Liftikyydillä kauas pois

Olin viikonloppuna töissä Maailma Kylässä-festareilla Helsingissä. Festareiden sisällä oli myös Mahdollisuuksien Tori, joten tutustuin nyt sitten kahteen sellaiseen metropolissa ja periferiassa (Tampereella en ehtinyt, vaikka oli pyhä aikomus). Lieksan kokemus oli kieltämättä henkilökohtaisempi ja autenttisempi, Helsingissä homma vedetään professionaalisesti ja meininki on niin hyperaktiivista, ettei sitä jaksa tolkullisena kuin muutaman tunnin annoksen kerrallaan.

Mukaan tarttui iso kourallinen rintamerkkejä, ilmaisia kirjoja ja hyvää tahtoa. Töiden ulkopuolella tapasin ison joukon kehitysmaa-aktivisteja, erityisesti lapsityövoiman vastustajia, vanhoja kavereita ja pari paikallista kveekariakin. Lapsi hankki itselleen onnenpyörästä kaksi teepaitaa, sinisen ja keltaisen, joissa kummassakin lukee ”Made in EU”. Tuliaiskassi on täynnä hyviä aikomuksia, ehkä parin niistä toteutankin.

Jostain syystä tänä vuonna en kokenut tyypillistä ahdistusta tai vitutusta, oloni oli hilpeä kumpanakin päivänä jopa pahimman Jukka Poika-kaaoksen keskellä. Jukka Pojan konsertin aikana kaikki halukkaat eivät päässeet alueelle. Kuuntelin poikani kanssa Jukka Poikaa hyvältä näköetäisyydeltä puoli keikkaa, oma suosikkibiisini on Siideripissis. Biisi on niin ärsyttävä, että se jakaa kansan eka soundeilta. Itseäni se vaan viihdyttää, olen jo aiemmin kategorisoinut itseni Homma-foorumin tyyliin sidukkavalaaksi, eikä mulla ole mitään ongelmaa tämän identiteetin kanssa. Tilannettani monimutkaistaa taustani: näytän tyypilliseltä itähelsinkiläisen lähiön sidukkavalaalta ja samalla olen tohtori, globaalisti verkostoitunut ja jatkuvasti liikkeessä. Haluan olla henkeen ja vereen Jukka-Pojan Siideripissis, minusta laulu on mahtava antiteesi sille ilkeämieliselle äärioikeistolaiselle scheiballe, josta luen korvat punaisena maamme keskustelupalstoilla.

Tunnelma oli katossa, lähelläni bailasivat enimmäkseen lapsiperheet. Sen jälkeen iski klaustrofobia. Paikalla todellakin oli liikaa väkeä. Lähdimme pois ja kuuntelimme loput keikasta kaukana nurmikolla Hare Krishna-lounaan parissa. Ruoka lohdutti ja viilensi tunteita. Vaikka en Krishna-ideologiaan muuten uskokaan, voisin alkaa heidän jäsenekseen vain kulinaarisista syistä. Pitänee käydä lähiaikoina Kampin temppelissä ruoka-aikaan. Ruoka ravitsee ja samalla jättää ihmiseen poikkeuksellisen keveän olon.

Jukka Pojan keikan jälkeen Rautatientorin lavalla esiintyi helsinkiläinen monikulttuurinen kokoonpano Ethnopolis, jonka laulajana on espanjalainen Cinta Hermo ja rumpalina tansanialainen Menard Mponda. Muiden jäsenien nimiä en nyt muista, mutta he olivat Australiasta, Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä. Osa porukasta opiskelee Sibelius-Akatemian maailmanmusiikin maisteriohjelmassa ja tämä oli kokoonpanon eka julkinen keikka. Musiikki oli aidosti fuusiota, päällimmäisenä ehkä pohjoisen Afrikan ja Espanjan soundit, mutta maustettuina afrikkalaisin, arabialaisin ja australialaisin soittimin. Cinta veti valkoisessa flamencomekossaan niin hienosti, että melkein itku pääsi, mutta myös kaksi mieslaulajaa ylittivät itsensä kuusinolla. Joka ikinen bändistä pääsi oikeuksiinsa ammattilaismuusikkona, vuoropuhelun ilo oli kaikkialla ilmassa. En ole moneen vuoteen kokenut noin hienoa konserttia. Sydän ja sielu nauttivat, pää unohti olemassaolonsa. Tämä on mielestäni musiikin perimmäinen olemus.

Maailma kylässä-festivaalin idea perustuu lähestyttävyyteen ja ilmaisuuteen. Festivaali on avoin jokaiselle kaupunkilaiselle ja muualta tulleelle. Tilaisuus varmasti herättää ihmisissä kaikenlaisia tunteita, itsellenikään kokemukset vuosien varrella eivät ole aina olleet puhtaan ruusuisia. Suhtaudun skeptisesti kulttuurien shoppailuun, hamppuhippinostalgiaan ja basaarimeininkiin. Mutta voimien näytöksenä festivaali on huikea. Kaikenlaiset ihmiset vaivautuvat tulemaan paikalle ottamaan selvää, mitä he voisivat tehdä paremman maailman hyväksi. Kenellekään resepti ei ole sama. Tällä kertaa tajusin vihdoin festivaalien pointin kuunnellessani ääniä, joista jokainen täydensi toisiaan laimentamatta toisiaan. Ethnopolis kertoi minulle enemmän monikulttuurisuuden lupauksesta kuin 100o lukemaani teosta. Pääsin etnomusikologisella liftikyydillä kauas pois huolistani, päällimmäisistä tarpeistani, maailmallisista pyrkimyksistäni, tavoitteistani, jopa haaveistani. Tällainen pään nollaaminen on harvinaista näinä kiireisinä aikoina.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s