Muutama kuukausi sitten arvioin tänne Diego Maranin romaanin A New Finnish Grammar, joka tuli kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen kuuluisaksi brittikäännöksen kautta. Kirjaston poistohyllystä löytyi myös Maranin toinen teos, Viimeinen vostjakki (2002, suom.2004), johon tartuin uteliaana kysyen, kuinka Maranilla riittää virtaa kirjoittaa aina ja vaan Suomesta ja Helsingistä.
Hassua kyllä, jo romaanin nimessä on käännöskukkanen, tahaton tai tahallinen, mene ja tiedä. Italialaisen teoksen nimi on L’ultimo dei vostchiachi, eli kirjoitusvirhe on myös alkuperäisteoksessa. Votjakki-nimeä (ilman s:ää) käytettiin neuvostoaikana udmurteista. Kansalla on ollut myös muita nimiä. 20-luvulla perustettiin Votjakkien autonominen alue, josta myöhemmin tuli Udmurtia. Udmurtian kulttuurihan ei missään nimessä ole kuollut, todisteena siitä tänä vuonna olivat Euroviisujen iloluontoinen mummokuoro. Kansa on irlantilaisten jälkeen maailman punatukkaisin kansa, ja hyvin koristeellisissa kansallispuvuissa punainen on myös pääväri.
Kielitieteilijä Olga löytää viimeisen vostjakin, Ivanin, Volgan mutkalta. Vankileirikokemusten jälkeen Ivan luottaa vain ihmisiin, jotka eivät puhu hänelle venäjää – Olga yllättää miehen puhumalla tälle jo sukupuuttoon kuollutta kieltä ja näin lunastaa luottamuksen. Vostjakin tapaamisen jälkeen Olga on vakuuuttunut teoriasta, että suomensukuiset kansat ja Amerikan intiaanit ovat samaa alkuperää. Todistaakseen teorian paikkansapitävyyden hän päättää tuoda vostjakkinsa Helsinkiin fennougristiikan kansainväliseen konferenssiin tiedemiesten tarkkailtavaksi.
Kohtaamisesta aukeaa absurdi vyyhti tapahtumia Helsingin ja sen lähiseutujen öissä. Olga kohtaa entisen opiskelijatoverinsa, nykyisen professorin Jarmo Aurtovan, joka on päässyt asemaansa puhtaasti reittä pitkin. Naistenmies Jarmo päättää torpedoida Olgan teorian ja vostjakin esiintymisen konferenssissa varsin brutaalein keinoin. Ajankohtaista romaanissa ehkä oli Jarmon ja Olgan hikinen mittely naapurimaiden kansojen luonteesta kesämökkisaunan lauteilla. Tästä tuli mieleen viimeaikaiset keskustelut venäläislasten huostaanotoista ja venäläisen median tavoista raportoida tsuhnien ymmärtämättömyydestä. Ruma ja nörtinoloinen tutkijanainen päihittää lipevän suomalaisprofessorin väittelyssä, mikä on suuri isku professorin itsetunnolle.
Romaani on kirjoitettu niin kieli poskessa, ettei Marania voi syyttää orientalismista tai ”jalon villin” stereotyypin uusintamisesta. Kielitieteilijänä hän kirjoittaa yliopistomaailman sisältä sekoittaen tieteellistä faktaa ja silkkaa hölynpölyä isolla kauhalla. Suomalaisten mytologisia uskomuksia oman kansansa ainutlaatuisuudesta pilkataan säälimättä, ja pääsee Marani teoksen loppuosassa tämänhetkiseen lempiaiheeseenikin, Mannerheim-myytin uudelleenluentaan. Näin toimii professori Aurtova Helsingin yössä lahdattuaan vastustajansa:
”Hän ylitti kadun ja otti asennon marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan edessä. Suomalaisten sankari saattoi levätä rauhassa. Suomea ei koskaan pidettäisi villien punanahkojen sukulaiskielenä. /…/Aurtova katseli hellästi vanhan soturin jäyhää hahmoa, kopsautti kantapäänsä yhteen ja tervehti häntä sotilaallisesti. Sitten hän vei käden rinnalleen ja alkoi hyräillä Suomen kansallislaulua. Samalla kun hän lauloi, hän näki petsenegiratsumiesten pakenevan henki kurkussa ja katoavan savuiselle arolle.” (161-2)
Romaani ei ainakaan avaudu murhamysteerinä, vaan tiettyjen hahmojen on kuoltava tarinan jouhevuuden vuoksi. Pitäisin sitä absurdina kansansatuna, parodiana, onnistuneena yrityksenä lukea kansakunnan ikonisia kuvastoja vastakarvaan. Pieni ripaus tässä on maagista realismiakin, mutta kaikki on kerrottu suoralinjaisen uskottavasti. Vostjakillakin käy lopulta mäihä, hän työllistyy.
Suosittelen teosta kaikille, jotka eivät ota omaa suomalaisuuttaan liian vakavasti. Hersyvän naurun paikkoja on monta ja todella absurdeja lihallisia kohtauksia. Eläinten ystävillekin on omat makupalansa. Pidin tästä ehkä enemmän kuin A New Finnish Grammarista, eikä toiston vaaraa romaanien välillä ole, ne on kirjoitettu aivan eri perspektiiveistä.