Puhumattomat italialaiset

Paolo Giordano on nuori italialainen fyysikko (s. 1982), joka nousi maailmanmaineeseen esikoisromaanillaan Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi, 2008). Teos on käännetty kahdellekymmenelle eri kielelle, ja on päässyt Suomessakin WSOY:n ”Aikamme kertojia”-sarjaan.

Romaani on hämmentävän kepeänoloinen kerronnallisesti ja kielellisesti, mutta sen alle piiloutuu raskaita kysymyksiä ihmisyydestä ja järkäleen kokoisia taakkoja. Yksi päähenkilöistä Mattia on matemaatikko, joka tutkii myös rakkautta ja ihmissuhteita alkulukujen teorian kautta. Millaisia liikkeitä tapahtuu luonnonlakien ohjaamana, kuinka ihmiset päätyvät elämään yhdessä, kuinka nopeasti mahdollisuus lähestyä toista romanttisessa mielessä syntyy ja kuinka se katoaa? On mahdollisuuksia, joihin on tartuttava välittömästi tai ne katoavat.

Hienointa romaanissa on kieli, tavallisen arjen äärimmäinen poeettisuus. Siinä ihmisille tapahtuu varsin noloja asioita, mutta Giordano osaa kirjoittaa noloudestakin poeettisesti. Myös matematiikkaan liittyvä ”runous” on raikasta, sen maailmaan pääsee tyhmempikin lukija sisään pitkästymättä. Tässä päähenkilö Mattian pohdintaa alkuluvuista:

”Löytää yhtä eristyneempiä alkulukuja vajonneina tuohon äänettömään, monotoniseen tilaan, joka koostuu pelkistä luvuista ja ahdistuneena alkaa epäillä, että siihenastiset lukuparit ovat olleet vain sattumaa, että yksinäisyys on niiden väistämätön kohtalo. Mutta sitten, juuri kun on luovuttamaisillaan, kun tuskin enää jaksaa laskea, törmää jälleen toisiinsa kietoutuneisiin alkulukukaksosiin.” (139-40)

Yliopistomaailmaan liittyvät kuvaukset ovat suorastaan herkullisia, kirjastot mystisiä paikkoja ja luentosalit seksikkäitä.

Päähenkilöt kirjasta tehdyssä leffassaRomaanin päähenkilöt ovat aiempia koulukiusattuja, jotka kantavat kiusaamisen taakkoja aikuisina. Luusereita, nörttejä, extreme-tyyppejä, kömpelöitä perässähiihtäjiä. Anoreksia, viiltely, sosiaaliset pelot jatkuvat heidän elämässään aikuisina, he eivät koskaan ”eheydy” traumaattisten kokemusten aiheuttamista sielullisista haavoista. Kuka tahansa, joka ei ole nuorena kokenut kuuluvansa täysin joukkoon, pystyy samastumaan johonkin hahmoista. Kiusattu törmää vanhaan kiusaajaansa yllättävässä tilanteessa ja saa mahdollisuuden kostaa. Välillä romaani toimii kuin piinallinen luokkakokous: päähenkilöt saapuvat kliseisten menestyskertomusten keskelle kertomaan, mitä heille oikeasti kuuluu.

Myös heidän synnyinkodeissaan on dysfunktionaalisuutta: perheenjäsenet kasvavat erilleen, erakoituvat, muumioituvat, unohtavat kuinka toisille puhutaan. Kiinnostavalla tavalla Giordano kertoo ”toisenlaisesta” Italiasta kuin ne kliseet joihin olen tottunut: romaanin Italia on urbaani, moniongelmainen Italia, jossa lapset ja nuoret voivat yhtä huonosti kuin muuallakin läntisessä Euroopassa. Ihmisläheisyys ja välittämisen kulttuuri kuuluvat jonnekin menneisyyteen, nyt perheet ovat pieniä ja vanhemmilta puuttuu keinot opastaa lapsiaan elämäntaidoissa. ”Paremmissakin” perheissä lapset jätetään heitteille, hoitamaan omat ongelmansa.

Romaanissa ovat myös kaksoset (suuri teema maailmankirjallisuudessa, mitä tekisimmekään ilman heitä?), joista toinen katoaa kahdeksanvuotiaana ja tämä tapahtuma jättää toiseen ikuiset arvet. Kehitysvammaisen siskon katoaminen aiheuttaa huippulahjakkaassa veljessä niin suuren syyllisyyden, ettei tämä kykene koskaan läheisiin suhteisiin kenenkään kanssa. Ainoa, joka yrittää lähestyä häntä eri elämän vaiheissa on rampa ex-koulutoveri Alice. Mattia ja Alice pystyvät ajoittain ymmärtämään toisiaan intuitiivisesti, kielen ulkopuolella, mutta välillä ovat täysin muukalaisia toisilleen.

Alkulukujen yksinäisyys käsittelee rankkoja teemoja sievistelemättä, mutta samalla onnistuu jättämään lukijalle aukkoja hengittää ja kuvitella henkilöille toisenlaistakin elämää. Välillä Mattia ja Alice opiskelevat, käyvät töissä, seurustelevat työkavereitten kanssa – koko juoni ei koostu angstista ja pahoinvoinnista, vaan lukija kokee myös tavallista arkea. Myös romaanin ajallinen rakenne – episodimaisuus ja kerroksellisuus antaa lukijalle mahdollisuuden täyttää itse joitain aukkoja.

Jo romaanin nimi synnyttää lukijassa oletuksen, että siinä ei välttämättä ole onnellista loppua. Siinä on kuitenkin henkilöitä, jotka pyrkivät saamaan elämänsä järjestykseen jollain tavalla. Tässä maailmassa ei koskaan luovuta toivosta. Siksi romaania oli hengästyttävää ja paikoitellen jopa satumaista lukea.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s