Fennougristiikkaa seksikkäästi

Muutama kuukausi sitten arvioin tänne Diego Maranin romaanin A New Finnish Grammar, joka tuli kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen kuuluisaksi brittikäännöksen kautta. Kirjaston poistohyllystä löytyi myös Maranin toinen teos, Viimeinen vostjakki (2002, suom.2004), johon tartuin uteliaana kysyen, kuinka Maranilla riittää virtaa kirjoittaa aina ja vaan Suomesta ja Helsingistä.

Hassua kyllä, jo romaanin nimessä on käännöskukkanen, tahaton tai tahallinen, mene ja tiedä. Italialaisen teoksen nimi on L’ultimo dei vostchiachi, eli kirjoitusvirhe on myös alkuperäisteoksessa. Votjakki-nimeä (ilman s:ää) käytettiin neuvostoaikana udmurteista. Kansalla on ollut myös muita nimiä. 20-luvulla perustettiin Votjakkien autonominen alue, josta myöhemmin tuli Udmurtia. Udmurtian kulttuurihan ei missään nimessä ole kuollut, todisteena siitä tänä vuonna olivat Euroviisujen iloluontoinen mummokuoro. Kansa on irlantilaisten jälkeen maailman punatukkaisin kansa, ja hyvin koristeellisissa kansallispuvuissa punainen on myös pääväri.

Kielitieteilijä Olga löytää viimeisen vostjakin, Ivanin, Volgan mutkalta. Vankileirikokemusten jälkeen Ivan luottaa  vain ihmisiin, jotka eivät puhu hänelle venäjää – Olga yllättää miehen puhumalla tälle jo sukupuuttoon kuollutta kieltä ja näin lunastaa luottamuksen. Vostjakin tapaamisen jälkeen Olga on vakuuuttunut teoriasta, että suomensukuiset kansat ja Amerikan intiaanit ovat samaa alkuperää. Todistaakseen teorian paikkansapitävyyden hän päättää tuoda vostjakkinsa Helsinkiin fennougristiikan kansainväliseen konferenssiin tiedemiesten tarkkailtavaksi.

Kohtaamisesta aukeaa absurdi vyyhti tapahtumia Helsingin ja sen lähiseutujen öissä. Olga kohtaa entisen opiskelijatoverinsa, nykyisen professorin Jarmo Aurtovan, joka on päässyt asemaansa puhtaasti reittä pitkin. Naistenmies Jarmo päättää torpedoida Olgan teorian ja vostjakin esiintymisen konferenssissa varsin brutaalein keinoin. Ajankohtaista romaanissa ehkä oli Jarmon ja Olgan hikinen mittely naapurimaiden kansojen luonteesta kesämökkisaunan lauteilla. Tästä tuli mieleen viimeaikaiset keskustelut venäläislasten huostaanotoista ja venäläisen median tavoista raportoida tsuhnien ymmärtämättömyydestä. Ruma ja nörtinoloinen tutkijanainen päihittää lipevän suomalaisprofessorin väittelyssä, mikä on suuri isku professorin itsetunnolle.

Romaani on kirjoitettu niin kieli poskessa, ettei Marania voi syyttää orientalismista tai ”jalon villin” stereotyypin uusintamisesta. Kielitieteilijänä hän kirjoittaa yliopistomaailman sisältä sekoittaen tieteellistä faktaa ja silkkaa hölynpölyä isolla kauhalla. Suomalaisten mytologisia uskomuksia oman kansansa ainutlaatuisuudesta pilkataan säälimättä, ja pääsee Marani teoksen loppuosassa tämänhetkiseen lempiaiheeseenikin, Mannerheim-myytin uudelleenluentaan. Näin toimii professori Aurtova Helsingin yössä lahdattuaan vastustajansa:

”Hän ylitti kadun ja otti asennon marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan edessä. Suomalaisten sankari saattoi levätä rauhassa. Suomea ei koskaan pidettäisi villien punanahkojen sukulaiskielenä. /…/Aurtova katseli hellästi vanhan soturin jäyhää hahmoa, kopsautti kantapäänsä yhteen ja tervehti häntä sotilaallisesti. Sitten hän vei käden rinnalleen ja alkoi hyräillä Suomen kansallislaulua. Samalla kun hän lauloi, hän näki petsenegiratsumiesten pakenevan henki kurkussa ja katoavan savuiselle arolle.” (161-2)

Romaani ei ainakaan avaudu murhamysteerinä, vaan tiettyjen hahmojen on kuoltava tarinan jouhevuuden vuoksi. Pitäisin sitä absurdina kansansatuna, parodiana, onnistuneena yrityksenä lukea kansakunnan ikonisia kuvastoja vastakarvaan. Pieni ripaus tässä on maagista realismiakin, mutta kaikki on kerrottu suoralinjaisen uskottavasti. Vostjakillakin käy lopulta mäihä, hän työllistyy.

Suosittelen teosta kaikille, jotka eivät ota omaa suomalaisuuttaan liian vakavasti. Hersyvän naurun paikkoja on monta ja todella absurdeja lihallisia kohtauksia. Eläinten ystävillekin on omat makupalansa. Pidin tästä ehkä enemmän kuin A New Finnish Grammarista, eikä toiston vaaraa romaanien välillä ole, ne on kirjoitettu aivan eri perspektiiveistä.

Oudompi keikka Lissaboniin

Hollantilaisen Cees Nooteboomin romaani Seuraava tarina (WSOY, 1991) on tämän viikon random-lukukokemukseni. Muistan silmäilleeni takavuosina romaania kirjastossa, mutta reitannut sen liian älylliseksi. Nyt tartuin teokseen siksi, että siinä seikkaillaan Lissabonissa.

Vuonna 1935 syntynyt Nooteboom on kirjoittanut enemmän runoja ja matkakirjoja kuin romaaneja. Seuraava tarina on hänen teoksistaan kansainvälisesti tunnetuin; tuotantoa on käännetty muille kielille verrattaen vähän. Tästä huolimatta Nooteboom on ollut Nobel-veikkausten listalla jo pitkään mm. minulle tutumpien kokeneiden konkareiden kuten Alice Munron ja Haruki Murakamin kanssa. Kyseessä taitaa olla myös ensimmäinen hollantilainen kirjailija, johon tutustun, jos Anne Frankia ei lasketa mukaan.

Romaani on kuin hengästyttävän pitkä proosaruno, siinä pannaan antiikin Kreikan ja Rooman klassikot, ihmisen biologia, astronomia ja löytöretket halki, poikki ja pinoon. Kertojana on keski-ikäinen amsterdamilainen opettaja Herman Mussert, joka joutuu jättämään virkansa opettajanhuoneen mustasukkaisuusdraaman vuoksi ja alkaa elättää itseään tohtori Strabona ala-arvoisia matkaoppaita kirjoittaen. Eräänä aamuna hän ei herääkään kotonaan Amsterdamissa, vaan lissabonilaisessa hotellissa, samassa huoneessa, jossa hän vietti kiihkeitä hetkiä punatukkaisen opettajakollegansa Marian kanssa kaksikymmentä vuotta sitten. Yöllinen lento on ihme, joka herättää kertojassa tapahtuneen perusteellisen selvittämisen halun.

Minua puhutteli romaanissa eniten kertojan nuiva huumori erityisesti suhteessa matkailuun ja siitä elämiseen. Mussertista on tultava Strabo, koska hänen antiikin Kreikan oppituntinsa eivät enää puhuttele nykynuorisoa, eikä hänen kiihkeä vanhoille teksteille omistautunut persoonansa sovi nykypäivän koulumaailmaan. Matkaoppaat elättävät 24/7-tahtista kirjafriikkiä kammiossaan, mutta hän on tehnyt itsensä kanssa diilin: hän ei missään nimessä suostu paljastamaan lempipaikkojaan kävelykeppejä kaipaavalle massalle, vaan näyttää heille juuri sen ilmiselvän ja valmiiksi paketoidun, jota he odottavatkin näkevänsä. Tämä on hänen salainen kostonsa maailmalle, joka tuottaa pelkkiä pettymyksiä. Lissabonin magia liittyy hänellä varastettuihin hetkiin Marian kanssa, ei Pessoan penkkiin A Brasileira-kahvilan edessä, jossa kirjailija ryyppäsi itsensä hengiltä ja jolla tuhannet turistit kuvauttavat itsensä päivittäin.

Hienoimmat hetket romaanissa vietetään Belémin tornin kupeessa – paikassa, josta löytöretkeilijät jättivät Euroopan taakseen ja jonne palattiin eri ihmisinä kuin lähdettiin. Lissabon, Euroopan verkkaisin reuna, ei koskaan jätä kävijäänsä tai siitä lukijaa kylmäksi:

”Tämä koko kaupunki ilmentää jäähyväisiä. Euroopan reuna, ensimmäisen maailman viimeinen ranta, paikka missä nakerrettu manner vajoaa, hajoaa vähitellen mereen, suureen sumuun, jota valtameri nykyisin muistuttaa. Tämä kaupunki ei kuulu tähän päivään, täällä vallitsee aiempi aika, koska on myöhempi. Naurettava Nyt ei ole vielä alkanut, Lissabon epäröi. Siinähän se onkin, tämä kaupunki työntää jäähyväiset tuonnemmaksi, täällä Eurooppa jättää jäähyväiset itselleen.” (s. 59)

Täytyy sanoa, etten tajunnut kaikkia romaanin tasoja, mutta sen, minkä tajusin oli riemastuttavaa. Maagisen realismin, surrealismin ja proosarunon ystäville suosittelen. Ja kannattaa lukea hitaasti. Sivumäärä ei aina kerro sisällön määrästä.

Syyspäivä Kangasalla

Tampereen lähikunnissa vierailu on minulle harvinaista herkkua. Ylöjärvellä olen käynyt pari kertaa kylässä/asialla, Pirkkalan lentoasemalla useinkin, Lempäälässä kerran futismatsissa ja muutaman kerran Ideaparkissa, Nokian ohi on ajettu vain autolla tai bussilla. Kangasalaa tunnen näistä parhaiten, mutta silti aivan vähän. Jos alkaisin etsiä lebensraumia näiltä seuduilta, Kangasalaa tutkisin ensin, sillä jostain syystä sen maasto miellyttää minua eniten näistä viidestä. Kangasalla sijaitsee myös yksi Tampereen seudun lempiravintoloistani, afganistanilainen Aryana, joka on palvellut paikallisia ja kaukaakin tulevia jo ainakin parinkymmenen vuoden ajan. Valitettavasti sinne jaksaa lähteä vain autokuskin kanssa, mutta odotan jo innolla seuraavaa reissua sinne.

Viikonloppuna olin reilun vuorokauden Ilkon leirikeskuksessa Kangasalla alfakurssin leirillä. Paikka on rakennettu vanhan kenkätehtaan metsästysmajan ympärille, itse majasta ja sen yhteydessä toimivasta ruokalasta maisemat alas kanjoniin ovat henkeäsalpaavat. ”Mä oksalla ylimmällä”-fiilis välittyy täydellisenä. Ja vanhan majan tunnelma kristallikruunuineen ja romanttisine neidonkammareineen hurmasi ryhmältämme jalat alta. Mikä hauskinta, paikka on säällisen pyöräilymatkan päästä meiltä kotoa, lähellä Tampereen rajaa.

Ilkon leirin teemana oli ei enempää eikä vähempää kuin Pyhä Henki. Oli luentoja, ryhmäkeskusteluja, laulua ja rukouspalvelua aiheesta. Paljon juttua sairauksista, riippuvuuksista ja niiden selättämisestä Pyhän Hengen avulla. Välillä oli oikein rattoisaa, välillä meni yliannostuksen puolelle ja ahdisti. Edelleenkään en usko uskoon tulemiseen. Uskon siihen, että seurakunnan yhteys voi saada monet meistä tuunaamaan elintapojaan terveempään suuntaan ja ottamaan paremmin lähimmäiset huomioon – elämään ihmisiksi. Uskon myös, että tietyissä tilanteissa ihminen voi parantua ihmeen kautta. Mutta edelleen kun ihmiset julistavat kovaan ääneen uskoon tuloaan, pikku piru minussa kapinoi. Uskovaiset sanoisivat, että sielunvihollinen se siellä tekee tekojaan, mutta minä tunnen pikku piruni niin hyvin, että sanoisin sen asuvan sisäsyntyisesti minussa. Tulipa se mistä tuli, olen sen kanssa parhaat kamut. Se sanelee päähäni tolkkua, estää minua tekemästä ylilyöntejä. Ja jos se johdattaa minua harhaan suorasta yhteydestä pyhään, olkoon niin. Piruni on kriittinen, se vaatii perustelua älyllä ja kiivastakin väittelyä tarvittaessa. Lapsenuskon se unohtaa niin kovin helposti. Mutta kyllä sekin osaa kokea hengellisyyttä, se ei vaan aina tykkää jakaa kokemuksia muiden kanssa. Pikku piru minussa kannattaa nöyryyttä ja vaatimattomuutta, hiljaista rukousta kovaäänisen julistuksen sijaan. Johtuen tästä hengellinen etsintäni jatkuu edelleen.

Reissu oli joka tapauksessa opettavainen, ja konkreettista hyötyäkin oli: sain paikan varattua ensi kesän juhlia varten.

Tallinna ja toiston mekaniikka

Aloitin Tallinnassa ramppaamisen verrattaen myöhään – 2004, jos oikein muistan. Ensimmäisellä reissulla olin vanhempieni kanssa ja äidiltäni varastettiin lompakko, minkä setvimiseen ja suremiseen meni puolet reissusta. Noihin aikoihin Tallinnan-kävijöitä kehotettiin olemaan erityisen tarkkoina tavaroistaan. Nyt varallisuuseroa kansojen välillä on kurottu umpeen, enkä ole viime aikoina kuullut keneltäkään tarinaa taskuvarkaista Virukeskuksen läheisyydessä.

Olen käynyt Tallinnassa sen jälkeen ehkä 10 kertaa. Arvio on fiktiivinen, kaikkia keikkoja en enää muista. Olettaisin, että joka vuosi tuon jälkeen on tullut käytyä kerran, pari. Lempireissuni on hotelliloma, olisin mielelläni paikan päällä useamman päivän, jos varat sallisivat. Viime aikoina on enimmäkseen yövytty jossain, koska en koe saavani mitään irti päivän pikapyrähdyksestä.

Tallinnassa käymme aina vanhassa kaupungissa, mutta viime aikoina on tullut käytyä muuallakin. Kerran olin reissussa railakkaassa aikuisseurassa ja testasimme Lansmaen lahiön kerrostalojen kellareiden kummallisia salakapakoita. Se reissu oli ikimuistoinen, mutta sitä ei ole tullut toistettua, koska myöhemmät matkakumppanini eivät kokeneet aluetta turvalliseksi. Lapseni ovat myös lopun kyllästyneitä Anun ihmeellisen matkatoimiston lähiövierailuihin – kun sanon sanan ”lähiö”, he osaavat taitavasti vaihtaa puhenaihetta ja muuttaa suunnitelmaa. He haluavat nähdä kaupunkikeskustojen loistoa, keskeisiä nähtävyyksiä ja bling blingiä. Jopa taidemuseot ajavat lähiöiden graffitien ohi. Ymmärrettävää sinänsä, koska he saavat arjessaan kokea lähiöelämää tarpeeksi. Sama mielipide on suurimmalla osalla aikuisistakin kavereistani. Etsin siis kuumeisesti lähiömatkakumppania. Seuraava rasti olisi Pietarin lähiöt. Venäjän taidosta papukaijamerkki.

Kadriorgin puisto on varmasti vähintään yhtä nostalginen kuin Monrepos, jos kävelyllä siellä ei saa romantiikan lintua laulamaan, niin sitten ei missään. Viime viikon keikalla seikkailimme Kalamajan kortteleissa sateessa – todella juureva alue lähellä satamaa. Siellä oli ollut kesän pystyssä vanhoissa tehdasrakennuksissa ihana ekohippihenkinen taidekollektiivikokeilu, johon kuului mm. ilmaisia joogatunteja ja vapaana kulkevia kanoja. Kävelimme jo suljetun näyttelyn läpi ihaillen ovien ja porttien maalauksia. Toivotaan, että kokeilu jatkuu ensi kesänä, sillä haluaisin nähdä sen oikeasti.

Nyt Tallinnan ykköskohteeni on keskustan Kalev Spa. Kutsuisin paikkaa enemmän kuntouimalaksi kuin kylpyläksi, mutta paikalla on meriittinsä: siellä on aina siistiä, altaat ovat niin suuret, ettei ”lihaa liiterissä”-tunnelma yllätä. Isoista ikkunoista avautuu meditatiivinen kaupunkinäkymä, joka kiehtoo säällä kuin säällä. Paljon parempi ja halvempi kuin kumpikaan niistä kahdesta kylpylän yritelmästä missä olen Suomessa vieraillut (Tampereen kylpylä ja Jyväskylän Laajavuori). Vähemmän kirkuvia kakaroita, ei edes suomalaisten loma-aikoina (spekulaationa: lopettavatko suomalaiset kakarat kirkumisen, kun lähdetään ihan ulkomaille?).

Paras kahvila: La Chocolaterie Vene-Kadulla.

Paras ravintola: Elevant (intialainen) Vene-kadulla ja Musta lammas (gruusialainen) myös vanhassa kaupungissa.

Laivojen tarjonnasta: tällä kertaa Meiju Suvas oli keikalla Vikingillä. Viisikymppiseksi puumanaiseksi hyvässä vireessä eikä tuntunut välittävän yleisön camp-henkisestä fanittamisesta, päinvastoin. Ruokapuolella mieleen jäivät friteeratut cheddarjalapenot, joita söin vain yhden, mutta olisin voinut syödä vuorellisen. Tallinkin ja Vikingin välillä en näe suurta eroa, kummatkin käytännöllisiä vesibusseja kuljettamassa janoista kansaa paikasta A paikkaan B. Voisi joskus kokeilla Eckerö Linesia, vaihtelun vuoksi.

Vihreiden kivien etymologia

Näin muutama yötä sitten unta vihreistä sydämenmuotoisista kivistä taskussani. Unessa olin käymässä jossain Pohjois-Karjalan pikkukunnan tsasounassa ja kivet putosivat eteisen lattialle. Paikallinen pappi tuli apuun virkapuvussaan, keräsimme kiviä yhdessä ja mietimme niiden sanomaa.

Unesta tuli ensinnäkin mieleen globaali yhteys: kiviä keränneelle ortodoksipapille ne eivät edustaneet vierasta uskontoa tai kulttuuria, vaan yleismaailmallista henkisyyttä. Hän suhtautui outoon rituaaliini nätisti, ei tuominnut eikä tulkinnut liikaa.

Kivet olivat lämpimiä, niistä hehkui usko johonkin parempaan. Kannoin niitä taskussani tosi tarkoituksella, ne olivat jonkunlainen meditaatiotyökalu. Kiviähän on käytetty melkein kaikissa tuntemissani uskonnoissa ja kulttuurissa merkitsemään pyhää ja muistelemisen arvoista. Kristityissä kulttuureissa on hautakivet, ortodoksipapilla on usein kivisormus, jota suudellaan. Kveekareiden hiljaisissa hartauksissa ringin sisällä on pieni poytä, jolla on mm. ruusukvartsi. Mutta hienointa kivien symboliikkaa, mitä olen itse nähnyt, on tienvarsien ja korpien kirkot Suomessa, jossa alttarina usein toimii luonnonkivi. Luterilaisen kirkon askeettinen luonnonmukaisuus on myös sairaan kaunista. Jokainen kirkko, jonka alttarina toimii ikkuna luontoon, on erityisen rakas minulle. Ja Helsingin Temppeliaukion kirkko on elämää suurempi pyhättö.

Kiviin voi lopullisesti hurahtaa, niiden symboliikkaa voi tutkia niin monesta eri perpektiivistä. Tunnen ihmisiä, jotka uskovat kivien parantavaan ja energioita kirkastavaan voimaan. Olen saanut heiltä lahjaksi mahtavia kiviä, joita olen asetellut ympäri asuntoa (nyt kivituntijat muistuttavat, että niitä pitäisi puhdistaa pölystä ja vuosien keräämästä liasta). On minulla kourallinen sydänkiviäkin, mutta ne ovat väriltään kellertäviä. Steinerpedagogiikassa on erityinen kiviopin kurssi, joka käydään yleenä 6. vuosiluokalla – sen aikana lapset perehtyvät syvällisesti koti-Suomen kiviseen maaperään ja oppivat louhimaan kiviä oikealla kaivoksella. ”Esoteerisella” osastolla kivien viisautta ammennetaan usein enemmän itämaisista kuin länsimaisista filosofioista.

Kiviä voi palvoa kuin mammonaa, jokaisessa meissä takuulla asuu pieni Muumilaakson Nipsu, jonka taipumukset aktivoituvat, jos saamme vähänkin rahaa. Mutta kiviä voi myös keräillä luonnosta, metsistä ja rannoilta, niiden hallussa pitämiseen ei aina välttämättä liity rahallista vaihtoa. Minulle rakkaimmat kivet ovat rantakiviä valtamerten kuohuista. Tosin matkustaminen sinne on maksanut, en ole kantanut niitä kotiin ilmaiseksi.

Vihreät kivet, aventuriini, malakiitti ja jade, liittyvät sydänchakraan, intialaisessa filosofiassa vihreä on universaalin rakkauden väri. Alempana selkärangassa on halun ja seksuaalisen rakkauden chakra, mutta sen kutsu on päinvastainen verrattuna sydänchakraan. Chakroja kuuntelemalla, niitä avaamalla voi turvata oman kehonsa virtaavuuden. Jos joku chakra on tukossa, silloin ihminen sairastuu. Usko chakroihin ja jokaisen chakran ainutlaatuiseen tehtävään ihmiskehossa on mielestäni niin rationaalista, niin selkeää pässinlihaa, eikä lainkaan hörhöä, etten ikinä aio luopua niiden tutkimisesta. Ihminen voi olla kristitty ja samalla ammentaa viisautta muualtakin kuin Raamatun opeista.

Vihreitä kiviä pidetään myös vaurauden symboleina, niin Intiassa, Kiinassa kuin Afrikassakin. Tällä viikolla olenkin rukoillut minulle kuuluvan rahan tuloa pitkän odotuksen jälkeen, ja vihdoin rahat tulivat. Pääsin ostamaan perheelle normaalia ruokaa. Se, ettei vähään aikaan tarvitse liotella papuja ainoiksi hengenpitimikseen, on suuri ilon aihe meillä. Kunnon kristittynä uskon myös feng shuihin, oppiin siitä, että vauraus ja elämän tasapaino voi löytyä muuttamalla ympäristöään luonnon energoita myötäileväksi. Nykyisen kotimme feng shuit eivät mielestäni ole lainkaan hanurista. Jos vain onnistuisin puhdistamaan nurkkani perusteellisesti elämän kuonasta, uudet rahavirrat saattaisivat löytää tiensä tänne.

Tosin kun näin unessa vihreät kivet Karjalan ortodoksikirkossa, pidin sitä taas yhtenä viestinä uudesta alusta jossain muualla kuin täällä. Minua odottavat sekä henkinen että fyysinen koti jossain muualla kuin tässä. Nyt vain pitää tehdä konkreettinen suunnitelma hankkeen viemisestä loppuun asti.

Zimbabwen tähtien kanssa

Petina Gappah’n novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (Tammi, 2009) veti kirjaimellisesti jalat altani. Olen jo pitkään seurannut Zimbabwen kirjallista elämää, ilman painavaa syytä. Mugaben valtioterrori ja pyrkimys muodostaa Afrikan Pohjois-Korea tietty kiinnostavat entistä politiikan tutkijaa, mutta eivät nämä historialliset sattumat korreloi automaattisesti kirjallisen tuotannon erinomaisuuden kanssa. Siitä asti kun luin Tsitsi Dangarembgan Nervous Conditions-romaanin, olen ennustanut, että maasta nousee kymmeniä vastaavia lupaavia nimiä. Tuli Yvonne Veran Butterfly Burn, tuli Alexandra Fullerin Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight, tuli Brian Chikwavan Harare North ja Irene Sabatinin The Girl Next Door. Mutta tämä, tämä käsissäni oleva teos oli jackpot. Nyt tiedän, että Zimbabwe on Afrikan kirjallisuuden kärkimaita. Omalla kartallani kamppailua ykkösmaan asemasta käyvät Zimbabwe ja Nigeria. Nigerian kirjallisuuteen olen tutustunut perusteellisemmin, mutta jostain syystä tielleni pomppaa aina uusi zimbabwelainen hittikirja.

Teosta ei kannata lukea ahmimalla, sillä sen monitasoisuus vaatii kypsyttelyä. Novellit valottavat Zimbabwen poliittista historiaa hyvin erilaisista vinkkeleistä, välillä päästään hullujenhuoneelle, välillä slummiin, jonka puskutraktorit särkevät, välillä ollaan ministerien vaimojen ilkeämielisillä kutsuilla, välillä tuhlaajapojan hautajaisissa. Gappah maalaa potrettia maasta, jossa on joskus ollut suurikin tolkku ja järjestys, maasta, jossa on koulutettu sosiaalityöntekijöitä ja suunniteltu eurooppalaismallista hyvinvointivaltiota. Maasta, jossa on aiemmin ostettu ruokatuotteita supermarketista, mutta inflaation räjähtäessä käsiin kansa ei enää voi ostaa mitään. Ainoa lohtu on ”jotain kivaa Lontoosta” eli Britanniassa asuvien sukulaisten lähetykset. Ministerien vaimot käyvät yksityiskoneilla ruokaostoksilla Johannesburgissa, kansa luottaa omiin palstoihinsa ja naapuriapuun. Radio tuuttaa patrioottisia viestejä nonstoppia, kansakunta elää saarrossa, naapurimaat suunnittelevat sähköaitojen rakentamista maan rajalle estääkseen pakolaisten tulva. Ennen naurettiin Sambian yksille liikennevaloille ja Botswanan ainoalle kerrostalolle, nyt zimbabwelaiset voivat nauraa vain omalle politiikan surkimukselleen ja Mugabelle, jonka palvonta ei saavuttanut mytologista hurmosta. Zimbabwen eristyneisyys muusta maailmasta ei onnistunut projektina.

Gappah kirjoittaa enimmäkseen vahvojen naisten näkökulmasta, mutta muutamassa novellissa on mieskertoja. Suomalaisen version nimeksi on valittu Tanssimestari, vaikka englanniksi teos on nimeltään An Elegy for Easterly. Ilmeisesti suomalainen kääntäjä on pitänyt eniten kokoelman karnivalistisimmasta tarinasta, kun taas Easterlyn slummista kertova novelli on järkyttävin. Mupandawanan tanssimestari-novellissa kuvataan pikkupaikkakuntaa, jossa kaikki odottavat kauden ainoaa tapahtumaa, paikan ainoassa baarissa järjestettäviä tanssikilpailua, jonka voittaja tulee saamaan ilmaiset drinksut loppuelämäkseen. Kilpailua sponsoroi valtapuolueen paikallinen edustaja, mutta huomattuaan, että kilpailun nimen alkukirjaimista MDC muodostui oppositiopuolueen akronyymi (Movement for Democratic Change) sen järjestäminen jää yhteen ja ainoaan kertaan. Noin suurta poliittista riskiä ei Zimbabwessa voi ottaa.

Kokoelman suurin plussa on huumori, mitä afrikkalaiset naiskirjailijat eivät suuremmissa määrin viljele. Jos näitä tarinoita vertaa vaikka Chimamanda Ngozi Adichien proosaan, tulee mieleen, että Adichie on kertojana todella ”mainstream” ja normatiivinen. Gappah onnistuu saamaan lukijan nauramaan todella pahoissa paikoissa, tilanteissa, joissa ei kuuluisi nauraa. Pilke silmäkulmassa jatkuu läpi teoksen, valitut näkökulmat ovat outoja ja outouttavia.

Kirjailija itse on lakinainen ja on tehnyt uraa kansainvälisissä järjestöissä Genevessä, mutta on nyt palannut päätoimiseksi kirjailijaksi Zimbabween. Tämä esikoisteos ylitti kaikki odotukseni ja odotan jo hänen esikoisromaaniaan kuin hullu puuroa.

Matkakuumeen aiheuttaja

Eilen kävi niin, että lukitsin itseni päiväksi ulos ja vietin puoli päivää Hervannan kirjastossa sadetta pitämässä. Käteeni tarttui ihmeellinen romaani. Juha Ruusuvuoren Tarzanin hauta (2012, WSOY). Ruusuvuori on minulle melko vieras kertoja, muistan tavanneeni hänen edellistä teostaan Stallaria ja koin sen maailman jälkijättöisen tunkkaisena. Mutta nyt! Nyt lähti Lyyti kirjoittamaan, sillä Ruusuvuori vei minut romaaninsa siivin sinne, minne olen halunnut matkustaa jo jonkun aikaa.

São Tomélle ja Principelle.

Niin, pikkusaarille Nigerian ulkopuolella, entiseen Portugalin siirtomaahan. Älkää kysykö, miksi olen koukussa Portugalin siirtomaihin. Innostukseni alkoi vuonna 97, kun tein selvitystä Suomen Mosambikin kehitysyhteistyöhankkeiden kulttuurisensitiivisyydestä Ulkoministeriön kesäduunissa. Kiinnostus oli latenttia kymmenisen vuotta. Sitten matkustin ensi kertaa Lissaboniin. Tämän jälkeen olen ollut koukussa. Toistaiseksi olen vieraillut vain Macaossa ja Kap Verdellä, mutta kummatkin reissut ovat olleet ikimuistoisia. Lissabonin matkoilla olen nähnyt halpalentotarjouksia São Tomélle. Veikkaisin, että TAP:ilta saisi Lissabonin kautta meno-paluulennot saarille alle 700 eurolla.

Ruusuvuori vie lukijansa sinne vuodeksi asumaan suomalaisen keski-ikäisen pariskunnan Tapio ja Tarja Takapuron kämpille. Kertojana tosin toimii mystinen kangaskauppias, joka seuraa suomalaisten edesotttamuksia ja suhteita paikallisiin pölyisen kauppansa ikkunaluukkujen säleistä. Tapion ja Tarjan liitto vetää viimeisiään, he ovat toisilleen läpinäkyvän haljuja kuten vain pohjoismaiset sivistyneet kaverikämppikset voivat olla. Tarja on tullut saarelle Marttojen rahoittamaan reilun kaupan suklaaprojektiin maistajaksi, Tapio tutkii Tarzanin kirjoittajan Edgar Rice Burroughsin elämäkertaa ja suunnittelee paljastavansa suuren historiallisen salaisuuden: että Tarzan-kirjat saivat inspiraationsa São Tomélla. Hänen visionsa mukaan tämä on avain saarten kehitykseen: jos sinne saadaan rakennettua Tarzan-teemapuistoja, turismin rahavirrat aukeavat. Kolmas päähenkilö, liikenneministeri Gaston Bongo taas haaveilee pääsystä avaruuteen ensimmäisenä afrikkalaisena.

Tarina on hyvällä tavalla hulvaton, hahmot täysiä hihhuleita, mutta samalla huruudessaan uskottavia. Huumori on hirtehisen lempeää. Kieli on rönsyilevää, ehkä tiivistämisen varaa olisi ollut tuolla osastolla, mutta tyylilajin valinta johtuu kertojasta, joka on arkistoihinsa uppoutunut ikäloppu siirtomaakauppias. En tiedä, kuinka paljon kirjailija osaa portugalia, mutta mielestäni hän on päässyt maan mainiosti portugalinkielisen maailman, Lusofonian, erikoisuuksiin sisälle. Yksi historiallinen erikoisuus oli portugalilaisten siirtomaaherrojen tapa jättää jälkeläisiä kaikkialle, missä liikkuivat – ero britteihin ja ranskalaisiin näkyi tässä.

Kirjan paras anti minulle oli tavallisen arjen kuvaus, kauppojen ja baarien kohtaamiset, ihmiset, jotka tulevat toimeen vähällä ja siitä huolimatta kykenevät haaveilemaan. Ruusuvuori esittää tavalliset kadunmiehet itseoppineina intellektuelleina, jotka muistavat hyvin Suomenkin sotahistorian ja piikittelevät veljeilystä natsi-Saksan kanssa. Ihmisten äly, sielukkuus ja historiallinen subjektiviteetti loistavat tässä romaanissa. Tässä ei ollut yhtään kliseistä suomitunkkaa, ja luulisin, että romaani ilahduttaisi käännöksenä ulkomaisiakin lukijoita, myös sãotomélaisia.