Anja S. ja litteräärin viidakon lait

Anja Snellmanin uusin teos Ivana B. (Siltala, 2012) on omanlaisensa testamentti tuleville kirjoittajasukupolville. Se on jonkinlainen antiteesi aiemmille ”Haluatko kirjailijaksi?”-puheenvuoroille, siinä nimenomaan kerrotaan, miksi ei kannata ruveta kirjailijaksi ja kuinka absurdia ja julmaa on elää kirjailijana kiihtyvän globaaleilla markkinoilla.

Teos on kirjeromaani kahdelle naiselle, keski-ikäistä kertojaa stalkkaavalle nuorelle mediakirjailija Ivana B:lle ja lyhytterapeutti Anna-Maijalle, joka on luvannut pelastaa päähenkilön komplekseistaan ratkaisukeskeisen terapian avulla. Siinä ikääntyvä kirjailija käy läpi nuoruuttaan ja uransa alkuvaiheita verraten sitä tämän päivän kirjallisten komeettojen elämään. Vaikka tyyli on liioittelevan parodinen, siitä taatusti joka lukija tunnistaa kirjallisen kulttuurimme vääjäämättömän kehityksen: enää ei voi myydä romaaneja, joiden lumo perustuu muinaiskreikan tuntemukseen, sillä nykynuorison mielestä ”stoalaisuus on porukka joka kokoontuu Itäkeskuksen Stoassa”. Snellman on tuohtunut ei pelkästään julkisuudenkipeille missikirjailijoille, vaan myös lukevalle yleisölle ja sen odotuksille. Yhteiskuntamme tyhmentyminen on arkipäivää, eikä nykyään kirjailijan ykköstehtävä ole varjella oikeakielisyyttä, vaan dissata muita, provosoida ja tehdä övereitä.

Ivana B. on kymmeniä kertaa päivässä statustaan päivittävä mediatäky, jolle ”lukupiiri on pukupiiri”. Teoksen kertoja on taas nuorena toiminut vapaaehtoisena oikeusaputoimistossa ja tsempannut poikaystävää, joka aloitti lisensiaatintyötä koptilaisista häälauluista.  Nykyään kaunokirjallisuus ei ole enää nörttien ja hippien oma leikkikenttä, vaan sille on ilmaantunut toisenlaisia ääniä, kaupallisesti ahneita brändiuskollisia pintaliitäjiä.

En voi sille mitään, mutta jollain tapaa Ivana B.n hahmosta mieleen tulee Sofi Oksanen, joka ei ole liiemmin repostellut medioissa yksityiselämällään, mutta on luonut itselleen ulkokirjallisen Sofi-brändin hieman tällä kaavalla:

”Jotenkin siitä ei tule edes moraalista krapulaa, kun pumppaa huorahtavaa itseään feministisen kutsuvaa rääväsuuta joka suoltaa Beauvoiria ja Cixouta ja tahtoo Hugh Hefnerin Huhtikuuksi ja Unicefin Hyvän Tahdon lähettilääksi samassa lauseessa.” (159)

Onneksi tosin päähenkilöstä itsestään ei tule automaattisesti mieleen Anja, sillä mielestäni Anjan omassa mediapersoonassa on myös aimo annos Ivana B:tä. Missään nimessä en näe Snellmania eilispäivän unohdettuna hiirulaisena, vaan edelleen julkisuudessa hyvin paistuneena kansikuvatyttönä. Tekstin raivo voi olla osittain itseironista, mikä nostaa teoksen profiilia napanöyhtäisestä vuodatuksesta yleisemmälle tasolle. Luulisin, että kirjan kertoja piikittelee myös Anjalle, joka on pitänyt kolumnia jos missä naistenlehdessä ja vetänyt aamuteeveen talkshow’ta.

Teos tuntuu hätäisesti toimitetulta, siinä on jonkun verran kirjoitusvirheitä, esim. Jane Austenia kutsutaan Austiniksi ja tuo ylläoleva Cixous on kirjoitettu väärin. Pidin tekstin aiheuttamista adrenaliinin kohoamisista ja paikoittaisesta kielellisestä ilotulituksesta, mutta muuten luin teosta enemmän pamflettina kuin romaanina. Väliteos mikä väliteos. Ei tätä varmasti olisi koskaan julkaistu, ellei kirjoittaja itse olisi maan kirjallisten markkinoiden suuri diiva.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s