Geologista rakkautta

Anne Michaelsin Routaholvi (engl. The Winter Vault, 2009) on ollut kesän toinen Kanada-lukuhaasteeni. Niin haasteellinen teos on, että sen loppuun pääsyssä meni kolme kuukautta. Michaels on romaanin kerran kymmenessä vuodessa julkaiseva laatukirjailija, jonka poetiikka vaatii aivan oman mielentilansa. Kuten viimeksi arvioimani Kim Echlinin Kadonneet, myös tämä aarre löytyi samaisesta kahden euron korista.  Kanadalaista naiskirjallisuutta siis käännetään ahkerasti, mutta vain muutamaa kestosuosikkia (Atwood, Shields, Munro) luetaan ahkerasti.

Kirjailijana Michaels välttää julkisuutta kuin ruttoa. Hänen esikoisromaaninsa Fugitive Pieces (suom. Kivenkantajat) sai vuonna 1997 neljä merkittävää palkintoa (mm. Orange Prize ja Guardian Prize for Fiction Britanniassa) ja hän on pystynyt elättämään itsensä päätoimisena kirjailijana pelkästään noilla myyntituloilla. Menestyksestä huolimatta hänestä ei tiedetä paljoa ihmisenä. Itse tiedän, että hän on puoliksi anglo, puoliksi puolalaista sukua, että hän on opettanut luovaa kirjoittamista monissa Kanadan yliopistoissa ja että hänellä on kaksi tytärtä. Romaaneissa on puolanjuutalaisia hahmoja, jotka ovat selvinneet holokaustista. Tästä huolimatta tai juuri tämän takia Michaels ei halua kertoa, oliko hänen isänsä myös Auschwitzin selviytyjä.

Routaholvissa liikutaan Egyptissä pelastamassa Abu Simbelin maailmanperintöä, Skotlannissa, Varsovassa rakentamassa kaupunkia uudelleen sodan raunioista ja ympäri Kanadaa, Ontariossa ja Québecissa. Veden, pommitusten tai maanvyörymän alle jäävät kylät ja kaupungit ovat tapahtumien kulisseja. Ihmisen suru ja menetykset, ahneus, tuhoamisvimma ja luonnonkatastrofit asettuvat lomittain toistensa kanssa. Haudat katoavat patojen aikaansaamiin tekojärviin; leskinaiset soutavat tervehtimään kuolleita miehiään keskelle tekoallasta ja surevat kohtaloaan, kun eivät pääse nukkumaan miehensä vierelle. Romaanin nimi viittaa kylmän ilmaston hautaholveihin, kun vainajaa on jemmattu maan sulamiseen saakka, jotta hauta saadaan taas kaivettua. Tässä hengessä kaikki romaanin huumori on hirtehistä. Viikatemies väijyy joka nurkan takana.

Michaels on alun perin runoilija ja se näkyy kauttaaltaan proosan jäljessä. Hän on taitava maailmanhistorian tiivistäjä, niin taitava, että lukeminen vaatii erityistä tarkkaavaisuutta. Hienoa romaaneissa on se, etteivät ne ole ainakaan Kanada-keskeisiä, vaan tuntuvat aidolta maailmankirjallisuudelta. Runollinen kieli ulottuu geologiseen, kasvitieteelliseen ja arkkitehtuuriseen pikkutarkkuuteen. Itselleni mieluisin osio Routaholvissa oli ensimmäinen puolisko, jossa matkustettiin Niilin varrella ja seurattiin nuubialaisten maastapakoa padon alta. Päähenkilöiden Jeanin ja Averyn tragedia (lapsen kohtukuolema, vrt. Kim Echlin) vertautuu kokonaisen kansan pakkosiirtoon asuinsijoiltaan.

Naispuolinen protagonisti Jean on herkkä nainen, joka puhuu mieluummin kasveilleen kuin ihmisille, ja saa kokea kahden täysin erilaisen miehen rakkauden siksi, että on ilmiömäinen kuuntelija. Aviomies Avery on pikkutarkka insinööri ja uusi rakastaja Lucjan hullu ympäristötaiteilija. Miesten persoonat ja kohtalot ovat niin massiivisia, että itse Jean jää henkilönä heidän varjoon, eteerisenä ja virran vietävänä. Jotenkin tuntuu, että Michaels on tunkenut romaaninsa niin paljon historiaa ja luonnonkuvausta, että henkilökemia jää lapsipuolen asemaan.

Kim Echlinin ja Michaelsin samana vuonna julkaistujen romaanien välille muodostuu kiinnostava silta. Kummissakin käsitellään sotaa, kansanmurhaa, pakolaisuutta,  lapsen menetystä ja kuoleman fyysisyyttä. Lähestymistavat ovat naisilla päinvastaiset: siinä missä Echlin luottaa suoraan kerrontaan ja intiimiin sävyyn, Michaels tutkii globaaleja yhteyksiä ja ihmiskunnan ja luonnon vuoropuhelua paikoitellen melkein ulkoavaruudesta käsin. Syvällisyyttä ei kummastakaan romaanista puutu, ne vain operoivat eri tasoilla.

Anekdoottien rakastajana huomaan, että Michaels on suomalaisen arkkitehtuurin ja designin tuntija. Viittaus Alvar Aallon Sunilan tehtaaseen hämmentää, samoin kohtaus, jossa Jeanin anoppi on ostanut ison kasan Marimekon kankaita, joista aikoo ommella miniälleen uuden iloisen garderoobin suruajan päättämiseksi. Muihin muoti-ikoneihin ei viitata. Ihme kirja siis tämäkin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s