Käkisalmi-Kingston

Viimeisen vuoden minua on laulattanut keittiössäni Liljan Loisto, reggaebändi, joka on vampannut vanhat Karjala takaisin-biisit uuteen uskoon. Monta kertaa olen missannut bändin keikan Hesassa ja Tampereella, mutta odotan seuraavaa mahdollisuutta. Olen kuullut, että keikoilla tanssitaan paritansseja uskollisesti 40-luvun tyyliin.

Minulla oli Karjala takaisin-kausi jo kauan ennen Liljan Loistoa, levyhyllystäni löytyy useampikin parin euron halppiskokoelma alkuperäisiä sodanjälkeisiä hittejä, joilla kaikilla on Muistatko Monrepos’n ja Evakon laulu. Genre on hämärästi tuttu myös lapsuudesta, jolloin kävin joskus evakkojen luona kylässä. Ymmärrän kyllä, että joillekin Karjalaan intohimoisesti suhtautuville Karjalan kunnailla reggaebiittiin puettuna tuntuu pyhäinhäväistykseltä; itse uskon perinteen siirtämiseen uusille sukupolville keinolla millä hyvänsä. Onhan Liljan Loiston biiseissä myös ironiaa ja kieli poskella-meininkiä, mutta niin on kaikessa hyvässä bilemusiikissa. Herkkähipiäiset evakkojen jälkeläiset eivät ehkä tätä huumoria kestä, mutta olkoon se heidän oma häpeänsä.

Minulla on kotona kaksi jamaikalaisen mummon kutomaa rastapipoa, jotka ovat vähintään yhtä suloisia kuin pässinpökkimät sukkamme. Jostain löytyy myös kokoelma Haile Selassie-pinssejä. Jamaikan rastafarien kaipuu Etiopiaan aivan yhtä todellista kuin karjalaisten kaipuu kotikyliinsä, taloihin, joista on jäljellä vain kivijalka. Eihän näitä kahta muuttoliikettä voi historiallisesti tai poliittisesti verrata toisiinsa, mutta tunteiden tasolla rakenne on samankaltainen. Toiviomatkojen merkitystä ei voi koskaan aliarvioida. Liljan lLoisto ammentaa inspiraationsa tasavertaisesti läheltä ja kaukaa, outouttaen kummankin ilmiön. Sekoitus on todellakin niin ufo, että se naurattaa ja itkettää samaan aikaan.

En ole itse edes kunnolla käynyt rajantakaisessa Karjalassa, reissuni ovat kohdistuneet Vienan Karjalaan ja Petroskoihin. Mutta ohi on ajettu ja maisema on iskostunut tajuntaani. Jossain Sortavalan kieppeillä oli hulppeinta. Myös Terijoki junan ikkunasta katsottuna herättää hillittömän kaipuun. Nämä olivat paikkoja, joista lapsuudessani puhuttiin, vaikka suvussani ei olekaan evakkoja. Vaikutti, että erityisesti naisille Karjalan kannas oli 20-30-luvuilla ollut haaveiden maa – sinne lähdettiin esim. Savosta parempien työ- ja koulutuspaikkojen perään. Leveämpi leipä ja kosmopoliitit kulttuuriset vaikutteet. Hienommat tanssiravintolat ja pitsihuvilat. Hienoa vertailua aiheesta löytyy myös esim. Sirpa Kähkösen romaaneista.

Suurin osa lähipiiristäni ja kavereistani reagoivat Liljan Loistoon negatiivisesti. Joudun todella laittamaan faniuteni sordiinolle seurassa. Ilmeisesti fuusio tuntuu monista liian kaukaa haetulta – jos ei pidä humpasta eikä reggaesta, voi olla vaikeaa heittäytyä tähän mielenmaisemaan. Jukka Poika avautuu suurille yleisöille helpommin, koska hänen  biisinsä dokumentoivat tätä päivää nykyihmisen kielellä.

Minulle karjalan murteen ja jamaikan pidginin sekoitus on vaan niin kodikasta. Ja haluaisin vielä lukea kielitieteellisen tutkimuksen aiheesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s