Sammakkoniemi

Kangasniemi on lapsuuteni mansikkapaikka, nuoruuteni pakkosiirtola ja aikuisikäni Akilleen kantapää. Siellä pitäisi käydä enemmän, mutta todellisuudessa sinne ehtii vain kerran kesässä. Sammakkoniemen mökille pitäisi muuttaa kirjoittamaan, maalaamaan ja puhdistamaan metsä mustikoista, mutta tänäkin kesänä itikat söivät minut raadoksi kahdessa yössä ja kaupunkiin oli päästävä. Kangasniemi on edelleen konditionaali: ”pitäisi”, ”kuuluisi”, ”olisi”. Sen muuttaminen muuksi vaatii tietoista asennekasvatusta.

Koska oma perheeni vietti nomadista elämää, en pystynyt muodostamaan juuria asuinpaikkoihimme. Äitini synnyinpaikka Kangasniemi pysyi vakiona muutosten keskellä – olen käynyt siellä useammin kuin millään muulla suomalaisella pikkupaikkakunnalla. Isovanhempieni vielä eläessä Kangasniemellä käytiin joka toinen tai kolmas viikko, heidän kuoltuakin usein, kesäkauden ulkopuolellakin haudoilla ja joulukirkossa. Kangasniemeen liittyi aina vahva velvoite – sinne ei menty pelkästään viihtymään, vaan hoitamaan asioita ja tekemään fyysistä työtä.

Nyt aikuisena yritän muodostaa uudestaan suhteen paikkaan, josta lähestulkoon kaikki sukulaiset ovat kuolleet. Vahvimmin muistan vanhainkodin (jossa köpötettiin rollaattorilla), terveyskeskuksen (jossa käytiin kuolemassa) ja seurakuntatalon (jossa pidettiin muistotilaisuuksia). Iloisemmat paikat, kuten vanhat kaupparakennukset, on purettu tai niissä ei enää ole toimintaa. Näinä päivinä ilo on luotava uusista aineksista.

Historiamme on hautausmaalla, kiviaitojen koloissa ja halkopinojen väleissä. Se on myös työväentalon kukkulalla, paalupaikalla, jota Isoksi Kiveksi kutsuttiin. Se oli mäki, josta käytiin vakoilemassa kirkonkylälle saapuvia vieraita. Mustalaiset, kiertokauppiaat, viinatrokarit havaittiin sieltä ennen muita. Historiamme on myös linja-autoasemalla, Toivakantien laiturin kupeessa, jossa papat ennen nojasivat pyörän sarviin juoruillen autoon nousevista ja siitä laskeutuvista. Näinä päivinä niillä nurkilla näkee paljon rollaattoreita parkissa. Bussit pysähtyvät koko ajan harvemmin.

Kangasniemestä on kirjoitettu paljon, koska Otto Mannisen perilliset ovat aktiivisia. Suurimman kulttuurityön on tehnyt hänen pojantyttärensä Hellevi Arjava, joka on toimittanut useita teoksia Mannisten ja Swanien kirjeenvaihdosta Kangasniemen ja Helsingin välillä. Viime Kangasniemen reissulla huomasin uuden teoksen, joka ilahdutti minua. Arjava on siirtynyt oman sukunsa tutkimisesta paikalliseen mikrohistoriaan. Hän on kirjoittanut kirjan Ananias Puikkosesta, legendaarisesta viinatrokarista, pikkurikollisesta ja Simpiän saaren kalastajasta, joka asui Mannisten naapurissa viihdyttäen heitä uskomattomilla tarinoillaan. Tätä lukukokemusta odotan jo. Ehkä se auttaa minua näkemään syvemmälle kivenkoloihin, sillä markettien asfalttipihoilta löytyy vain puolinainen totuus.

Hellevi Arjava 2012. Voro, veijari ja vilosohvi. Ananias Puikkosen elämä. SKS, Helsinki.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s