin sateinen ja järjestäjät pelkäsivät väkikatoa. Olin itse paikalla esiintyjänä, olimme sopineet kevään draamaryhmämme kanssa, että esittäisimme yhdessä kirjoittamamme pätkän nimeltä ”Kulttuurit sekaisin” tapahtumassa. Puolet ajasta kuljin ympäriinsä Zahraksi, somalialaiseksi siskoksi pukeutuneena. Ryhmäämme ei tullut yhtään maahanmuuttajanaista, joten meidän suomalaisten piti ottaa somalinaisten roolit. Herätin taatusti kummastusta, mutta niin oli tarkoitettukin. Esitys meni hyvin, ottaen huomioon kuinka vähän me sitä harjoittelimme. Draamapätkä käsitteli seurustelua, naimisiin menoa ja lapsensaantia. Käänsimme yorubankielisen laulun suomeksi ja puimme sen paikalliseen asuun. ”Meillon perunaa, perunaa on/ Meillon voita, voita on/Pätäkkää, voita perunaa/Tehdään lisää lapsia”.

Yksi somalialainen osallistuja osasi jo niin hyvin suomea, että keksi ehdottaa laulun sanoihin ”rahan” sijasta ”pätäkän”. Hän on asunut Suomessa vasta kaksi vuotta ja osaa jo useamman synonyymin sanalle ”raha”.

Image

Sateen vuoksi kaikki esitykset siirrettiin sisätiloihin, Virsuvaaran tupaan. Tuvassa oli tiivis tunnelma, kaikki eivät aina mahtuneet sisälle ja antiikkiset lattiat olivat koetuksella. Itse pidin eniten kahden somalimiehen, Mubarikin ja Ali Kahiyen esittämistä rakkauslauluista. Romantiikkaa ja herkkyyttä oli ilmassa, ja miehet olivat harjoitelleet esityksensä viimeisen päälle. Artisteilla uskoisi olevan vientiä muuallakin kuin Lieksassa. (Valitettavasti kuvat esityksistä epäonnistuivat, koska pirtissä oli liian pimeää.)

Hanna-Riikka Räsänen ja Mahamud Abdi (joka oli myös näytelmämme pääosassa) juonsivat tapahtuman kaksikielisesti, Hanna-Riikka somaliksi ja Mahamud suomeksi. Kolmantena juontajana toimi Lieksan teatterissa Simpauttajaa esittävä Tapio Kärkkäinen. Kärkkäinen tiivisti Lieksan tilannetta hienosti omakohtaisten kokemustensa kautta: hän tunnusti, että hänen on ollut usein vaikea erottaa kadulla somalimiehiä toisistaan, mutta on iloinen siitä, että miehet moikkaavat häntä jo viidenkymmenen metrin päästä siltä varalta, ettei hän tunnista heitä. Toinen ongelma on liittynyt nimien muistamiseen. Työharjoitteluun tulleita nuoria miehiä ristitään uudelleen suomalaisittain, kuten Mubarakista tuli ”Muori” ja Vabarikista ”Vaari”. Idirisistä tuli ”Iivari” ja Mahamudista ”Mahis”. Tilaisuudessa naurettiin joka välissä näille arjen pikku käännöksille. Karjalainen huumorintaju on ehtymätön luonnonvara. Karjalaiset eivät nimittäin häpeä tietämättömyyttään muista kulttuureista, heillä ei ole tarvetta piiloutua poliittisen korrektiuden maskin taakse. He mielellään kysyvät uudelta tulokkaalta suoraan, jos on jotain, mitä he eivät ymmärrä. Näin siis toimivat monikulttuurisuuteen positiivisesti asennoituvat lieksalaiset. Toinen leiri piiloutuu nimimerkkien taakse nettiin uskaltamatta näyttää kasvojaan.

Tapahtumassa esiteltiin myös  karjalaista perinnekulttuuria, ruokaa ja käsitöitä, myös itärajan takaa. Museon puitteet tekivät tapahtumasta ainutlaatuisen. Naiset kehräsivät villaa ja ompelivat käspaikkoja tuvan nurkassa esitysten aikana. Minulle oli mieltä avartavaa käydä katsomassa tukkisavottakämppiä, joissa petipaikat olivat niin kapeat, ettei voisi kuvitella tunkevansa tämän vuosituhannen ylipainoisia ruhoja niihin. Somalipoikien kanssa naurettiin kattojen mataluudelle, moni heistä oli niin pitkä, että liikkuminen sisätiloissa oli hankalaa.

Tapahtumaan osallistui paljon vanhempaa väkeä. Tampereen Mahdollisuuksien Torilla pyörii enimmäkseen seitsemää kieltä sujuvasti puhuvia, hamppuun pukeutuvia rastapäisiä hippejä, joille monikulttuurisuus on elinehto. Lieksassa tavalliset mummot ja papat tulivat paikalle kysymään kysymyksiä, ihmettelemään, ottamaan vastaan. Kun somalit soittivat tanssiesityksensä alussa kansallislaulunsa ja pyysivät yleisöä nousemaan sen ajaksi ylös, kaikki nousivat ja vanha väki ymmärsi asian vakavuuden. Mummot kommentoivat somalinuorisolle, että laulu oli kaunis.

Näin tapahtuman aikana monien kantalieksalaisten silmissä ahaa-elämyksiä ja välähdyksiä. Myös maahanmuuttajat nauttivat museon ilmapiiristä ja karjalaisen historian yksityiskohdista. Mikään tuossa päivässä ei tuntunut päälle liimatulta, ilmassa oli aitoa innostusta ja ihmetystä.  Täällä ruuhka-Suomessa ihmiset ovat jo kyllästyneitä monikulttuurisiin tapahtumiin. Niitä tuotetaan usein vain tuottamisen vuoksi. Olen itsekin käynyt jo monta kertaa pitkästymässä ja marisemassa Maailma kylässä-festivaaleilla Helsingissä. Lieksan Mahdollisuuksien Torilla en pitkästynyt, siellä koin tekeväni jotain hyödyllistä. Tämä porukka todella puhalsi yhteen hiileen. Toivon mukaan sama tekemisen meininki jatkuu myös ensi vuonna.

Image