Onnistunut vanhemmuus?

Voiko vanhempi koskaan kokea aitoa onnistumista? Tai eikö vanhemmuuden kokemukseen kuulu olennaisena osana pelko epäonnistumisesta? Näin provosoi Joan Didion (s.1934), yksi Yhdysvaltain lähihistorian tunnetuimmista naisjournalisteista, esseisti, romaanikirjailija ja käsikirjoittaja. Didion tunnetaan 60-70-luvuilta ns. uuden journalismin edustajana, jossa toimittajalla oli lupa tuoda omat  tunteet ja kokemukset framille argumenttia tukemaan. Tästä huolimatta Didion ei ole koskaan syyllistynyt liikaan sentimentalismiin, hän on luonut oman tyylilajinsa, hieman lakonisen, ulkoapäin kuvailevan, tunteissa märehtimättömän tyylinsä, jota on taatusti yritetty vuosikymmenten varrella matkia.

Kysymys on Didionille edelleen lähes 80-vuotiaana ajankohtainen, koska hän menetti ainoan lapsensa, adoptiotyttären Quintana Roon vuonna 2005 keuhkokuumeen jälkitaudista puhjenneen vakavan sairauden murtamana. Tytär oli tuolloin 39-vuotias, hän oli viettänyt kaksi vuotta erilaisilla teho-osastoilla. Ennen tätä tytär oli juuri mennyt naimisiin ja hänen vanhempansa jakoivat muiden kanssa ”tavallisia ilonaiheita”. Myös Didionin aviomies John Gregory Dunne kuoli pian häiden jälkeen sydänkohtaukseen. Didionin toiseksi viimeinen teos Maagisen ajattelun aika (2005) kertoo vaiheesta, kun Didion oli menettämässä kummatkin rakkaansa.

Uudessa teoksessa Iltojen sinessä (2012) Didion palaa adoptiotyttären ja äidin suhteeseen. Perheen Didion-Dunne elämä oli pitkälti jetsetelämää, kirjakierroksia ympäri Yhdysvaltoja, asumista legendaarisissa hotelleissa, hengailua elokuvien kuvauksissa, lomia Karibian saarilla ja Ranskan Rivieralla. Ystävien kanssa tehtiin viikonloppuretkiä, joiden aikana ei tapahtunut paljoa muuta kuin drinkkien sekoittamista ja ihmissuhteiden vatvomista. Vauvan adoption aikana hän oli vakavasti lähdössä käärön kanssa Saigoniin harjoittamaan sotajournalismia, mutta aviomiehen kiireet ja pelko sosiaaliviranomaisten puuttumisesta suunnitelmiin peruuttivat matkan. Tyttären ollessa pieni hän koki vakavan hermoromahduksen, ja tämä vahvisti isän ja tyttären suhdetta.

Pikku Quintana Roo soitti jo 5-vuotiaana ”Hotel Californiana” tunnetun barbadoslaiseen hermoparantola-katkaisuhoitopaikkaan kysyäkseen, mitä hänen tulisi tehdä, jos hän tulee yhtäkkiä hulluksi (tässä yksi uusi anekdootti, jota en ennen tiennyt). Eaglesin umpikulunut biisi päättyykin toteamukseen: ”You can check out any time you like, but you can never leave”. Tavallaan eliittiperheen tapahtumarikas, mobiili elämä oli omanlaisensa kultainen häkki.

Kirjailijavanhemmat omistautuivat ainokaisen koukukyyditykselle ja eväslaatikkojen pakkaamiselle, mutta pitivät tyttöä aikuisten juhlien pikku maskottina. Vastoin ystävien neuvoja he kertoivat tyttärelleen adoptiosta jo nuorena, ja tytär saikin yllättäen yhteydenottoja biologiselta suvultaan parikymppisenä opiskelijana, kun hän ei ehkä ollut asialle parhaiten valmistautunut. Tyttärellä diagnosoitiin rajatilapersoonallisuus (mistä Didion rivien välissä osittain syyttää itseään), mutta tämä ei estänyt häntä rakentamaan uraa valokuvaajana ja tapaamasta elämänsä rakkautta. Onneksi Didion onnistuu myös näyttämään tyttären elämän aurinkoista puolta, muuten kirja olisi ollut liian synkkää luettavaa. Quintana Roosta tehtiin myös Broadway-näytelmä, jonka jokaiseen esitykseen Didion osallistui osana surutyötä.

Teos on mahdottoman lyyrinen ja tiivis. Pidän siinä eniten jatkuvista runolainauksista (esim. Auden ja Keats) ja historiallisista välähdyksistä. Yhtäkkiä Didion huomaa olevansa saman ikäinen kuin Sophia Loren ja hän ihmettelee, mihin ylväät silkkiturbaanipäiset, tupakkaa polttavat diivat ovat kadonneet maailman kartalta. Katsoessaan Sophia Lorenin kuvia hän kokee vielä olevansa elossa, vaikka huomaakin olevansa pienenä kurttuisena mummona täysin näkemätön kadulla. Kurttuiselle mummolle ei näemmä ole tehty lainkaan kauneusleikkauksia, mikä on erikoista ottaen huomioon hänen taustansa.

Kirjan nimi kertoo paljon vanhenevan ja sairastelevan kirjailijan mielentilasta: ”Iltojen sini on vastakohta kirkkauden sammumiselle, mutta samalla varoitus siitä.” Kirjoitushetkellä vakavasti alipainoinen ajoittaisista filmin katkeamisista ja kaatuiluista kärsivä kirjailija suree mm. sitä, ettei hänellä ole ketään lähellä asuvaa lähiomaista, jolle soittaa jos makaa asuntonsa lattialla liikuntakyvyttömänä. Vaikka teos osittain ärsytti elitistisyydessään, se myös osoittaa vanhenemisen ja kuolemanpelon samankaltaisuuden rikkailla ja köyhillä. Lapsen lähtö ennen vanhempiaan on aina tragedia, se kääntää asioiden luonnollisen järjestyksen, sillä huolenpidon roolijaon kuuluisi kääntyä jossain vaiheessa päälaelleen. Didion koki äitinä, että hänen tyttärensä piti häntä liian hauraana jo nuorena, eikä hän ymmärrä sitä, että hän, perheen krooninen potilas, jäi yksin maailmaan kirjoittamaan surustaan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s