Eteeriset öljyt

Tänään huomasin, että paha hyttysen pureman jättämä rupi oli tulehtunut eilisen puutarhanhoidon jäljiltä. Puoli säärtäni punoittaa ja koko alue on kosketusarka. Kaverit jo vihjasivat antibakteerisen puuterin ja teepuuöljyn käytöstä; koska minulla ei ollut kotona kumpaakaan, turvauduin toissa vuonna Hong Kongista ostamaani kammottavan hajuiseen punakukkaöljyyn. Hassua myös, että merkin nimi on AXE.  Haju on niin voimakas, että se levisi muutamassa hetkessä ympäri kämppää. Paketissa lukee, että ainakin hyttysten puremiin sen pitäisi auttaa. Tuote säilyy ainakin viisi vuotta, eli se ei vielä ole elttaantunutta. Muistelisin, että viime käyttökerralla jumittuneeseen niskaan oli pakko peseytyä välittömästi sen laiton jälkeen. Nyt aion kestää hajun  – medikaalisen ja läpitunkevan, koska haluan haavan parantuvan nopeasti.

Olen unohtanut tuoksuöljyni pitkäksi aikaa, nyt tein inventaarion siitä, mitä kokoelmista löytyy. Öljyjen käyttö on yksi sisäisen matkailun muoto, koska niiden ainesosat ovat yleensä kaukaa kotoa. Halvalla pääsee kauas, ja mielialoihin voi vaikuttaa kotikonstein ainakin pikkiriikkisen.

Kaikkien aikojen lempparini on ylang ylang, Kaakkois-Aasian ja Polynesian saarten hääyötuoksu, jonka käytöstä jo Margaret Mead kirjoitti matkoiltaan Samoan saarilta. Sen pitäisi myös auttaa matalalentoisina päivinä, mene ja tiedä. Tuoksu on mahtava, mutta vangitseva. Kaikenlaisiin hommiin en sitä käyttäisi, se rentouttaa, ilahduttaa ja aktivoi sensuelleja hermojamme.

Joinain päivinä ihminen tarvii jotain aivan päinvastaista – rauhoittavaa, tasaannuttavaa, lohduttavaa – ja samalla keskittymiskykyä ja viileää ajattelua stimuloivaa. Tuoksujen arsenaalistani tällaisiin tarkoituksiin sopivat erityisesti laventeli, eukalyptus, japanilainen piparminttu ja iki-ihana Body Shopin Oceanus, joka on kestosuosikkini kymmenen vuoden ajalta. Myös saman firman White Musk on ookoo, tosin myskikään ei ole suurin suosikkini.

Loput purtilot ovat jääneet vähäiselle käytölle. Ilmeisesti en pidä mausteiden sekoituksista muualla kuin ruoanlaitossa.  Oriental Breeze, Baked Cookies ja Maustesekoitus eivät vaan toimi tunkkaisessa kerrostaloasunnossa. Samaan ryhmään kuuluu intialaisvaikutteinen patchouli, joka vaatii ihan omanlaistaan persoonallisuutta. Vaikka alter egoni on Ab Fabin Edina Monsoon, en siltikään halua tuoksua joka päivä Intian basaarin poistomyynniltä.

Samasta kosmetiikkakaapista löytyi noin kymmenen avaamatonta paketillista suitsukkeita, joiden ostoajankohdasta en ole aivan varma. Intialaisissa paketeissa näyttää olevan vielä paljon käyttöaikaa jäljellä. Muistaakseni en ole polttanut ainuttakaan suitsuketta tässä asunnossa, koska ilmastointimme näyttää kiertävän asunnosta toiseen. Alakerran naapurit polttavat paljon suitsukkeita rukoillessaan ja tuoksu leviää koko taloon tehokkaasti. Ehkä tämä sitten on suomalaista häveliäisyyttä. Öljyt toimivat lempeämmin, niiden tuoksu ei leviä koko kämppään. Jos vaan jaksaisi viritellä vesiä ja tulia nurkkiinsa. Pimenevien iltojen myötä ajatus tuntuu taas ajankohtaiselta.

Off the beaten track, Tampere

Performanssifiesta Hirvitalolla ja ympäristössä. Mukavaa oli. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Tiilitehdas on grafittitaiteilijoiden paratiisi, rähjäromantiikan fanien shangri-la.Tässä virolaiset perfot Tiilitehtaan sisäpihalla. Kun tuo mimmi tuikkas Che Guevaran julisteen tuleen, niin tuli vähän vaivaantunut olo. Olohuoneita on monenlaisia. Tässä varmaan grillattu enemmän tofunakkeja kuin Kabanossia. Kaisan tervaperformanssi. Saimme kaikki maalata häntä, se oli fyysisesti tukalaa sivusta seuraajallekin. Juteltuani taiteilijan kanssa sain kuulla, että hän halusi kommentoida työpaikkakiusaamista. Paras näkemäni esitys, tosin näin vain neljä about kymmenestä.

Lopuksi fiesta siirtyi Tahmelan rantaan. Kävely siirtolapuutarhan takaisilla poluilla oli huumaavaa helteisessä illassa.Matkalla kotiin Keskustorilla oli tivolimeininki. Illan opetus: matkailu avartaa myös kotona, ja läntisellä Tampereella on minulle vielä paljon annettavaa.

Saappaankorkoa etsimässä

Italialainen kaveri laittoi lomakuvansa Puglian maakunnasta facebookiin, pentele mitä meni tekemään. Puglia on se paikka, jonne kaikki turistien kansoittamissa Pohjois-Italian kaupungeissa asuvat lähtevät karkuun pahimman kauden aikana. Puglia on kaukana, melkein Albaniassa, siellä viljellään erityisesti oliiveja ja viiniä, ja sen historia ”idän porttina” vaikuttaa mystiseltä. Turkkilaisia laivoja on bongailtu rantojen vartiotorneista vuosisatojen ajan, arkkitehtuuri vaikuttaa paikoitellen hyvin epäeurooppalaiselta, kulttuurisia vaikutteita on taatusti tullut saappaan korkoon sekä Aasiasta ja Afrikasta ja myös lahden toiselta puolen Balkanilta ja Kreikasta. Tässä kuva ”trullista”, perinteisestä maatyöläisten nukkumapaikasta, joita nykyään käytetään aittoina. Turistit tietty maksavat maltaita sellaisessa nukkumisesta.

Ennen kaikkea hurahdin kuviin Puglian rannoista. Salven rantakaupunki tarjoaa Euroopan puhtaimman meriveden taatusti. Sen rannat on reitattu Italian parhaiksi Sardinian Costa Smeraldan rinnalla. Luulisin, myös, että sinne matkaavat Pohjois- Italian kaupunkilaiset ovat keskimääräistä tiedostavampaa porukkaa ekoasioissa. Kuvat antavat vaikutelman täydellisestä pilaantumattomuudesta.

Vesi ei ollut hullumpaa Sisiliassakaan, mutta osa rannoista oli huonosti hoidettuja ja roskaisia. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan puhdasta rantahiekkaa. Raivostun, kun näen joidenkin jättävän piknikin jäänteensä rannalle. Italiassa ei onneksi ole riskiä astumisesta rikkoutuneeseen kaljapulloon, kuten Koto-Suomessa, plussapisteitä siitä heille.

Eteläisen sijaintinsa vuoksi luulisin, että Puglia olisi loistokohde off season-aikaan. Joko syys- tai hiihtolomalla. Kuulemma lokakuussakin vesi on täysin uintikelpoista. Tämän vuoden lomakiintiömme on jo täynnä, mutta luulisin, että löydän itseni tuolta vuonna 2013 tai 2014. Mutta ennen kuin alan haaveilla lisää, aion ottaa selvää maakunnan julkisen liikenteen tilasta. Tai lähden reissuun ajokortin omaavan kaverin kanssa. Halvimmalla tuolla lomailisi ison kaveriporukan kanssa, siellä on paljon edullisia loma-asuntoja, joissa voi nukkua jopa 10 ihmistä.

Kirjaidea Euroopan salaisista piilopaikoista muhii mielessä, tosin niistä kirjoittaminen on perverssiä, koska jos niiden haluaa säilyvän salaisuuksina, silloin niistä ei kuulu pihahtaakaan.

Sammakkoniemi

Kangasniemi on lapsuuteni mansikkapaikka, nuoruuteni pakkosiirtola ja aikuisikäni Akilleen kantapää. Siellä pitäisi käydä enemmän, mutta todellisuudessa sinne ehtii vain kerran kesässä. Sammakkoniemen mökille pitäisi muuttaa kirjoittamaan, maalaamaan ja puhdistamaan metsä mustikoista, mutta tänäkin kesänä itikat söivät minut raadoksi kahdessa yössä ja kaupunkiin oli päästävä. Kangasniemi on edelleen konditionaali: ”pitäisi”, ”kuuluisi”, ”olisi”. Sen muuttaminen muuksi vaatii tietoista asennekasvatusta.

Koska oma perheeni vietti nomadista elämää, en pystynyt muodostamaan juuria asuinpaikkoihimme. Äitini synnyinpaikka Kangasniemi pysyi vakiona muutosten keskellä – olen käynyt siellä useammin kuin millään muulla suomalaisella pikkupaikkakunnalla. Isovanhempieni vielä eläessä Kangasniemellä käytiin joka toinen tai kolmas viikko, heidän kuoltuakin usein, kesäkauden ulkopuolellakin haudoilla ja joulukirkossa. Kangasniemeen liittyi aina vahva velvoite – sinne ei menty pelkästään viihtymään, vaan hoitamaan asioita ja tekemään fyysistä työtä.

Nyt aikuisena yritän muodostaa uudestaan suhteen paikkaan, josta lähestulkoon kaikki sukulaiset ovat kuolleet. Vahvimmin muistan vanhainkodin (jossa köpötettiin rollaattorilla), terveyskeskuksen (jossa käytiin kuolemassa) ja seurakuntatalon (jossa pidettiin muistotilaisuuksia). Iloisemmat paikat, kuten vanhat kaupparakennukset, on purettu tai niissä ei enää ole toimintaa. Näinä päivinä ilo on luotava uusista aineksista.

Historiamme on hautausmaalla, kiviaitojen koloissa ja halkopinojen väleissä. Se on myös työväentalon kukkulalla, paalupaikalla, jota Isoksi Kiveksi kutsuttiin. Se oli mäki, josta käytiin vakoilemassa kirkonkylälle saapuvia vieraita. Mustalaiset, kiertokauppiaat, viinatrokarit havaittiin sieltä ennen muita. Historiamme on myös linja-autoasemalla, Toivakantien laiturin kupeessa, jossa papat ennen nojasivat pyörän sarviin juoruillen autoon nousevista ja siitä laskeutuvista. Näinä päivinä niillä nurkilla näkee paljon rollaattoreita parkissa. Bussit pysähtyvät koko ajan harvemmin.

Kangasniemestä on kirjoitettu paljon, koska Otto Mannisen perilliset ovat aktiivisia. Suurimman kulttuurityön on tehnyt hänen pojantyttärensä Hellevi Arjava, joka on toimittanut useita teoksia Mannisten ja Swanien kirjeenvaihdosta Kangasniemen ja Helsingin välillä. Viime Kangasniemen reissulla huomasin uuden teoksen, joka ilahdutti minua. Arjava on siirtynyt oman sukunsa tutkimisesta paikalliseen mikrohistoriaan. Hän on kirjoittanut kirjan Ananias Puikkosesta, legendaarisesta viinatrokarista, pikkurikollisesta ja Simpiän saaren kalastajasta, joka asui Mannisten naapurissa viihdyttäen heitä uskomattomilla tarinoillaan. Tätä lukukokemusta odotan jo. Ehkä se auttaa minua näkemään syvemmälle kivenkoloihin, sillä markettien asfalttipihoilta löytyy vain puolinainen totuus.

Hellevi Arjava 2012. Voro, veijari ja vilosohvi. Ananias Puikkosen elämä. SKS, Helsinki.

Isä Camillon jäljillä

Giovanni Guareschin tuotannosta minulla oli hämärä muistikuva lapsuudesta – kirjoja olin bongannut en pelkästään oman kotini vaan myös muiden hyllyistä. Irvileukaisen Isä Camillon kuvat kirjojen kansissa olivat jääneet mieleeni kummittelemaan. Yksi kesän lukuhaasteista oli Isä Camillon mielenmaisemaan tutustuminen. Kirjoihin pääsin käsiksi Kangasniemen kirpparikierroksen tuloksena. Luin miehen teoksista ensimmäisen – Isä Camillon kylän ja viimeisen – Humoristin perhe-elämää.

Guareschi oli poliittiselta vakaumukseltaan kristillisdemokraatti, joka rakasti irvailla maan nousevalle kommunistiselle liikkeelle. Don Camillon ja Pepponen hahmot kuvastavat sodanjälkeisen Italian kahtiajakoa, oikeistolaisten ja vasemmistolaisten, uskovaisten ja ateistien aatemaailmojen välistä kuilua, mutta myös rinnakkaiseloa. Camillo-huumori toimii siksi, että Guareschi irvailee molemmille leireille, mutta samalla molempien toiminnasta löytyy selvä tolkku. Hassuimpia teoksessa ovat Camillon alttarikeskustelut Jeesuksen kanssa – niissä Jeesus muistuttaa kiihkeää pappia kommunistien perimmäisestä inhimillisyydestä ja on esim. sitä mieltä, että Pepponen poika pitää kastaa Leniniksi, jos vanhemmat niin haluavat. Huumori on lempeää, vaikka tappeluilta ja ampumavälikohtauksilta ei säästytä. Camillo ja Peppone ovat enemmän fyysisiä kuin verbaalisia hahmoja, ja siksi heidän ”tehonsa” on päässyt oikeuksiinsa erityisesti valkokankaalla. Muistaakseni en ole nähnyt leffoja, mutta ainakin yhden koitan saada käsiini lähiaikoina.

Kirja muistuttaa minua elämästä keskisuomalaisella pikkupaikkakunnalla 70-luvulla, jossa oli tukalaa, jos pisti lapsensa kirkkokuoroon eikä pioneereihin. Ilmeisesti Camillo-teokset saivat massamenestyksen Suomessa juuri tämän samankaltaisuuden vuoksi. Kuopiossa näyttää olevan suosittu ravintola nimeltä Don Camillo, maamme kesäteattereissa on esitetty Camillo-näytelmiä vuosikymmenet ja huomaan joidenkin raportoivan jopa matkoista Breschellon kylään, jossa elokuvat on filmattu.

Guareschin omaelämäkerrallinen teos Humoristin perhe-elämää oli ehkä antoisampi kuin Isä Camillon kylä siksi, että se antoi hyvän kuvan Italian lähihistoriasta ja modernisaatiosta ruohonjuuritasolta. Poliittisena analyytikkona Guareschi on raaka yleistäjä, mutta arjen kuvaajana varsinainen salapoliisi.

Teoksessa päähenkilö vanhan pariskunnan lisäksi on nuori keittiöapulainen Gío, joka pistää talouden uuteen uskoon talouskoulussa saamiensa oppien mukaan. Gío pitää vanhakantaista isäntäänsä seinähulluna, koska tämä joskus karkaa yökävelylle kaupungin rajojen ulkopuolelle ja vie suvun lomille syrjäseuduille, joissa ei ole sähköä. Gío päivittelee isäntäväkensä rakkaustarinaa, jossa olennaisena osana oli pyöräily niin, että tyttö istui tangolla, eikä pyörässä edes ollut dynamoa. Kammottavalta hänestä kuulostavat myös pariskunnan häät, joissa morsian pukeutui sulhasen mustaksi värjättyyn armeijapalttooseen.

Guareschin ajatukset hitaasta elämästä ja kokkaamisesta ilman sähkölaitteita ovat tulleet sittemmin varsin suosituiksi Italiassa. Myös pyöräilyyn suhtaudutaan nykyään intohimoisesti, myös 45 asteen kuumuudessa. Ympyrät sulkeutuvat, liian läheltä ei voi nähdä tarkasti, ja lopulta palataan vanhoihin klassikoihin, jotka eivät koskaan jätä pulaan.

Pilvessä

Jumalan selän takaa Jumalan vuorelle, Ericen keskiaikaiseen kylään. Yötä katolisessa hotellissa San Giovanni-kirkon kupeessa. Huoneissa fiilis on kuin nunnaluostarissa tai rippileirillä. Tänne ei tulla loikoilemaan bikineissä, vaan etsimään elämän tarkoitusta. Hotellilla on kylän parhaat maisemat, mutta huono palvelu. Aamiaiseksi muroja ilman maitoa, säilykeananasta ja kuivia keksejä. Henkilökunta ei osaa englantia edes sen vertaa, että yhdistäisi Suomesta tulleen puhelun huoneeseeni.

Hienoin hetki toistaiseksi oli auringonlaskun aikaan, kun pilvet laskeutuivat talojen päälle. Pilvisumua kutsutaan Venuksen suudelmiksi. Katson alas Valdericen laaksoon liikkuvaa valosumua ja koen olevani lähempänä jotain itseäni suurempaa. Vastaava fiilis oli viimeksi Hong Kongin vuorilla, mutta Ericen maisema on kauniimpi, koska siinä on vähemmän ihmisen tekemää.

Liukkaita kivikatuja pitkin ainoilla kengilläni, flipflopseilla (unohdin paremmat sandaalini jonnekin). Kunto kasvaa. Tämä tosiaan on taas niitä paikkoja, joista kerrotaan matkaoppaissa : ”ei liikuntarajoitteisille”. Kaikki mäet eivät ole tappavia, mutta niitä tulee eteen koko ajan. Alaspäin hiihtäminen on vaikeampaa kuin ylöspäin, jos ei ole vahvapohjaisia kenkiä. Ericeen siis tullaan valloittamaan vuori, ja asianmukaiset varusteet auttavat puuhassa huomattavasti.

Kylään pääsee bussilla tai köysiradalla. Bussin tarjoama jännitys kestää 45 minuuttia, köysiradan 10. Tuulisena päivänä en suosittelisi köysirataa heikkohermoisille. Testasin sen jo viime vuonna ja olin kuolla kauhusta. Tuulenpuuskan yllättäessä ajo nimittäin katkaistaan ja sinne jää kiikkumaan minuuteiksi visioiden putoamistaan muovikuplasta kohti rosoisia kallioita. Meidän kohdalla näin on jo käynyt kahdella matkalla neljästä. Tänä vuonna tosin pelkäsin enemmän bussissa, sillä serpentiinitien muodostama hengenvaara tuntui todellisemmalta.

Juotavaa menee noin kymmenen litraa päivässä. Kylän ainoa kauppa veloittaa vesipullosta 70 centtiä tai 2, 50 riippuen, hengaako poliisi hoodeilla. Kuitin ostoksista saa vain, jos poliisi on lähellä. Aikamoinen alimentari.

Eilen illalla loistavaa pizzaa Mario’s-nimisessä paikassa, jossa yksi tarjoilijoista (vanhin heistä, yli viisikymppinen) ymmärsi kaiken, mitä hänelle sanoin. Kielitilanne muutenkin hämmentää, paikallinen nuoriso enimmäkseen kieltäytyy puhumasta englantia, kielitaitoinen ihminen on suuremmalla todennäköisyydellä 40+-vuotias kuin juuri koulunsa lopettanut. Onkohan Sisilian kouluissa jotain häikkää kielenopetuksen suhteen?

Tänään mitäänsanomaton lounas pääkadun kahvilassa  – tunkkaisia antipastoja ja ylikeitettyä cannelettemömmöä.  Menu turistico on aina susi, siihen ei missään nimessä kannata turvautua, vaikka lupaisivat monta lajia halpaan hintaan. Se on keksitty vain siksi, ettei henkilökunnan tarvitsisi puhua ulkomaalaisille. Paikkoja, jotka sellaista optiota tarjovat, kannattaa ylipäänsä välttää.

Olen käynyt ainakin Teresan, Ursulan, Alberton, Giovannin, Julianon ja Stefanon kirkoissa. Kirkkoja on yhteensä parikymmentä, osa niistä raunioituneita, osa sinnittelee turistieurojen turvin. Italialaisilla turisteilla ei ole kirkkotapoja nimeksikään, he möykkäävät ja naureskelevat ikoneille. Kai se kertoo sorrosta tai sitten vain halusta painaa delete-nappia uskonnon kohdalla.

Erice on yksityisten ihmisten kaupunki, elämää eletään keskiaikaisten kivitalojen sisäpihoilla, kukaan ei päivystä talonsa ovella. Paria turistikatua lukuunottamatta kaduilla on hämmentävän hiljaista. En kuule normaaleja perheriitoja enkä edes saippuaoopperoiden ääniä. Kylä jättää paljon tilaa pohdiskelulle ja aikamatkailulle, mutta sanoisin, ettei täällä ole paljoa ns. normaalia elämää. Paikkaan kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta ellei ole historiafriikki, päivä tai pari riittää mainiosti.

Muistiinpanoja ekoparatiisista

Marettimo on salaisuus, josta en haluaisi kertoa kenellekään. Älkää siis missään nimessä matkustako sinne. Sehän on Jumalan selän takana, eikä siellä kirjaimellisesti ole mitään. Se on pienen pieni saari, jolta nuoriso on perinteisesti tahtonut pois heti koulut käytyään. Nykyään saarella asuu vakituisesti vain n. 300 asukasta, joista valtaosa eläkeläisiä. Heidän luokseen tulee kesäisin armeija lapsenlapsia, kissoja ja koiria kaupungeista. Saarella syntyneitä lapsia on niin vähän, että he voivat käydä siellä koulua vain alaluokat. Koulussa on vain yksi opettaja, joka opettaa samaan aikaan kaikkia luokkatasoja ekaluokasta kuudenteen.

Marettimo on maailman paras mummola. Mummot ja papat ovat tyytyväisen oloisia, heillä on paljon kavereita ja he saavat edelleen kicksejä lautan tulosta satamaan. Papoilla on oma parlamentti Rannikkovartioston talon edessä, penkeillä istuu aina parisenkymmentä herrasmiestä seuraamassa maailman menoa ja juoruamassa. Toinen parlamentti on La Scaletta-baarin terassi, siellä käy myös nuorisoa (neli-viisikymppisiä), merikarhuja ja naisia.

Marettimo-nimi tarkoittaa ”meritimjamia”. Timjamia saarella kasvaakin miehen korkuisina puskina. Laventelia myös. Joillain rikkailla on viikuna- ja oliivipuita puutarhoissaan. Egadisaarista se on vehrein, kaksi muuta, Levanzo ja Favignana näyttivät ainakin laivan ikkunasta loppuunpalaneilta heinäkuun paahteessa. Levanzo on Marettimon lailla vähemmän tunnettu ja villi, Favignana on turistirysä, jolla on postimerkkirantoja.

Liharuokia ei Marettimon ravintoloista saa, saarella ei ole perinteisesti ollut muita eläimiä kuin aaseja ja hevosia tavaroiden kuljetukseen. Ruokavalio koostuu lähes kokonaan meren elävistä ja vihanneksista. Kyläkauppoja on kaksi, valikoimat  suppeat. Kauppaa käydään enemmän skoottereista, mopo- ja golfautoista – tuotteet viedään huonojalkaisille suoraan kotiovelle. Muutama hätäisesti kyhätty turistikauppa on, mutta yrittäjillä on mielikuvituksen puutetta. Tuliaiset jäävät ostamatta.

Mietittiin poikani kanssa, mitä tapahtuu, kun marettimolainen pääsee ensimmäistä kertaa automarkettiin. Meneekö sekaisin, kun hyllyssä on sataa eri aamiaismurolajia? Saako paniikkihäiriön kassajonossa? Lautoilla näin ihmisten raahaavan mukanaan kodinelektroniikkaa ja isoja ruokaostoksia. Ustica Lines ja Siremar-laivayhtiöt ovat monien kauppakasseja.

Yritimme selvittää, kumpi laivoista on Silja, kumpi Viking. Nyt voimme kokemuksen rintaäänellä suositella vain Ustica Linesia. Siremarin meininki oli pelottavaa, kantosiipialuksen sivuovi oli rikki ja köytetty narulla kiinni, vesi roiskui sisään viiden sentin raosta. Lisäksi lautalla on suuri purjoamisriski pienemmälläkin merenkäynnillä. Ustica Lines oli muutaman euron kalliimpi ja hitaampi, mutta vaikutti luotettavammalta firmalta.

Marettimolla on vain yksi kunnollinen hotelli, jossa yövyimme, Marettimo Residence. Sen lisäksi huoneita voi vuokrata joidenkin kauppojen yläkerroista. Marettimo Residence on ekohenkinen hotelli, se käy aurinkoenergialla ja sen puutarha on suunniteltu hiljaisuuden retriittejä ja runojen kirjoittamista varten. Huoneet oli sisustettu lähes kokonaan IKEA:n puisin kalustein. Kuinkahan monta kontillista hotelli on tilannut IKEA:n kamaa saarelle, ja onko se ekologista? No, annettakoon se heille anteeksi, sillä huoneissa oli hyvä olla. Lisäpointseja myös uima-altaasta ja poreista, ilman niitä olisimme nääntyneet, sillä meressä uiminen oli risky business ison meduusakannan vuoksi.

Haaveilin patikoinnista tai pyöräilystä saaren kaukaisempiin kolkkiin, mutta 40 asteen kuumuudessa jaksoin sahata vain hotellin ja kylän väliä. Saarella kasvaa erikoisia kasveja, villiorkideoita ja argan-pensaita. Ilmeisesti siellä on joku biologinen tutkimuskeskus, johon voi hakea residenssiä, ja sukeltajilla näytti olevan omat kuvionsa myös.

Marettimolaiset eivät ole vielä oppineet tuotteistamaan luontoaan ja hiljaisuuttaan. On merkillistä matkustaa Välimeren kohteeseen, jossa kukaan ei yritä myydä sinulle mitään. Marettimo muistuttaa enemmän Kreikan saarta kuin mitään näkemääni Italian kohdetta, mutta kokemukseni Kreikasta ovat olleet kaupallisuuden läpitunkemat. Kuvittele siis Kreikka ilman basaarimeininkiä.

Paikalliset kalastajat haluaisivat kehittää kalaturismia, esim. kalastusretkiä. Onhan saarella käynyt sellaisia kuuluisuuksia kuin Gordon Ramsay ja Jamie Oliver nostamassa paikallisen kalaruoan profiilia. Sen verran ymmärrän jo italiaa, että kuulin vanhemman kaupunkilaismiehen purnaavan hotellin baarin pitäjälle, että miksi nämä tyypit tunkevat kaikkialle vain kalaa, eikö heillä ole mitään muuta tarjottavaa? Hyvä kysymys, sillä itsekin kyllästyin kalaruokaan viidessä päivässä. Toisaalta toivoisi, että Marettimo pysyisi sellaisena kuin nyt on, rosoisena ja epäkaupallisena.

Siksi toivon, että saarelle ei tulisi suurta kansainvaellusta. Samalla turismi olisi melkein välttämätöntä nuoremman väen pitämiseksi leivän syrjässä kiinni. Eli jos varoituksista huolimatta innostutte tuonne lähtemään, lähtekää keväällä tai syksyllä, kun voitte liikkua luonnossa ilman pelkoa lämpöhalvauksesta. Silloin saatte saaresta maksimaalisesti irti.

Kettuilun jalo taito

Reissuun lähtiessä etsin kuumeisesti Kindlen valkoista laturia. Kindle-lukulaite on ollut rakas matkatoverini jo kolmella Ryanair-reissulla, jolle todellakaan ei oteta mukaan kasaa pokkareita. Laturia ei löytynyt, mutta sitten tajusimme, että siihen käy tavallinen Samsungin laturi. Iloitsin e-kirjojen jälleennäkemisestä, ja ylläri ylläri, sieltä löytyikin edellisessä postauksessa mainitsemani Oscar Wilden klassikkonäytelmä, The Importance of Being Earnest (1895). Suomeksi näytelmä on käännetty moneen otteeseen, ainakin nimillä Sulhaseni Ernest ja Tärkeintä on olla aito.

Tom Stoppardin Travesties ei aukene täysin, ellei ole lukenut Wilden alkuperäisteosta. Bonuksena Wildelle sanottakoon, että naisten rooli Earnestissa on paljon suurempi ja moniulotteisempi kuin Stoppardin versiossa. Cecily ja Gwendolyn pääsevät todellisen catfightin tilaan miehestä, jota ei oikeastaan ole olemassakaan.

Näytelmä keskittyy verbaaliseen ilotulitukseen,  viktoriaanisen ylemmän keskiluokan tukahtuneeseen salonkielämään, naimakauppaneuvotteluihin, kaksoiselämiin ja kurkkuvoileipiin. Kaikki henkilöt suhtautuvat toisiinsa kyynisesti, kettuillen jonkun aseman tai varallisuuden puutteesta, kellään ei loppujen lopuksi ole valtaa toiseen, mutta mahdollista on, että joku lopulta pääsee naimisiin. Nuoriso miettii, kumpi on tulevassa aviopuolisossa tärkeämpää, rehellisyys vai tyyli. Kaksoispersoona-Ernest saa selvää maaseuturetriitissään, että hän saattaa olla oikeastikin kastettu Ernestiksi edesmenneen isänsä mukaan, vaikka onkin tullut dumpatuksi tallelokeroon käsilaukkuun Victoria-asemalle imeväisenä.

Näytelmän juju piilee kokonaan kielessä, mitään moraalista opetusta ei ole, jos ei tutkita sitä, kenellä on iltapäiväteellä suurempi oikeus saada kurkkuvoileipiä kuin toisella. Ensiesityksen edelleen pyöriessä Lontoossa Wilde joutui vankilaan sodomiasta. Rakastajan isä uhkasi tulla heittämään näyttelijöitä mädillä vihanneksilla ensi-iltaan, mutta Wilde onnistui torpedoimaan sabotaasin. Hän kuoli 5 vuotta myöhemmin aivokalvontulehdukseen, 46-vuotiaana. Hänen synnyinmaansa Irlanti vapautui siirtomaavallasta vasta parinkymmenen vuoden päästä.

Kattoterassilta ja postimerkkirannalta

Terveisiä tukalan kuumasta Trapanin kaupungista. Matkasuunnitelmamme on nyt lyöty lukkoon: kuuden päivän jälkeen täällä siirrymme neljäksi päiväksi Marettimon saarelle ja sen jälkeen ampaisemme kauhealla köysiradalla Ericen keskiaikaiseen kylään loppuajaksi. Trapani on kooltaan noin kolmasosa Tampereesta, mutta siihen sulautuvat Ericen, Valdericen, Marsalan ym. kaupungit, urbaania keskittymää siis on laajalti. Kalliita putiikkeja on tolkuttomasti (ilman asiakkaita), kaupungin keskustasta löytyy kolme käpyistä supermarkettia, mutta tavallinen kansa ostaa ruokansa kärrymyyjiltä ja liha/kalakaupoista. Pääkatujen ulkopuolella iso osa liikehuoneistoista ammottaa tyhjinä. Epäilisin, että ovat lähteneet pohjoiseen.

Viime vuonna asuimme Trapanissa kokonaisen viikon, mutten löytänyt täältä tarpeeksi tekemistä, teimme retkiä ulkomaailmaan harva se päivä. Tänä vuonna Trapani vaikuttaa jopa uneliaammalta kuin viime vuonna (sen huomaa jopa afrikkalaisten kaupustelijoiden poissaolona), mutta se ei ole välttämättä huono asia. Täällä nimittäin kokee ihan tavallista sisilialaista arkea. Ihmiset baareissa ja kaupoissa jaksavat jutella vähäiselläkin kielitaidolla. Olen itse kehittänyt itselleni turisti-italian, jolla pärjään tilanteessa kuin tilanteessa. Sanavarastoni saattaa olla jo 500:n hujakoilla.

Majapaikkamme täällä, Alla Due Badie-huoneistohotelli, on niin mukava, että täältä on vaikea päästä ulos seikkailemaan. Ilmastointi ja nettiyhteys toimivat maagisesti. Hotellin kattoterassilta näkee kaupungin yli ja kuulee kaikki sen äänet. Lintujen parlamentin seuraaminen on rentouttavaa. Samoin paikallisen harmonikkastaran repertuaari kiinnostaa: kyllä hemmetti se vetää Metsäkukkia, jonka luulin olevan suomalaiskansallinen biisi. Tutkittuani asiaa tarkemmin huomaan, että säveltäjä onkin ollut skotti ja sävelmä on luultavasti kantautunut ympäri Eurooppaa hieman eri varianteissa. Romantiikan kieli on ylikansallinen. Lintujen ja harmonikan lisäksi voi kuunnella vihellystä, perheriitoja ja työkaverien äänekästä erimielisyyttä. Vain eka yönä kuulin hieman paikallista känniräyhää. Enimmäkseen yhteenotot tapahtuvat selvin päin keskellä päivää.

Hotelli on kaupungin ydinkeskustassa yöelämän verkkaisessa sykkeessä. Kaksi suosituinta terassia on nurkan takana. Niiden sohvilla ja korituoleissa loikoilee lähinnä lapsiperheitä reippaasti yli puolenyön. Trapanissa ei ole yökerhoja eikä pelkästään aikuisille suunnattua viihdettä. Täällä kaikki tehdään monen sukupolven voimin yhdessä. Teinitytöillä on kivaa muodikkaiden mummojensa kanssa. Dolce&Gabbanaan pukeutuvat mummot tosin saattavat olla Milanosta, mutta tulevat tänne kesäisin juhlimaan muinaisia juuriaan.

San Vito lo Capon postimerkkirannalla käytiin toissapäivänä. Reissu on sen arvoinen, mutta Trapaniin palatessa huokaisee helpotuksesta. San Vito on yksi Sisilian suosituimmista rantakohteista, rannalta saa korkeintaan postimerkin kokoisen pläntin, jos ei suostu maksamaan maltaita aurinkovarjosta ja tuolista. Itse asiassa koitimme vuokrata kalliin paikan auringosta, mutta se ei onnistunut, koska tulimme sinne liian myöhään (noin puolenpäivän aikaan). Italialaiset todella osaavat nauttia rantaelämästä, he tekevät siellä pitkää työpäivää. Pahimmat rantaleijonat ovat keski-iän ylittäneitä eivätkä he ole koskaan kuulleetkaan aurinkorasvasta. Jopa paikalliselle oliivi-iholle tuo rusketuksen taso on hengenvaarallista.

James Joycen puvuntakit

Tom Stoppardin Travesties (1975) on hassu näytelmä Leninistä, James Joycesta ja Tristan Tzarasta, jotka kohtaavat Zürichissä vuonna 1917. Löysin kirjan taannoin Helsingistä Kampin kauppakeskuksen kierrätyshyllystä. Muistan selailleeni sitä aiemminkin, ehkä opiskelijana Jyväskylässä. Brittidraaman moderni klassikko. Samaan sarjaan kuuluvat mm. irlantilaisen Brian Frielin näytelmät, joista olen tykännyt kovasti.

Näytelmän juoni lyhyesti: Joycella on teatteriryhmä nimeltä English Players, johon hän on rekrytoinut konsulaatin virkailijan Henry Carrin. Ryhmän tarkoituksena on esittää Oscar Wilden näytelmä The Importance of Being Earnest. Monet epäröivät osallistumista, koska Wilde harrastaa sodomiaa ja kannattaa Irlannin Home Rulea. Carr alkupyristelyistä huolimatta päätyy toiseen päärooliin, sillä se ruokkii hänen turhamaisuuttaan ja tärkeilyn haluaan.

Miehille tulee kärhämää siitä, kun Joyce ei ole korvannut Carrille kuluja tämän hankkimista rooliasuista. Joyce itse pukeutuu boheemisti eriparitakkeihin ja puvunhousuihin, koska on kadottanut oikeat parit maanpakomatkallaan eikä välitä antamastaan vaikutelmasta. Joyce maksaa näyttelijöilleen huonosti: amatööreille ratikkarahaa 10 frangia ja ammattilaisille 30 frangia. Lopulta Carr vaatii saataviaan Joycelta oikeusteitse.

Hei, kuulostaa tutulta! Minäkin olen jakanut näyttelijöille bussirahaa kirjekuoressa! Ja melkein joutunut itsekin ottamaan asianajajaan yhteyttä teatteriin liittyvän rahahuijauksen takia!  Näytelmä siis kertoo elämästäni, enkä oikeastaan tiedä coolimpaa näytelmää kuin se, missä tehdään näytelmää. Jotkut kaverit ovat pyytäneet minua kirjoittamaan näytelmän etnodraaman tuottamisesta. Ajatus muhii päässäni, mutta tuntuu edelleen mahdottoman vaikealta.

Näytelmä on hyvin verbaalinen, siinä vetelehditään enimmäkseen kalustetuissa huoneissa ja suurmiehet lesoilevat. Naiset ovat aika lailla sivurooleissa, avustamassa ja komppaamassa miehiä. Hienointa tässä on kuitenkin kielellinen ulottuvuus, erityisesti dadaismi. Nautin eniten Tzaran roolihahmosta, joka piikittelee kahdelle pompöösille miehelle, Leninille, joka ei ymmärrä modernia taidetta ja Joycelle, joka uskoo olevansa maailmankirjallisuuden suurin nero. Tzara luo runoutta panemalla sanoja hattuun ja kokoamalla hatusta vedetyistä sanoista kollaaseja.

Stoppard ”löysi” historiallisen sattuman – edellämainitut miehet tosiaankin kaikki majailivat Zürichissä kyseisenä vuonna ja Lenin lähti Zürichista Moskovaan johtamaan vallankumousta. Zürich on ollut sata vuotta sitten varsinainen historiallinen polttopiste ja radikalismin kehto. (Miehen oma elämä liippaa läheltä näytelmän teemoja, kiinnostavaa myös huomata, että hänen huhutaan olevan haamukirjoittajana Indiana Jones ja Star Wars-leffoissa, vaikka ei ole koskaan saanut tunnustusta niistä.)

Näytelmästä tulee myös mieleen ensikosketukseni Joycen tuotantoon 18-vuotiaana interraililla Zürichissa. Muistan käyneeni Joyce-museossa siellä ja näyttely oli jotenkin mystisesti kokoonpantu niin, että levoton teinikin hurmioitui Odysseuksen sanojen mahdista. Vaikka olin matkan aikana pettynyt uutisesta, että olin ”vain” päässyt opiskelemaan englantilaista filologiaa, Joyce-museovisiitti antoi kipinän toivoa, ettei kielten opiskelu välttämättä olisikaan niin puuduttavaa kuin luulin. Eikä se ollutkaan, olen edelleen kiitollinen jokaisesta kirjallisuuden kurssista.

Vieläkään en ole saanut Odysseusta luettua loppuun, se on odottanut minua jo 20 vuotta. Mutta yritystä on ollut, ehkä olen parhaimpana kertana päässyt lähemmäksi sataa sivua. Miehen varhaisen tuotannon olen muistaakseni tenttinyt ihan hyvin arvosanoin. Irlannissa käydessäni en ole koskaan harrastanut Joyce-turismia, siellä nimittäin oli liikaa muuta tekemistä.