Draama, manipulaatio, prosessit

Katsoin YLE Areenalta Suomen marsalkka-elokuvan teosta kertovan dokumenttisarjan Operaatio Mannerheim. Arvasinkin, että ”Making of” kiinnostaisi enemmän kuin lopputuote. Oli virkistävää katsoa sisään Nairobin elokuvateollisuuden arkeen ja tavata loistava paikallinen kuoro ja innovatiivisia katutaiteilijoita. Sarja on reippaan tunnustuksellinen ja rosoinen, mutta kertoo kaunistelematta melkein mahdottomasta projektista, joka kaikista vastoinkäymisistä huolimatta saatiin kunnialla päätökseen. Dokumentissa oli paljon tuttua, vaikka en olekaan tehnyt leffaa Keniassa, vaan vaatimattomampaa yhteisöllistä draamaa koti-Suomessa.

Dokumentista nousi kaksi staraa ylitse muiden: Telley Savalas Otieno ja ohjaaja Gilbert Lukalia. Tapaamme Telleyn, joka projektin aikana kipuilee ammatillisen identiteettinsä kanssa, koska on loukannut lonkkansa moottoripyöräonnettomuudessa ja tulee todennäköisesti linkkaamaan jalkaansa loppuikänsä. Telley saapuu välillä kuvauksiin kännissä, koska ei usko muuten saavuttavansa roolin tunnetiloja. Telley uskoo olevansa ”pudonnut” eilispäivän lupaus. Projektin aikana hän selvästi saa palan tulevaisuudenuskoa takaisin. Erkko Lyytisen ja Telleyn välille syntyy ystävyys, Erkko soittelee Telleylle Suomeen palattuaan etsiessään moraalista tukea mediajulkisuuden pattitilanteessa. Tiimi kutsuu Telleyn ensi-iltaan, mutta tämä ei saa viisumia. Gilbert saadaan lennätettyä paikalle, hän esiintyy ensi-illassa vakuuttavasti projektin takana seisten.

Dokumentissa Erkko haluaa teetättää Suomen Leijona-mitalit paikallisella sepällä, hän on tuonut suomalaista sota-ajan metalliromua raaka-aineiksi. Symbolisella tasolla tämä puhutteli minua enemmän kuin yksikään elokuvan kohtaus. Viemällä Keniassa taotun leijonarenikan Mannerheimin haudalle Erkko Lyytinen palauttaa kansakunnan symbolin myös niille, joiden Suomi on kansainvälinen.

Tapaamme dokumentissa paikallisen tuottajan Kristeenin, joka ei suostu allekirjoittamaan YLE:n kanssa sopimusta ja joka karkaa kuvauksista tavoittamattomiin kesken kaiken. Erkon ja Kristeenin kireät välit hankaloittavat kuvauksia. Kristeen tuntuu kiristävän rahaa kesken prosessin, mutta tiimi ei suostu maksamaan hänelle ekstraa. Projektista lähtee kävelemään myös kameramies samalla logiikalla. Erkko ja Kristeen saavat sovittua riitansa lopussa kohtuusivistyneesti.

Muistelin tässä viime vuotista Mamut-draamaprojektia, jonka ”Making Of” olisi ollut myös kuvaamisen arvoinen, mutta aloittelijoina meillä ei ollut moiseen resursseja. Viime marraskuussa noin kaksi viikkoa ennen näytelmän ensi-iltaa matkustimme porukalla Helsinkiin tapaamaan paikallista kontaktihenkilöämme, erään toisen Afrikan maan kansalaista, jolle taideprojektejen budjeteista välistäveto oli elinkeino. Mies oli hommannut projektiimme näyttelijöitä ja oli itsekin merkittävässä roolissa. Olimme jo maksaneet liikaa hänen palveluksistaan. Ennen ensi-iltaa tyyppi sai päähänsä, että minun kuuluisi yksityishenkilönä allekirjoittaa sopimus hänen yhdistyksensä kanssa, jos en sitä tekisi, hän vetäisi porukkansa pois projektista. Yhdistys vaikutti epäilyttävältä, sen toiminta näytti keskittyvän miehen oman egon pönkitykseen. Muu porukka ei luultavasti ollut edes yhdistyksen jäseniä. Mies ei myöskään antanut meille lupaa olla yhteyksissä ”hänen” tiiminsä kanssa, kaiken kommunikaation kuului tapahtua hänen välityksellään. Draamaprojektin muut jäsenet saivat viikottaisen tiedotteen, jossa kerrottiin tarkkaan, missä mentiin. Helsinkiläiset näyttelijät eivät saaneet näitä tietoja.

Välikohtaus helsinkiläisessä hotellissa tuotantotiimimme välillä oli raivokkaampi kuin mitä näin tapahtuvan Nairobissa. Mannerheim-dokumentissa äänekkäin tapaus oli Erkko itse, joka muutaman kerran innostui kiroilemaan hermopaineessaan. Mamut-projektissa desibelitaso oli puuduttava, ihmiset huusivat toisiaan suohon, yksi osallistuja joutui sairaslomallekin äänen menetettyään. Helsingin osallistujista enemmistö käveli ulos produktiosta turhautuneina, saimme pelastettua vain kaksi näyttelijää takaisin. Itse menetettyäni hermoni verenimijääni istahdin hänen syliinsä, jotta hän hiljenisi. Takuuvarma keino hiljentää kurittomia kakaroita ja kehitysmaan diktaattoreja. Kohtauksen päätteeksi mies kaivoi taskustaan junalipun, jonka minun olisi kuulunut korvata, sellaisen henkilön matkasta, jonka osallistumisesta ei oltu sovittu. Hän käski minua hakemaan rahat pankkiautomaatilta välittömästi. Arvatkaapa hainko?

Tämäkin näytelmä saatiin esitettyä, mutta lopputulos oli viime hetkessä kokoon kursittu kompromissi.

Operaatio Mannerheimista en ainakaan saanut kuvaa, että kenialaiset olisivat pitäneet suomalaista tiimiä kävelevänä pankkiautomaattina. Pienistä summista siinä neuvoteltiin. Kyse oli ehkä enemmän arvovalta- ja uskottavuustaisteluista. Ja näitä taisteluja käydään ihan omanmaalaisten keskenkin. Tuotantoprosessit ovat aina sotkuisia, varsinkin kun ollaan tekemässä jotain arvaamatonta ensimmäistä kertaa.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s