Suomalaisen matkakirjallisuuden helmet

Minulla on kaksi suomalaista naiskirjailijaa, joiden työtä arvostan yli muiden. Kummankin tunnetuimmat teokset ovat matkakirjoja. Kyllikki Villa (1923-2010) oli kirjoittanut ja kääntänyt vuosikymmeniä, mutta Vanhan rouvan lokikirja nosti hänet staraksi seitsemänkymppisenä. Olen viettänyt maagisia hetkiä Villan seurassa Atlantin rahtialuksilla, seilaten Portugalista Afrikkaan, ryveten eksistentiaalisessa yksinäisyydessä ja haaveillen. Hän on vienyt minut St. Helenan saarelle kärsimään valkonaamaisen ryöstäjän aiheuttaman köyhyyden; olen jäänyt sinne odottamaan laivaa, joka ei koskaan tule. Erityisen kiinnostavaa Villan maailmanmatkailijan urassa oli perheellisyys: hän aloitti rahtilaivoilla  matkustamisen yksinhuoltajana, hänen tyttärensä seurasi häntä matkoille 12-vuotiaaksi saakka.

Vivi-Ann Sjögrén (s. 1938) toimi pitkään HS:n kuukausiliitteen ruokakolumnistina, hänen kirjaillijanuransa ei ehkä ole yhtä komeettamainen kuin Villan, mutta uskoisin, että hänellä on uskollinen lukijakuntansa myös. Sjögrén on kirjoittanut mm. elämästä Andalusiassa ja pohjoisessa Afrikassa. Hänen matkakumppaninaan oli pitkään espanjalainen aviomies Paco, mutta leskeksi jäätyään hän on jatkanut maailmanmatkaamista yksin.

Kumpaakin naista yhdistää seikkailunhalu ja normeista piittaamattomuus, he ovat ihmisiä, joilla on aina matkalaukku eteisen nurkassa odottamassa seuraavaa äkkilähtöä tuntemattomaan. Kirjoittajina eri tyyppisiä, erilaisin painotuksin. Kumpikin kirjoittaa hyvin poeettisesti, mutta Villan tuotantoa leimaa ehkä enemmän individualistinen pohdinta kuin Sjögrénin. Villa tekee matkoja syvälle sisimpään, Sjögrénillä on enemmän antropologista uteliaisuutta, hän maalaa mielellään laajaa panoraamaa koko yhteisön arjesta. Ongelma Sjögréniä lukiessa on se, että se tekee lukijan pirun nälkäiseksi.

Viimeksi luin Vivi-Ann Sjögrénin Benin-matkakirjan Kasvokkain (2003). Sjögren oli ensimmäisiä Villa Karon stipendiaatteja Grand-Popon suomalaisessa kulttuurikeskuksessa. Teoksessa Sjögrén työstää pinttyneitä ennakkoluuloja valkoisuudesta ja mustuudesta, orjakaupan historia on ehkä laajin konteksti, johon hän kutoo tarinansa beniniläisestä nykyelämästä. Beniniläisten animistiset uskomukset ja voodoo näyttelevät myös suurta roolia kertomuksessa. Hän pohtii syvällisesti kohtaamisten reunaehtoja, luottamusta ja rajojen ylitystä. Villa Karo-stipendiaatin jälkeen Sjögrén päätyi asumaan Beninissä itsenäisesti pitkiä jaksoja. Paikka jäi ihon alle pysyvästi, hän ei pystynyt sanoutumaan irti sen lumosta. Näin hän kirjoittaa kokemuksestaan taiteilijaresidenssissä:

Huimaukseen vaikuttaa osaltaan kaiken keinotekoisen virikkeistön puuttuminen. Ei radiota, ei televisiota, ei mainoksia, ei levysoitinta – vain todellisuus, jota entisestään voimistaa sähkökatkoksien ja usein monipäiväisten puhelinkatkosten aiheuttama hiljaisuus Ei busseja, ei junia, ei aikatauluja.

Liskot, linnut, perhser, käärmeet, lampaat ja vuohet, meri, ranta, tuuli, taivas ja palmut, ihmiset. Ne ovat olemassa. Ne täyttävät ihmistä aamusta iltaan, illasta aamuun. Aistit puhdistuvat hiljalleen kuonasta, puhtaat kamarit täyttyvät valolla ja rauhalla.”

Villa Karon stipendiaatteja voi hakea kaksi kertaa vuodessa, seuraava haku ensi vuoden kevätkaudelle on 15.9. Hemmetti soikoon, kuinkahan tässä käy?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s