Marski vetelehtii vuorilla

Katsoin eilen YLE Areenalta Suomen Marsalkka-leffan peräti 2 kertaa. Nyt voin sanoa, että tunnen leffan läpikotaisin, mutta olisiko minulla mitään omaperäistä sanottavaa siitä? ”Kohun” seuraaminen on ollut puuduttavaa, nolointa ehkä se Kangasalan persujen Jani Viinikaisen henkilökohtaista vaalikampanjaansa varten lanseeraama t-paita ”Minun Mannerheim on valkoihoinen” (ilman possessiivisuffiksia, koska persut eivät osaa kirjoittaa). Koska seurasin jo 4 vuotta sitten tiiviisti Uralin perhos-kohua, tämä toinen kohu on tuntunut laimeammalta. Ehkä musta Marski on suomalaisten enemmistölle kuitenkin hyväksyttävämpi ajatus kuin homo-Marski. Mutta luulen, että enemmistö dissaa filmiä sitä näkemättä. Suosittelen sen katsomista kuriositeettina. Ainakin sitten tietää, mitä dissaa.

Muutamia positiivisia havaintoja leffasta: näyttelijät vaikuttivat ammattilaisilta, joitain sivuhahmoja (kuten Marskin tätiä esittänyt lady) olisi katsonut mielellään pääroolissa koko illan leffassa. Teknisessä toteutuksessakaan ei ole mitään vikaa, vaikka ihmettelin, kuinka paljon 46 minuutin pätkään saatiin ympättyä pitkäveteistä ”tunnelmakuvaa”. 20 000 euron budjetilla vaikuttaa ihmeelliseltä, että tuotantotiimi on saanut aikaan noin asiallisen näköistä kuvaa. Lisäksi siinä oli muutamia kohtauksia, jotka valottavat ulkomaiselle katsojalle hyvin kenialaista nykypäivää – leffahan siis sijoittuu nykyisyyteen, siinä Marski hengailee Anastasian talon amerikkalaistyylisessä keittiössä, jossa modernit talouskoneet kiiltävät hyvässä järjestyksessä. Tämän lisäksi Marski ostaa Marialle terveyssiteitä hyvin varustellusta supermarketista, mistä kaikki tietävät naisen olevan tyttöystävä. Kunnon mieshän antaa vaimolle talousrahat, jotka vaimo kuluttaa harkiten torilla – supermarketeissa asioivat vain sinkut ja muut kevytkenkäiset haihattelijat.

Kriittinen kysymykseni kuuluu: kenelle leffa on oikein tehty? Olisin mielelläni katsonut leffan kenialaisesta sotilaasta ja hänen naisistaan ilman keinotekoista Suomi-kytköstä. Jos ajatuksena on ollut tarjota suomalaisille radikaali postkoloniaali tulkinta tunkkaisen sotasankarin elämän pimeästä puolesta, silloin produktiossa on menty pahasti metsään. Leffahan on rakennettu moraaliseksi saduksi, jota kerrotaan lapsille leiritulen äärellä esimerkkinä siitä, kuinka kansakuntaa ei voi rakentaa. Opetuksena on, että perhe on kansakunnan solu ja ilman sen hyvinvointia kansakaan ei voi kukoistaa. Perusasetelma on naiivi, siinä kritisoidaan ainoastaan Mannerheimin kykenemättömyyttä huolehtia perheestään. Kolmen myrskyisän naissuhteen ymppääminen 46 minuuttiin on surkea pinnalta riipaisu dramaturgisesti. Ihmisten väliset jännitteet eivät pääse oikeuksiinsa.

Elokuvan suurin ongelma on käsikirjoitus, joka tuntuu vasemmalla kädellä suhaistulta. Tämän lisäksi olen ymmärtänyt, että produktio on tehty valtavassa kiireessä, näyttelijöille ei ole annettu aikaa perehtyä rooleihinsa ja ohjaajakin vaihtui 24 tuntia ennen kuvausten alkamista. Halpa tilaustyö ei luultavasti leviä kulovalkean lailla Afrikan filmifestivaaleille. Halpa on aina halpaa, eikä Afrikassakaan voi saada ihmeitä aikaan melkein nollabudjetilla.

Marskia esittävässä Telley Savalas Otienossa on kyllä ”sitä jotain”. Hän kertoo haastattelussa, että on oppinut näyttelemään Bernardo Bertoluccin opissa. Hintelä arpinaama ei ole klassisen kaunis, hänessä on juurevuutta ja särmää. Näkisin hänet mielellään muussa roolissa, luulen, että hän on muuntautumiskykyinen näyttelijä.

En usko, että leffa millään tavalla voisi puhutella kenialaisia katsojia. Itä-Afrikassa kyllä tiedetään paikoitellen paljonkin Suomesta, mutta luulisin, että oppiakseen Suomen historiasta afrikkalainen katsoja katsoisi mielellään leffoja, joissa on lunta ja kuusimetsää. Lisäksi leffa aliarvioi afrikkalaisen katsojan poliittista lukutaitoa: redusoimalla vieraan maan poliittisen historian kiiltokuvamaiseksi saagaksi kolmesta naissuhteesta se antaa ymmärtää, ettei Euroopassa ole koskaan taisteltu kunnolla. Tässä ei anneta mitään kuvaa siitä, kuka Marski oli miehiään – ketään ei teloiteta keskellä toria, kirkkoja ei tuliteta eikä kukaan joudu vankileirille. Ei ole vihollisia, ei naapurimaita eikä suurvaltapolitiikkaa. On vain kuumia misuja ja Bollywoodiin kallistuvaa vetelehtimistä raikkaassa vuoristoilmassa.

Mitään shokkiefektiä, postkoloniaalia vastarintaa, historian uudelleenkirjoittamista tai Suomi-kuvan päivitystä Suomen Marsalkka ei valitettavasti tarjoa. Leffaa voi korkeintaan katsoa Kenian matkailumainoksena tai saippuaoopperana.  Afrikassa on jo vuosikymmeniä tehty kunnianhimoista postkoloniaalia draamaa, jossa eurooppalaisia klassikkoja on uudelleenkirjoitettu paikallisesta perspektiivistä. Afrikkalaisille mustan näyttelijän näkeminen valkoisen roolissa on tavallista ja uskoisin, että keskivertokatsojalla on korkeat odotukset sellaisesta tulkinnasta. Roolien ja valtasuhteiden ympäri kääntäminen voi olla voimaannuttava strategia, mutta silloin tarinan kerronnassa kuuluisi olla joku pointti. Minä en kyennyt näkemään tämän tarinan pointtia, se tuntui vain halvalta ja hätäiseltä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s