En nyt keksi enempää siivottavaa

Olen vasta puolessavälissä Turkka Hautalan lyhytproosakokoelmaa Kansalliskirja (2012, Gummerus), mutta huudahdan jo ihastuksesta: tässä kansakuntamme mentaalisen tilan kartta, tässä äänimaisema, tässä poikkileikkaus kaikesta, mihin on viime aikoina menty (ainakin lounaisen pizzakolmion sisällä). Jutut vievät paikoitellen nimettyihin kyliin ja kaupunkeihin, mutta välillä liikutaan jossain väli-Suomessa maastossa, jossa millään nimeämisellä ei ole väliä, koska kaikkien bensa-asemoiden ja markettien pihat näyttävät identtisiltä ja maiseman liikkumattomuudesta voisi päästä Ennätysten kirjaan.

Olen tutustunut Hautalan aiempaankin tuotantoon. Esikoisteosta, novellikokoelma Saloa (2009) luin kunnon otteen kavereiden luona Salossa, pidin lukemastani, vaikka tuon maanosan henki ei niin syvästi minua puhuttelekaan. Toinen teos on romaani nimeltä Paluu (2011), siinä poika palaa taas Saloon etsimään alkoholisoitunutta intellektuelli-isäänsä, joka toimi ennen pienkustantajana, mutta viina vei miehen maan alle. Tässä oli upeita henkilöhahmoja, mutta pidin juonta hieman kuluneena. Olen näitä isä-poika-tarinoita kokenut leffoissa ja romaaneissa liikaa, joko isät ovat rappioalkoholisteja tai uskontoa aseenaan käyttäviä sadisteja – outoa, kuinka hyvät isät eivät koskaan pääse kirjojen tai leffojen päähenkilöiksi. Mutta suomalaisessa kirjallisuudessa keskeisenä eetoksena on slogan: happy people have no stories. Ja kai se taitaa noin olla maailmanlaajuisestikin. Onnellisuuden tarinat eivät myy. Kukaan ei jaksa kuulla määräänsä enempää hyviä uutisia.

Kansalliskirjassa Hautala seikkailee ostoskeskuksissa, kansankuppiloissa ja ihmisten olohuoneissa outoihin aikoihin ja kuvaa niiden todellisuutta vinskahtaneen linssin läpi. Hautalan mestoisssa syödään munalla päällystettyä Reissumiestä, eikä takuulla mitään vuohenjuustofoccaciaa. Teos koostuu lyhyistä välähdyksistä, joita ei ehkä novelleiksikaan voi kutsua, koska ne ovat niin fragmentaarisia. Olennaista on juttujen virtaavuus toistensa kanssa. Ehkä jutut eivät toimisi lainkaan yksittäisinä, vaan lukukokemuksen oivallus pomppii jutusta toiseen. Enimmäkseen niissä kuunnellaan pienen ihmisen banaaleja huolia. Henkilöt ovat syrjäytyneitä, turhautuneita, estyneitä, harhaisia ja työtä vieroksuvia. Kaikkea muuta kuin ”suoraselkäisiä suomalaisia”. Sisu on vedetty vessanpöntöstä alas ja jäljellä on hengaaminen jossain Prisman ja Cittarin välimaastossa. He käyttävät tuttua lääkäriä saikkuautomaattina, jotta voisivat jatkaa ryyppyputkea työttömien kavereiden kanssa, ja heräävät myöhäiseen iltapäivään krapuloissaan fantasioimaan mainoskanavien chattiemännistä.

Yhtä lailla Hautala pääsee turhautuneen kotiäidin kuin varhaiseläkeläisen lotonviejän mielenmaisemaan. Lempihahmojani teoksessa ovat naiset, jotka eivät enää keksi muuta siivottavaa ja vanha marginaalikirjailijamies, joka sanoo sivulla 39: ”Pistin pystyyn kirjoituskurssin saadakseni vielä kerran nuorta lihaa.” Pätkän nimikin on herkullinen: ”Kuuletko valon, Ikaros?” Iski ja upposi.

Hautalan proosa suorastaan piiskaa minun sisäistä Ikarostani, kutsuisin sitä (hyvässä hengessä) inspiroivaksi käyttöproosaksi. Nämä ovat tarinoita, jotka koskettavat kaikenlaisia ihmisiä ja lyhyydessään ne on luotu luettaviksi lääkärin vastaanotoilla, busseissa ja kahvihuoneissa. Suomessa tämäntyyppisen kirjallisuuden grand old lady on Rosa Liksom; Ranskassa sitä tuottavat aivan toisen tyyppiset chick lit-kirjailijat, mutta ilmiö on samansuuntainen. Ihmiset tarvitsevat lyhyttavaraa mobiileissa elämäntilanteissaan.

Muuten olen sitä mieltä, että näitä suomalaisuuden ydintä etsiviä verbaaliakrobaattisia teoksia alkaa olla jo liikaa. Kirjoittaisivat jo jostain muusta,  penteleet. Mutta ainakin Hautalan teos on tarkkanäköisempi kuin muutama vuosi sitten ilmestynyt Kari Hotakaisen Finnhits. Tuosta minulla ei ole olemassa mitään muistijälkeä (ja möinkin sen eteenpäin kirpparilla eurolla), vaikka muut Hotakaisen teokset ovat olleet loistavia. Välikausiteokset ovat välikausiteoksia. Turkka Hautalan Kansalliskirja ei ole välikausiteos, vaan luulen, että sitä luetaan kummallisissa paikoissa hihitellen vielä sittenkin, kun Suomea ei kansallisvaltiona ole.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s