Maahanmuuttajanaiset kirjallisina uhreina

Tämä on nyt vuodatus, mutta tulkoon. Aloitan viimeksi lukemastani, amerikkalaisen, Lapissa viihtyvän dekkaristin Jim Thompsonin teoksesta Lumienkelit (Johnny Kniga, 2009). Luin kirjan, koska halusin tietää, kuinka somalien hautauskäytäntöjä on kuvattu kaunokirjallisuudessa. Thompsonin dekkariin törmäsin blogosfäärissä sattumalta, se herätti huomioni, koska siinä kerrotaan a)kulttuuristaan vieraantuneen somalinaisen kohtalosta b)lestadiolaisuudesta Lapissa.

Dekkari ei ole kummoinen, en edes odottanut siltä paljoa. Verrattuna vaikka ruotsalaisen Åsa Larssonin huikean monisyisiin kuvauksiin Kiirunan alueen kaamoksesta tämä esitys oli pinnallinen ja insinöörin logiikalla kirjoitettu. Tarinan keskiössä on Levin hiihtokeskus ja Kittilä, siinä on suomalainen komisario Kari Vaara, joka on onnistunut nappaamaan itseään nuoremman amerikkalaisen uraohjuksen ja saamaan naisen jäämään Hullun Poron ravintolaketjun manageriksi. Hiihtokeskuksessa tapahtuu rasistinen murha, uhrina on somalitaustainen nuori näyttelijä Sufia, jonka vanhemmat kokevat elämänsä järkytyksen murhatutkinnan edetessä. Sufia löytyy porofarmin hangesta pahasti silvottuna, seksuaalisesti häväistynä ja hänen vatsaansa on kaiverettu puukolla sana ”neekerihuora”. Tämän jälkeen ”rumihia” alkaa tulla kuin sieniä sateella, ja nekin epäillyt jotka eivät ole surmanneet ketään löydetään syyllistyneen vakaviin rikoksiin, kuten alaikäisiin sekaantumiseen, ihmiskauppaan ja lapsipornoon.

Kirjaan on ympätty niin kamalasti pahaa, ettei runosieluinen lukija jaksa sitä kaikkea sulattaa. Pakotin itseni pinkaisemaan kirjan loppuun ratkaisun nälkäisenä, mutta lukukokemuksen jälkeen tuntui, että puolet tätä olisi riittänyt. Mitään oivallusta teos ei tarjonnut, siitä jäi vain tukahduttava olo.

Varsinaiseen aiheeseen: olen nyt lukenut useamman teoksen, jossa Suomessa asuvat maahanmuuttajanaiset esitetään uhreina. Ymmärrän kyllä, että dekkaria ei voi kirjoittaa ilman uhria, joten osittain marinani on joutavaa. Silti tämä representaatioiden politiikka ihmetyttää: olen nyt parin vuoden sisällä kahlannut läpi neljä teosta, joissa asetelma on kaikissa suunnilleen samanlainen. Nainen uhrina, joko seksikaupan tai kodin patriarkaalisen hirmuvallan, yleensä molempien. Anja Snellmanin Parvekejumalissa (2010) somalityttö invalidisoitui loppuiäkseen kunniamurhan yrityksen jälkeen ja hylättiin sairaalaan ei-toivottuna vihanneksena. Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet (2010) -dekkarissa oli useampi alistettu nuori nainen, joka katosi tai surmattiin sukunsa toimesta ja naisjärjestö, joka yritti pelastaa tyttöjä väistämättömältä kohtalolta. Jari Tervon Laylassa (2011) kunniamurhan ja paperittomien naisten seksikaupan teemat yhdistettiin, kurdikulttuuri esitettiin sisäsyntyisesti naista alistavana eikä valoisampia tulevaisuudenvisioita näkynyt.

Ainoa, missä Lumienkelit-dekkari eroaa suomalaisten teoksista, on se, että siinä murhatun naisen vanhempia ei demonisoida, päinvastoin, heidän kärsimystään rakkaan tyttären kuoltua kuvataan inhimillisesti. Lumienkelit onkin teos suomalaisesta rasismista ja suomalaisten miesten mustiin naisiin liittyvistä eroottisista fantasioista ja perversioista. Mutta koska päähenkilö surmataan jo alkumetreillä, tässä maahanmuuttajanaisen figuurilla ei ole minkäänlaista toimijuutta.

Odotan jo kärsimättömänä aikaa, että Suomessa asuvat maahanmuuttajanaiset alkaisivat representoida itseään ja elämäänsä tässä kylmässä maassa kaunokirjallisin keinoin. Ihan sama millä kielellä, kunhan kirjoittaisivat. Tämä keski-ikäisten, pullamössössä kasvaneiden länsimaisten kirjailijoiden (joihin itsekin haaveilen joskus kuuluvani) tapa kirjoittaa ”toisen” kulttuurin naisista vaan ontuu, enkä tiedä ketä se on tarkoitettu palvelemaan. Luemmeko näitä teoksia tiedon nälässä, ylemmyydentunnossa, skandaalinkäryä etsien (kuin lukisimme Seiskaa tai Alibia) vai viihtyäksemme?

En ole lukijana kulttuuristen detaljien absoluuttisesta paikkansapitävyydestä nöpönuuka. En loukkaannu, jos kirjailija kuvaa jonkun ruoan laiton sinnepäin tai jos hän ei ole täysin ymmärtänyt jonkun kulttuurin perimäjärjestystä. Naishahmojenkaan ei tarvitse aina olla julkifeministisiä amatsoneja. Minulle riittäisi (suomalaisten tai muiden länsimaisten kynästä), jos Euroopan ulkopuolelta tuleva maahanmuuttajanainen esitettäisiin tavallisen työn touhussa, perheensä tolkullisena jäsenenä, ei aina alistettuna ovimattona. Plussaa olisi myös, jos häntä ei mukiloitaisi henkihieveriin, jos hän jopa selviäisi kertomuksesta hengissä.

Onko sitten niin, ettei arkisia selviytymistarinoita lueta? Kiinnostaako ketään se riemu, kun seitsemänkymppinen isoäiti oppii lukemaan? Kiinnostaako ketään somalialaisen yksinhuoltajaäidin arki silloin, kun hänellä ei ole isää, veljeä tai miestä kontrolloimassa häntä? Kiinnostaako ketään muualta tulleiden naisten elämä sellaisessa onnellisessa tilanteessa, jossa kukaan mies ei sorra heitä? Miksi aina ääritilanteet, kun pienemmistäkin aineksista voi saada kelvollista draamaa?

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Maahanmuuttajanaiset kirjallisina uhreina

  1. Huomasin, että ainakin tällainen kuin Mohammed, suomalainen on ilmestynyt. Se on tehty yhteistyössä somalialaisen miehen ja suomalaisen kirjailijan kanssa. En ole vielä itse lukenut, mutta aion lukea pian.

    • Hei, kiitos vinkistä! Mullakin on hyllyssä pari maahanmuuttajan ja suomalaisen yhteisteosta. mutta omaelämäkertaosastoa (Abu Ghraib-Varissuo, Mahabad). Sitten on olemassa somalinaisten runokokoelma Marja Tiilikaisen toimittamana, mutten ole koskaan saanut sitä käsiini.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s