Ontariolainen gotiikka

Novelli on ehkä kaunokirjallisuuden vähiten arvostettu ja suurinta taitavuutta vaativa laji. Itse en ole suuri novellien tuntija: kuulun siihen laiskaan enemmistöön, joka ohittaa suurimman osan taideproosaa. Mutta tutustuminen Alice Munron (s.1938) tuotantoon saa laiskimuksenkin muuttamaan mieltään. Olen lukenut suomennettua Munroa takavuosina äitini kirjahyllystä. Open Secrets (1994) on odottanut minua vuoden-pari hyllyssä ja sanon: tämän luokan kirjallisuutta pitää lukea alkukielellä. Teos on tosin vastikään suomennettu Keltaiseen kirjastoon nimellä Julkisia salaisuuksia (2011).

Iso osa tarinoista tapahtuu paikkakunnalla nimeltä Carstairs. Carstairs on Ontarion takahikiä, jossa nurkkakuntaisuus, pikkusieluisuus ja eläinten ampuminen näyttelee keskeistä roolia ihmisten arjessa. Kaikessa arkisuudessaan sen vanhatpiiat ja kauppamatkustajat ovat enemmän kuin vinksahtaneita. Miehet ja naiset kohtaavat kirjaston hyllyjen välissä ja matkustajakodeissa kohtalokkain seurauksin. Kuollut ex-heila alkaa kummitella matkasaarnaajana herätyskokouksessa. Nuori tyttö katoaa kesäleiriltä ja tästä alkaa jumalaton huhumylly. Carstairsin kaduilla mikä tahansa on mahdollista. Siksi Munron tuotantoa on kutsuttu ”ontariolaiseksi gotiikaksi”.

Oudoin novelli tässä kokoelmassa on ”The Albanian Virgin”: siinä yksinäinen eronnut kirjakauppiasnainen tutustuu vanhaan pariskuntaan, jotka haahuilevat hyllyjen välissä ylisuuret poplarit päällä. Pian hän saa kutsun kynttiläillalliselle pariskunnan luo, kynttilät siksi, että parilta on katkaistu sähköt. Kuolinvuoteellaan vanha nainen alkaa kertoa kirjakauppiaalle tarinaa nuoren kanadalaisen perijättären katoamisesta Albanian maaseudulle, missä hänet puetaan mieheksi, jotta hän välttäisi naittamisen muslimimiehelle. Ristiinpukeutuminen ja queer-ulottuvuus on tarinan vahvin lenkki. Albanian lukutaidottomuus ja oudot klaanien väliset verikostot alkavat tuntua perijättärestä kotoisilta, eikä hän ole ollenkaan varma, haluaisiko palata ”sivistyksen” pariin.

Munro itse piti kirjakauppaa ennen kirjallista läpimurtoaan jossain Kanadan keskilännessä. Monesta tarinasta kuultaa läpi joku omaelämäkerrallinen elementti. Munron tarinoissa tuntuu olevan aina ”jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä.” Tässä kokoelmassa valtaosa kertoo naimisiinmenosta tai naimattomuudesta, avioliiton kaavoista, tottumuksista ja niistä pois pyrkimisestä. Vaikka tarinat kerrotaan enimmäkseen naisnäkökulmasta, myös mieshahmot ovat kompleksisia. Feministinen ote on vankka, mutta ymmärrystä miehiä kohtaan viljellään myös.

Oikeastaan kaikissa tuntemissani kanadalaisissa naiskirjailijoissa ihailen samaa asiaa: he kirjoittavat juurtuneina kanadalaiseen maisemaan olematta Kanada-keskeisiä. Globaalit yhteydet ovat aina läsnä, eikä kerronta keskity kansallisvaltion rakentamiseen tai sen purkuun. Alice Munron teksteissä erikoista on tiivistämisen taito: novellit ovat niin rikkaita, että yhden kokoelman luettua tuntee lukeneensa kahdeksan romaania. Vuonna 2009 hän sai Man Booker-palkinnon elämäntyöstään. Luulisin, ettei Munron kirjailijanura ole vielä ohi ja veikkaisin, että yksi suurehko palkinto vielä odottaa häntä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s