Siskoista ja niiden veljistä

Tällä viikolla luin kauan aikaa sitten hamstraamani Rosamund Luptonin bestsellerin Sister (2010). Teos on arvioiden mukaan ”kaunokirjallinen trilleri” (mitä genre tarkoittaakaan), se on saavuttanut Stieg Larssonmaisen menestyksen ympäri maailmaa, enkä ihmettele, miksi. Kirjailija on nelikymppinen lontoolainen kotiäiti, jolla on aiempaa kokemusta käsikirjoittamisesta, mutta esikoisromaani syntyi ensisijaisesti perhepoliittisista syistä: Lupton halusi kokeilla romaanin kirjoittamista tasapainottaakseen perheen taloutta ja aviomiehen kohtuutonta työtaakkaa. Olen lukenut hänen haastattelujaan ja tykästynyt maanläheisen kirjailijan tapaan kertoa työstään.

Romaanissa viimeisillään raskaana oleva 21-vuotias taideopiskelija Tess katoaa Lontoossa, eikä hänen New Yorkissa asuva isosiskonsa ole vastaamassa sisaren viimeisiin puheluihin. Ensimmäinen tunnetila on syyllisyys. Sisarusten välit ovat tiiviit, he ovat viikottain yhteydessä, mutta Tessin kadottua Bea-sisko ymmärtää, ettei lopulta tiennyt Tessin arjesta paljoakaan. Kuultuaan siskon katoamisesta hän lentää takaisin kotiin auttamaan poliiseja etsintäoperaatiossa, majoittuu siskonsa asuntoon ja tutustuu hänen lähipiiriinsä. Sisko löytyy pian kuolleena Hyde Parkin raunioituneesta vessarakennuksesta, eikä Bea suostu uskomaan kuoleman olleen itsemurha, mihin poliisit ja lähipiiri vankasti viittaavat.

Romaani koostuu monista päällekkäisistä elementeistä: perhe- ja sisarussuhteiden lisäksi se käsittelee mm. uusinta geeniteknologiaa, laittomien siirtolaisten asemaa ja huumekauppaa. Siinä on vähän kaikkea kaikenlaisille lukijoille, mikä tekee romaanista lähestyttävän. Tessin ja Tessin kuolleena syntyneen vauvan lisäksi romaanissa haudataan jo kauan aikaa sitten kuollutta Leo-veljeä, joka meni pois yhdeksänvuotiaana perinnölliseen tautiin. Oikeastaan perimmäinen kysymys kirjassa on: onko meillä oikeutta manageroida jälkipolviemme tulevaisuutta, ja millä ehdoilla niin teemme?

Romaanin rakenne ja juoni ovat mielenkiintoisia: teos on kirjoitettu kirjemuodossa kuolleelle siskolle, ja käänteet ovat yllättäviä. Lupton on saanut kohtalaisen pienistä aineksista suurta jännitystä aikaan. Loppuratkaisu ei ole ennalta-arvattava, lukija joutuu tekemään työtä ongelman ratkaisemiseksi.

Ainoa miinustekijä kirjassa oli liian simppeli kieli, Lupton on tunteiden ja arkirealismin taitaja. Stieg Larssonia en ole koskaan lukenut, mutta kerronta muistuttaa toista ruotsalaista dekkaristia, Liza Marklundia. Lupton kuvaa Bea-siskon ja poliisien arkea minuutintarkasti, kertoen millaisia keksejä sihteeri pinoaa tarjottimelle millaisia kuulusteluja varten. Onneksi  teoksessa ei kuitenkaan ole paljoakaan ”tuotesijoittelua” kuten monissa ruotsalaisissa dekkareissa.

Muistin sitten toisenkin tänä vuonna lukemani brittiromaanin myös siskosta ja sen veljestä, Sarah Winmanin When God Was a Rabbit (2011). Lupton ja Winman ovat saman ikäluokan esikoiskirjailijoita ja ovat rakentaneet romaaninsa samantyyppisistä aineksista eri tyylilajeihin nojautuen. Winmanin teoksessa tapahtuu kaikenlaista vinksahtanutta siskon ja veljen välillä 35 vuoden ajan, siinä keskitytään enemmän lapsuuden muistoihin, kuten kysymykseen voiko lemmikkikania kutsua Jumalaksi. Winmaninkin teoksessa veli katoaa, mutta ei kuole. Winmanin kirjassa painopiste on elämän ihmeellisyyden juhlimisessa; Luptonin teos on järkälemäinen surukirja.

Siinä missä Sister kiitää eteenpäin kuin juna, Winman on onnistunut rakentamaan suloisen sisäpiirin maailman poeettisista aineksista. Winmanin teoksessa olennaista on kieli, ei niinkään tapahtumien looginen kulku. Kanikirjassa ihanaa olivat vinksahtaneet henkilöhahmot ja Cornwallin luonnon kuvaus; Luptonin teoksessa emotionaaliset lataukset ja jännityksen rakennus.

Tykkäsin molemmista eri syistä. Suosittelen Luptonin kirjaa niille, jotka haluavat intensiivisen lukuelämyksen  ja sydämen tykytyksiä. Winmanin teosta suosittelen taiteellisille hifistelijöille, taivaanrannanmaalareille ja niille, joille kuva on tärkeämpi kuin sana.

Kummatkin romaanit on suomennettu, muiden bloggauksista päätellen Luptonin suomennus on juosten kustu susi, lukemani pätkät Winmanin suomennoksesta inspiroivat suuresti.

PS: Olen yrittänyt jo yli vuoden tavata Monica Alin teosta In the Kitchen, jossa myös tapahtuu murha Lontoossa enkä tunnu koskaan pääsevän 70 sivua pidemmälle. Ehkä otan nyt lukuhaasteen ja linkkaan sen näihin lukemistoihin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s