Matkakuumeen aiheuttaja

Eilen kävi niin, että lukitsin itseni päiväksi ulos ja vietin puoli päivää Hervannan kirjastossa sadetta pitämässä. Käteeni tarttui ihmeellinen romaani. Juha Ruusuvuoren Tarzanin hauta (2012, WSOY). Ruusuvuori on minulle melko vieras kertoja, muistan tavanneeni hänen edellistä teostaan Stallaria ja koin sen maailman jälkijättöisen tunkkaisena. Mutta nyt! Nyt lähti Lyyti kirjoittamaan, sillä Ruusuvuori vei minut romaaninsa siivin sinne, minne olen halunnut matkustaa jo jonkun aikaa.

São Tomélle ja Principelle.

Niin, pikkusaarille Nigerian ulkopuolella, entiseen Portugalin siirtomaahan. Älkää kysykö, miksi olen koukussa Portugalin siirtomaihin. Innostukseni alkoi vuonna 97, kun tein selvitystä Suomen Mosambikin kehitysyhteistyöhankkeiden kulttuurisensitiivisyydestä Ulkoministeriön kesäduunissa. Kiinnostus oli latenttia kymmenisen vuotta. Sitten matkustin ensi kertaa Lissaboniin. Tämän jälkeen olen ollut koukussa. Toistaiseksi olen vieraillut vain Macaossa ja Kap Verdellä, mutta kummatkin reissut ovat olleet ikimuistoisia. Lissabonin matkoilla olen nähnyt halpalentotarjouksia São Tomélle. Veikkaisin, että TAP:ilta saisi Lissabonin kautta meno-paluulennot saarille alle 700 eurolla.

Ruusuvuori vie lukijansa sinne vuodeksi asumaan suomalaisen keski-ikäisen pariskunnan Tapio ja Tarja Takapuron kämpille. Kertojana tosin toimii mystinen kangaskauppias, joka seuraa suomalaisten edesotttamuksia ja suhteita paikallisiin pölyisen kauppansa ikkunaluukkujen säleistä. Tapion ja Tarjan liitto vetää viimeisiään, he ovat toisilleen läpinäkyvän haljuja kuten vain pohjoismaiset sivistyneet kaverikämppikset voivat olla. Tarja on tullut saarelle Marttojen rahoittamaan reilun kaupan suklaaprojektiin maistajaksi, Tapio tutkii Tarzanin kirjoittajan Edgar Rice Burroughsin elämäkertaa ja suunnittelee paljastavansa suuren historiallisen salaisuuden: että Tarzan-kirjat saivat inspiraationsa São Tomélla. Hänen visionsa mukaan tämä on avain saarten kehitykseen: jos sinne saadaan rakennettua Tarzan-teemapuistoja, turismin rahavirrat aukeavat. Kolmas päähenkilö, liikenneministeri Gaston Bongo taas haaveilee pääsystä avaruuteen ensimmäisenä afrikkalaisena.

Tarina on hyvällä tavalla hulvaton, hahmot täysiä hihhuleita, mutta samalla huruudessaan uskottavia. Huumori on hirtehisen lempeää. Kieli on rönsyilevää, ehkä tiivistämisen varaa olisi ollut tuolla osastolla, mutta tyylilajin valinta johtuu kertojasta, joka on arkistoihinsa uppoutunut ikäloppu siirtomaakauppias. En tiedä, kuinka paljon kirjailija osaa portugalia, mutta mielestäni hän on päässyt maan mainiosti portugalinkielisen maailman, Lusofonian, erikoisuuksiin sisälle. Yksi historiallinen erikoisuus oli portugalilaisten siirtomaaherrojen tapa jättää jälkeläisiä kaikkialle, missä liikkuivat – ero britteihin ja ranskalaisiin näkyi tässä.

Kirjan paras anti minulle oli tavallisen arjen kuvaus, kauppojen ja baarien kohtaamiset, ihmiset, jotka tulevat toimeen vähällä ja siitä huolimatta kykenevät haaveilemaan. Ruusuvuori esittää tavalliset kadunmiehet itseoppineina intellektuelleina, jotka muistavat hyvin Suomenkin sotahistorian ja piikittelevät veljeilystä natsi-Saksan kanssa. Ihmisten äly, sielukkuus ja historiallinen subjektiviteetti loistavat tässä romaanissa. Tässä ei ollut yhtään kliseistä suomitunkkaa, ja luulisin, että romaani ilahduttaisi käännöksenä ulkomaisiakin lukijoita, myös sãotomélaisia.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s