Aamiaiseksi pääkalloja

Pateettinen aloitus vakavamieliselle postaukselle, mutta never mind. Kaunokirjalliset kiinnostuksen kohteeni kulkevat sykleissä, en ole pitkiin aikoihin seurannut Kanadan kirjallisuutta, joten on taas korkea aika.

Kim Echlinin romaani Kadonneet (2009) tarttui käteeni sattumalta Hervannan Kirja-Kärkkäisen alekorista 2 eurolla. Aikamoinen löytö, uudehko Keltaisen kirjaston teos dumppaushinnalla. Echlin on v. 1955 syntynyt kirjailija, tutkija ja kirjoittamisen opettaja, jonka kansainvälinen läpimurto tapahtui vasta tämän teoksen kautta. Tutkijana Echlin on perehtynyt Kanadan alkuperäiskansojen tarinankerrontaan, mikä heijastuu myös tämän romaanin tyylistä ja rakenteesta.

Kanadan naiskirjallisuuden lähihistoriassa on muitakin toivoa antavia tarinoita naisista, jotka breikkasivat vasta kypsässä keski-iässä. Esimerkiksi Carol Shieldsin (1935-2003) kirjailijanura on inspiroinut monia keski-ikäisiä naiskirjailijoita: Shields eli ensin täyden elämän vaimona, äitinä ja yliopiston hallintohenkilönä ja kypsytteli tekstejään kaikessa rauhassa ennen ilmiömäistä maailmanmenestystä.

Maa on tuottanut myös menestyviä eläkeläiskirjailijoita. Asuessani siellä kävin 82-vuotiaan Sophia Mustafan esikoiskirjanjulkaisubileissä; Mustafa ehti julkaista vielä toisenkin teoksen ennen kuolemaansa. Tästä päättelisin, että Kanada on kaikenikäisten ihmisten kirjoittamiseen vakavasti ja kunnianhimoisesti suhtautuva maa.  Jos oma kirjoittamiseni vähänkään tästä edistyy, lähtisin mielelläni uuteen oppiin Kanadaan.

Kadonneet ryöstettiin käsistä Frankfurtin kirjamessuilla ja käännettiin siltä istumalta 16 eri kielelle. Kambodzan verisestä historiasta ei ole paljoa syntynyt kaunokirjallisuutta, ainakaan eurooppalaisilla kielillä. Romaani on perinteinen rakkaustarina, paikoitellen jopa kökkö ja kliseinen, mutta poliittis-historiallinen puoli antaa ajattelemisen aihetta. Anna ja Serey tapaavat nuorina rakastavaisina Pol Potin hirmuvallan aikana Montréalissa. Serey on nuori opiskelija, jonka keskiluokkaiset vanhemmat onnistuivat heittämään länteen opiskelemaan ennen Kambodzan rajojen sulkeutumista. Poika ei ole kuullut perheestään vuosiin ja pelkää pahinta. Kun maahan pääsee taas matkustamaan hän palaa etsimään kadonnutta perhettään.

Anna ei voi unohtaa Sereytä, hän rakentaa koko nuoruutensa kaipuun keskelle. Hän palaa etsimään miestä kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen, löytäen maasta edelleen jäätävää pelkoa, sekasortoa ja silmitöntä väkivaltaa. Sereykin löytyy, pari muuttaa yhteen ja lapsikin on tulollaan; sen jälkeen kaikki hajoaa taas palasiksi ja päädytään samaan kauhun kierteeseen kuin vuosikymmen sitten. Anna ei loppujen lopuksi koskaan saa selvää, mitä Serey tekee työkseen ja millaisia kauheuksia hän on elämässään kokenut.

Jotkut seksikohtaukset hihityttivät. Ihmetyttää, kuinka pitkän linjan kirjoittamisen opettaja onnistuu viljelemään sellaisia latteuksia kuin: ”Otin vastaan sinun kosketuksesi ja sait tuntea syvyyteni, kun me synnyimme toisiimme kipeällä nautinnolla. /…/me ahmimme toisiamme kuin kannibaalit ja huohotimme kuin rukouksia.” (98-99)  No, kaikilla kirjailijoilla on sokeat pisteensä. Yleensä suutarin lapset kulkevat ilman kenkiä.

Pidin teoksessa eniten Phnom Penhin sodanjälkeisen arjen kuvauksesta, kaikessa tuskassa ja brutaaliudessaan. Päähenkilö Anna saa ystäviksi mopotaksikuski Maun ja tämän perheen, jotka ovat eläneet pitkään Thaimaan pakolaisleirillä. Maun vaimo on saanut leirillä kaksi lasta onnistuen välttämään pakkosterilisaation. Vaimo ei puhu englantia, eikä muutenkaan uskalla puhua länsimaiselle naiselle omista kokemuksistaan, mutta tulee hoitamaan tätä kuolleen lapsen synnytyksen jälkeen keittäen erikoisteetä ja pyrkien imemään pois Annan tuskan. Ihmisten sydämellisyys ja ystävällisyys tunkee läpi sellaisissakin tilanteissa, joissa kadulle on juuri ammuttu iso kasa vauvoja ja pikkulapsia.

Myös buddhalaisuuden kuvaus on lempeää ja lohduttavaa. Teos myös pursuaa hauskoja khmerinkielisiä sanontoja, jotka auttavat pääsemään sisään kansan arkiseen viisauteen. ”Älä anna vihaisen miehen pestä astioita, älä anna nälkäisen miehen vartioida riisiä.”

Loppupeleissä romaanista jäi vahva elämys ja kirjoittamiseen rohkaiseva mieli. Kadonneet ei ole tyypillinen sotadokumentti, vaan onnistuu eritoten kaunokirjallisena teoksena, jossa on selkeä rakenne ja paikalliseen kulttuuriin syvään luotaava, kunnioittavan utelias asenne.

Kuulun itse siihen ikäluokkaan, että minua käskettiin syömään loppuun aamiaiskauratyynyni (harvemmin puuron), koska Kamputsean lapsilla oli nälkä. Tänään sain aamiaiseksi Pol Potin armeijan jokiin heittämiä pääkalloja, joissa kyyhkyset edelleen pesivät.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s