Vinksahtanut arki

Johanna Sinisalon novellikokoelma Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (2005) tarttui käteeni kirjamessuilta. Olen aiemmin lukenut Sinisalolta vain yhden romaanin, Ennen päivänlaskua ei voi, joka tuntui omakohtaiselta siksikin, että asuin silloin lähellä koillisen Tampereen metsiä, jonne päähenkilö peikko karkasi oltuaan aikansa ihmisten ilmoilla. Ennen tätä läpimurtoa Sinisalo kirjoitti pitkään skifi-novelleja alan lehtiin ja antologioihin, ja tämä kokoelma on läpileikkaus hänen lyhytproosastaan 20 vuoden ajalta.

Kädettömät kuninkaat on huikea lukuelämys siksi, että se vie lukijansa ajassa ja paikassa loputtomiin ulottuvuuksiin. Siinä käydään saamelaisten naisten initiaatioriiteissä tuhansien vuosien takana, ja visioidaan tulevaisuuden ekokatasrofin jälkeistä ihmisten, apinoiden ja delfiinien yhdyskuntaa, jossa tieto ei enää ole antropomorfista (feministifilosofi Donna Haraway kuuluu varmasti Sinisalon suuriin idoleihin). Itseäni puhuttivat kuitenkin eniten suomalaiseen nykytodellisuuteen tai lähitulevaisuuteen perustuvat novellit, joissa kauhu ja jännitys rakentuvat pienemmistä elementeistä. Olen aina tykästynyt teksteihin, joissa arki vinksahtaa melkein huomaamattomasti. Tästä esimerkkinä novelli ”Etiäinen”, jossa pitkästynyt kotirouva keskittyy odottamaan kiireistä liikemiestään ja osaa arvioida miehen yllätyksellisen tulon liikematkalta saamelaiselta isoäidiltään perimän telepatian keinoin. Kotirouvan tylsyyden pysäyttää vanha koulukaveri Leilakaisa, joka haluaa tallentaa etiäisen kameralleen valokuvauskurssia ja mahdollista kilpailuvoittoa varten. Toisin sanoen, Sinisalo ammentaa teksteissään paljon suomalaisesta ja saamelaisesta kansanperinteestä. Erityisesti pohjoinen ulottuvuus on teksteissä vahvoilla, myös Etelä-Suomeen sijoittuvissa novelleissa.

Sinisalo on vahvan feministinen kertoja, novelleissa on laskelmoivia, vittumaisia ja kostonhimoisia ämmiä samoin kuin seksuaalisuuttaan häikäilemättä hyväksikäyttäviä amatsoneja ja lolitoja. Kantaaottavin novelli on v. 2003 kirjoitettu ”Baby doll”, joka kertoo lastenkasvatuksesta yliseksualisoidussa lähitulevaisuudessa. Siinä kahdeksanvuotias Annette kapinoi vanhempiaan vastaan, jotka ovat antaneet yksitoistavuotiaan mallisiskon Lulun ottaa silikonitissit, mutta pitävät pikkusiskoa paitsiossa. Novelli kertoo esiteinien ja päiväkoti-ikäisten arjesta maailmassa, jossa koko arki pohjautuu musiikkivideoiden ja amerikkalaisten saippuasarjojen arvoille. Kun nyt miettii tilannetta kymmenen vuotta myöhemmin, en huomaa, että asialle olisi tehty paljoa. Yliampuva, provosoiva teksti tuntuu edelleen ajankohtaiselta, valitettavasti.

Lempinovellini kokoelmassa on ”Tango merellä”. Siinä eletään karille ajaneen ruotsinlaivan katastrofia tilanteessa, jossa Suomi, Ruotsi ja Ahvenanmaa ovat lakanneet olemasta, kenties jääneet tulvaveden alle ja pyyhkiytyneet maailman kartalla. Laiva on sinnitellyt haaksirikossa yhdeksän kuukautta ja tarinaa kertoo muistinmenetyksen saanut Marke, ylöjärveläinen abiturientti. Laivalla väki on vähentynyt neljän sissisodan ansiosta, ja nyt sinnitellään kalastamisella ja lähisaarelta haetuilla perunoilla. Laivan kapteenilla ja tämän lähipiirillä  on edelleen viinaa, väkeä motivoidaan myös kerran viikossa puolalaisen tanssiorkesterin sävelin laivan yökerhossa. Suomi-iskelmä on ainoa linkki menetettyyn kotimaahan.

Novellin skenario on ilkikurinen ja uskottava. Kaipaan tällaista ravistelua jatkuvasti, sillä olen kuluttajana ja turistina edelleen tuon keinotekoisen elämysteollisuuden vanki. Viime talvena lomaillessani Kap Verdellä all inclusive-hotellissa mieleeni tupsahti samantyyppinen dystooppinen jutun aihe: kuvittelin, millaista hotellissa olisi ollut iltaisin, jos kaikki sähköt olisivat katkenneet ja olisimme jääneet kanssamatkustajiemme kera kuutamoon. Kap Verden hotellin ruoan, juoman, veden ja sähkön kulutus kun oli vielä irvokkaammissa mittasuhteissa kuin perinteisen ruotsinlaivan. Aidattu, tarkkaan vartioitu hedonismin pesäke kun voisi yhdessä yössä muuttua keskitysleiriksi. En päässyt ideoinnissa pitkälle, mutta aihe jäi muhimaan kutkuttavana ja ahdistavana. Usein unissani palaan tuohon maisemaan, elintasoportille, jonka yli paikalliset kaupustelijat eivät päässeet. Etuoikeutettujen suljetulle osastolle.

Postkoloniaalin flaneerauksen taidosta

Nigerialais-amerikkalaisen Teju Colen esikoisromaani Open City voitti pian julkaisun jälkeen useita palkintoja, mutta en olisi kuullut Colesta ilman Amazonin käyntihistorian perusteella tehtyjä suosituksia. Joskus heräteostokset todella nappaavat. Open City vie lukijansa New Yorkiin, Brysseliin ja Lagosiin, ja on romaanina epätyypillisen oppinut. Lukukokemus oli hyvällä tavalla hämmentävä, en ole pitkään aikaan kohdannut tällaista näkökulman valintaa.

Kertoja on puoliksi nigerialainen, puoliksi saksalainen psykiatri Julius, jonka siteet kummankin vanhemman kotimaahan ovat hauraat. Hän tekee jonkunlaista tilinpäätöstä menneisyytensä kanssa flaneeraamalla kaikki vapaa-aikansa New Yorkin katuja. Hän päätyy kirkkoihin, baareihin ja museoihin puhtaalla fiiliksellä, ja kohtaa siellä kaupunkilaisia, jotka ovat halukkaita jakamaan elämänsä tarinan hukassa olevan näköisen flaneeraajan kanssa. Koko romaani koostuu sattumanvaraisista kohtaamisista, yllättävistä keskusteluista itseoppineiden intellektuellien kanssa, eksymisistä ja jopa satunnaisista muistin menetyksistä.

Koska olen lukenut kymmeniä romaaneja New Yorkin kaduista, en kokenut suurta hurmiota siitä osiosta. Nigeria-osuudet olivat kiinnostavampia, ja koin Colen tavan kuvata Lagosin arkea virkistävän ”kuivana” – hän ei todellakaan maalaile lihallisia potretteja maanmiestensä köyhyydestä ja kouluttamattomuudesta. Romaani myös pursuaa pitkiä viitteitä teoksen ilmiselviin teoreettisiin kulmakiviin, Walter Benjaminiin, Edward Saidiin, Gaston Bachelardiin. Tilan poetiikka ja postkoloniaalin intellektuellin aseman etsintä ovat päällimmäisiä teemoja.

Minulle paras osio teoksessa oli Juliuksen flaneeraukset Brysselissä, jonne hän matkustaa etsimään kadonnutta saksalaista isoäitiään. Mummo pysyy kadoksissa, on ehkä kuollut, eikä Juliuksella ole voimia etsiä häntä kaikista kaupungin vanhainkodeista. En ole käynyt Brysselissä kuin lentoasemalla, eikä kaupunki ole koskaan kutsunut minua puoleensa. Tämä oli ensimmäinen lukemani kuvaus Belgiasta, joka tuntui houkuttelevalta. Cole onnistuu hurmaamaan minut tarinoillaan Brysselin afrikkalaisista siirtolaisista, nettikahviloiden pitäjistä ja ruandalaisista bilettäjistä. Hänen tapansa kuvailla eurooppalaisen rasismin historiaa tuntuu akuutilta. Eurooppalainen islaminpelko esitetään tässä syvemmin juurtuneena kuin amerikkalainen post-9/11-hysteria. Hienointa teoksessa onkin tavalliset ihmiset, jotka tekevät terävää poliittista analyysia arkisten kohtaamisten pohjalta.

Romaanissa ei ole kuin hyppysellinen dialogia, sekin raportoitu Juliuksen päänsisäisen narratiivin kautta. Cole on päässyt vastavalmistuneen psykiatrin, joka on joutunut terapoimaan itseään vuosikaudet osana opintoja, pään sisään saumattomasti. Suurin osa teoksesta koostuu pelkästä sisäisestä monologista.  Alussa kerronnan muoto tuntui mahdottoman raskaalta, mutta siihen ajautui sisään pikkuhiljaa, ja puolivälissä kirjaa olin jo haikealla mielellä tietäessäni että joudun jättämään tämän oudon tyypin pian.

Kirjailija on muilta ammateiltaan valokuvaaja ja varhaisen flaamilaisen taiteen tutkija, mikä selittääkin paljon romaanin erikoisia näkökulmia. Hän vaikuttaa olevan kaikkea muuta kuin julkisuushakuinen komeetta. Teosta ei selvästikään ole kirjoitettu kaupallisen menestyksen toivossa, sen näkökulmat ovat sen verran kinkkisiä, etten odota löytäväni tästä pokkarimuotoista suomennosta lähi-Prismasta. Open City vaikuttaa romaanilta, jota on hiottu vuosikausia, enkä usko hänen rykäisevän uutta yhtä tiivistä pikkujättiläistä pian. Odotan kyllä jo seuraavaa teosta, mutta odottaessa koetan löytää miehen kirjoittamia esseitä ja valokuvajournalismia.

Kotiseuturakkautta?

Kuvittele Jyväskylä. Keski-Suomen Ateena, Päijänteen pohjoinen pohjukka, suomalainen kirjallinen sivistys, opettajaseminaari, lyseo, harjumaisema. Reippaiden liikunnan opiskelijoiden ja mäkihyppääjien mekka, paikka, jossa järviä kierretään ympäri upouusissa goretex-asuissa. Omakotialueita, joissa soivat jouluvalot asennetaan puskiin jo lokakuussa. Jyväskylä on uudisrakennuksia, lasia ja terästä, älytaloja, mittatilaustyönä tehtyjä keittiöitä, joiden peruselementtinä on italialainen marmori. Jyväskylässä panostetaan muotiin, sisustukseen ja luomuruokaan; missään muualla Suomessa en ole törmännyt yhtä itsetietoisiin ekohippeihin enkä intohimoisiin pihakivien asettelijoihin kuin siellä.

Vaikka olen Jyväskylässä syntynyt ja siellä ehdottomasti pisimmän osan elämästäni asunut (laskelmien mukaan n. 15 vuotta), en osaa tiivistää kaupungin henkeä paperille. Kirjoittajana se on aikamoinen ongelma, sillä ammentavathan melkein kaikki kirjoittajat teoksissaan jotain lapsuuden ja nuoruuden maisemistaan. Minun on helppo kirjoittaa Suolahdesta, paikasta jossa vietin lapsuuteni, sillä Suolahdella on hyvin omintakeinen paikallinen leima. Suolahti on antanut minulle enemmän elämän eväitä kuin Jyväskylä. Seitsemän vuotta Suolahdella on elämässäni tiiviimpi narratiivi kuin viisitoista vuotta Jyväskylässä.

Jyväskyläläisyys on minulle häilyvä identiteetti, joka ehkä aktivoituu joskus Vakiopaine-baarin ikkunapöydässä tai Seppälänkankaan hautausmaalla. Mutta kaupungin yleinen ilme on vaisu, keskustassa akateemisten diskurssien läpitunkema, laidoilla ökyrikkaiden pönöttäjien shangri-la. Jyväskylässä on muutamia ihania baareja, ravintoloita ja kahviloita, maailman paras ylioppilaskylä Kortepohja ja ystävällinen palvelukulttuuri. Puheen alkava itäpotku hellyyttää, samoin kahviloissa luontevasti jutustelevat ihmiset, helpolla saadut hyvänpäiväntutut. Mutta kun katselen Lutakon alueen Manhattan-hysteriaa asemalta käsin, olen iloinen, että viimeinen juna länteen on vielä lähdössä. Ja melkein aina ehdin siihen junaan.

Jyväskylä on snobila, juppila, varmasti Helsingin jälkeen ainoa paikka tässä maassa, jossa bébé-leivokset otetaan vakavasti ja viinilaseja osataan pidellä hennosti sopivalla pikkurillin koukistuksella. Porvarillisuus huokuu kaupunkikuvasta; kummallista, siitä huolimatta SKP saa siellä aina reippaasti ääniä. Jyväskylässä ei noin vain lähdetä maitopurkkia hakemaan natsi-Siwasta hankituissa harmaissa fleeceverkkareissa. Pitää tälläytyä. Omilla Jyväskylä-reissuillani päädyn aina pikaehostamaan ulkomuotoani heräteostoksin keskustan about seitsemästä lasipintaisesta ostarista. Tampereella taas saatan kulkea keskustan läpi parikin kuukautta ostamatta mitään.

Kaupungista on vaikea saada kiinni, ja ehkä siksi siitä on kirjoitettu yllättävän vähän. Olen lukenut enemmän Kuopiosta ja Joensuusta kuin syntymäkaupungistani. Jyväskylä-aiheisista elokuvistakin muistan vain taannoisen Matti Nykäs-filmin (joka oli loistava). Mutta onneksi on Markku Ropponen ja Kuhala-kirjat. Jyväskylän kaupunginkirjastossa pitkän työuran tehnyt Ropponen on kirjoittanut niitä jo vuosikymmenen, mutta itse tulin niistä tietoiseksi vasta viime vuonna naistenlehden vinkin kautta.

Viimeksi luin Kuhala ja kuoleman hipaisun (2007). Se on Kuhala-sarjassa keskiosia. Kirjojen lukeminen väärässä järjestyksessä ei oikein toimi, olen aloittanut loppupään dekkareista ja minulta on jäänyt paljon taustoja pimentoon. Tämä on ylipäänsä dekkarisarjojen ongelma: yksittäisen teoksen lukeminen ei välttämättä valaise, sillä lukukokemuksen syvyys pohjautuu aiemmin opitulle.

Otto Kuhala on rosoinen antisankari, poliisin toimesta eronnut yksityisetsivä, ainakin kerran eronnut yksineläjä, jonka tuki ja turva elämässä on koira Jeri. Jerin touhuja kuvataan teoksissa niin suurella antaumuksella, että jopa tämä tyttö eläytyy täysillä (usein skippaan kirjoista pitkälliset lemmikkieläinkuvaukset, niin nuiva eläinten ystävä olen). Kuoleman hipaisussa Jeri melkein kuolee ampumavälikohtauksessa, mutta herää henkiin pyhästä hengestä. Jeri on teosten varsinainen sankari, hän on mukana monella toimeksiannolla ja onnistuu pelastamaan isäntänsä pinteestä lukuisia kertoja.

Kirjoissa on aina joku naisjuttu, pidempi tai lyhyempi, ja tämä osuus on hieman kaavamaisesti kirjoitettu. Kuoleman hipaisussa Kuhala joutuu hakemaan viagra-reseptin lääkäriltä, kun seksi vaatemyyjä-Anniinan kanssa ei suju ensimmäisellä kerralla. Kuvauksesta voi jo päätellä, ettei suhde voi kestää kovin kauan.

Kuhala-kirjojen kulttuurinen ja maantieteellinen kuvaus on niin rikasta, että itse rikollisuus jää usein fiilistelyn varjoon. Siksi kirjat varmasti puhuttelevat muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

Täytyy myöntää, että luen Kuhala-kirjoja pitkälti maantieteellisten koordinaattien vuoksi. On hirvittävän hauskaa tavata palokkalainen self-made miljonääri, nenäinniemeläinen epäonnistunut isä ja muskeliveneen omistaja ja lievestuorelainen salarikas sorayrittäjä kirjan kansien sisällä. Kaikista hauskinta on vierailla Ramin Superedussa, mikä tietysti reaalimaailmassa viittaa Jyskän varastovalintaan, kaikkien halpahallien kuningattareen, joka ihan viime aikoinakin on mainostanut euron hintaisia venäläisiä supikarvahattuja sisäänheittäjänä. Nimittäin Jyskän varastovalinnassa kohtaa todellinen kansa, se porukka joka tulee ilmaisen kahvitarjoilun vuoksi paikalle salihousuissaan ja ajoliiveissään.

Teos vie lukijan myös maakuntamatkalle Joutsaan, Lokosen konkurssikypsälle motellille ja metsätorpalle, jonka alta löytyy muovikassissa verinen ihmisen pää. Ropponen maalaa tummaa kuvaa tästä pitäjästä, joka ei kuitenkaan ole Keski-Suomen pahimpia takahikiöitä. Joutsahan on matkalla Helsinkiin, moottoritien kupeessa, sieltä ei ainakaan ole vaikea päästä pois. Oma mielikuvani paikasta on paljon virkeämpi ja eloisampi kuin mitä Ropponen antaa ymmärtää. Ropposen maalaama kaupunkikuva on monipuolinen ja ennalta-arvaamaton, mutta pidän hänen tarjoamiaan maaseutuvisiittejä hieman yksioikoisina. Aina siellä on joku reppana peräkamarin poika, joka käyttäytyy itsetuhoisesti. Aina.

Seuraava lukuhaasteeni onkin käydä läpi Kuhala-sarjan alkupään teokset. Vasta sitten tiedän todella, mistä kotiseutumatkassani on todella kyse. Ja tietysti aika olisi myös tutustua Seppo Jokisen Hervantalaiseen.

Kaksitoistavuotias kätilö kertoo

Brittiläisen Christie Watsonin romaani Tiny Sunbirds Far Away (2011) koukutti jo ensi sivulta riemunkirjavine nigerialaisine kyltteineen: hienon lagosilaisen asuinalueen portilla lukee ”No Sexual Activity or Defecating in the Gardens”. Tästä voi jo päätellä, että luvassa on sekä seksiä että vessahuumoria.

Romaani kertoo kahdesta sisaruksesta Blessingistä ja Ezekielistä, jotka menettävät sisäsiistin kaupunkielämänsä vanhempien eron jälkeen. Lasten äiti vie heidät asumaan kotikyläänsä Delta-alueelle lähelle isoa öljynporausasemaa. Äidin suku on äskettäin kääntynyt islamiin, ja isoisää kutsutaan Alhajiksi, koska tämä on tehnyt pyhiinvaelluksen Mekkaan. Uudessa kodissa on harvoin sähköä, vettä kannetaan kaukaiselta kylän kaivolta ja kaikki muut paitsi Alhaji peseytyvät öljyn saastuttamassa joessa.

Blessingin kotoutuminen uuteen järjestykseen ei ole helppoa, mutta erityisen vaikeaa se on hänen astmaa sairastavalle veljelle. Pähkinäallerginen poika ei saa alussa syötäväksi muuta kuin jamssia, koska Alhajin mukaan nigerialaisella ei voi olla allergioita eikä ruokaa voi valmistaa muussa kuin maapähkinäöljyssä. Lapset vedetään välillä pois koulusta rahapulan vuoksi, mutta tästä huolimatta Alhajilla on aina varaa hankkia varasto täyteen Remy Martin-konjakkia, jota tämä juo kuin vettä. Lopulta Blessingin koulunkäynti keskeytyy, ja hän joutuu isoäitinsä oppilaaksi. Isoäiti on kylän kätilö, hän haluaa kouluttaa lapsenlapsestaan seuraajansa. Isoäiti hoitaa myös tyttöjen ympärileikkaukset, jos perhe näin vaatii, joskus jo vastasyntyneelle lapsivuoteen äärellä.

Romaanin perusvire on tragikoominen. Arkea kuvataan humoristisesti, mutta juoni kehittyy kohti hirveitä tapahtumia. Hienointa kirjassa on Delta-alueen poliittisen tilanteen tarkka kuvaus. Brittiläiset ja amerikkalaiset öljy-yhtiöiden työntekijät asuvat turvaporttien takana ja kulkevat kaikkialle aseistettujen vartijoiden kanssa. Erilaiset lapsisotilaista koostuvat ”vapautusarmeijat” sabotoivat öljyjohtoja, polttavat kyliä ja ottavat panttivankeja. Nigerialaiset panttivangit usein tapetaan, mutta oyiboista (valkoihoisista) saa niin hyvät lunnaat, että heidän mahdollisuutensa jäädä henkiin on suurempi. Kirjailija näyttää vierailleen alueella usein ja keränneen taustamateriaalia paikallisilta perusteellisesti. Reaalimaailmassa hän on lastentautien sairaanhoitaja, mikä selittää näkökulmien valintaa. Öljysotien lisäksi kirjassa kuvaillaan paikallisen väestön sairauteen ja terveyteen liittyviä uskomuksia ja sairaaloiden arkea maassa, jossa ei ole olemassa alkeellisintakaan vakuutusjärjestelmää.

Toinen romaanin vahvuus on moralismin puute. Watson esittää esimerkiksi tyttöjen leikkaamisen ja vanhojen miesten polygamian sellaisina ilmiöinä kuin ne ovat, ja antaa lukijalle mahdollisuuden tehdä omat johtopäätöksensä aiheesta. Olen lukenut nigerialaisten  naiskirjailijoiden kuvauksia näistä kipeistä aiheista; usein heidän tapansa kertoa patriarkaatin vääryyksistä on raaempi ja he panevat erityisesti nuoria tyttöjä vikitteleviä vanhoja äijänkäppänöitä halvalla (ks. esim Lola Shoneyin 2009. The Secret Lives of Baba Segi’s Wives). Myös tässä teoksessa Alhaji on koominen hahmo, mutta hänestä löydetään myös inhimillinen, pehmeämpi puoli.

Teos on jo toinen lukemani valkoisen britin kuvaus nyky-Nigeriasta, ja kummatkin ovat tuntuneet hemmetin uskottavilta. Chris Cleaven The Other Hand (2008, suomeksi Little Been tarinat) oli astetta raaempi kuvaus saman alueen väkivallasta ja tulehtuneista rotusuhteista; ymmärtääkseni teoksen pohjalta on tekeillä Hollywood-leffa. Voisi tietysti kysyä, miksi brittien kuvaukset Nigeriasta myyvät maailmalla paremmin kuin nigerialaisten omat sellaiset, lukuunottamatta Chimamanda Ngozi Adichieta. Mutta kirjallisuudella ei ole kotimaata, ja kuuluu postkoloniaaliin auringonkiertoon, että kaikilla on oikeus kertoa kaikista.

Kielellisesti Watsonin kerronta on paikoitellen liian arkirealistista omaan makuuni. Teosta olisi myös voinut huomattavasti tiivistää. Mutta juonen kehittelijänä Watson on esikoiskirjailijaksi virtuoosi. Teos on koukuttava rakenteen ja kulttuurisen ymmärryksen tasolla. Suosittelen teosta erityisesti niille, joita kiinnostaa afrikkalaisen tyttölapsen asema ja monikansallisten öljy-yhtiöiden harjoittama riisto.

Pirkkalaisuuden ytimessä

Kaari Utrion Pirkkalan pyhät pihlajat (1973) liittyy viimeaikaiseen lähialuematkateemaani, nappasin sen mukaani poistokorista. Joku vuosi aiemmin vedimme kunnon Utrio-överit lukupiirissä. Utriohan kuuluu ikiaikaisiin suomalaisiin naiskirjailijoihin, joiden teoksia löytyy Äidin Kirjahyllystä. Minunkin kodissani oli muutama Utrion teos 70-luvulta, mutta kirjaharvennusten puuskassa ne lähtivät kävelemään, sillä muistaakseni Utrio ei kuulunut äitini ykkössuosikkeihin.

Aloitetaan kehuista: ajattelipa hänen tuotannostaan mitä tahansa, ainakaan taustatietojen tutkimatta jättämisestä häntä ei voi syyttää. Yltiöromanttisia hänen historialliset romaaninsa eivät ole, vaikka käsittelevätkin pitkälti avioliittoa, seksiä ja lapsen saantia. En kutsuisi häntä viihdekirjailijaksi, sillä teoksista huokuu lukeneisuus ja akateemisuus. Vaikka ei tykkäisi tyylistä, teoksista saa ainakin historiallista tietoa. Utrio keskittyy kuvauksissaan myös paljon naisten välisiin ystävyys- ja valtasuhteisiin – tässä suhteessa teokset ovat vahvasti feministisiä. Itseäni kirjoissa kiinnostaa eniten kuvaus muinaisen pakanauskon ja kristinuskon välisestä kamppailusta.

Pirkkalan pyhät pihlajat vie lukijan 1200-luvun suur-Pirkkalan pitäjään, jonne kristinusko on jo saapunut ja jossa katoliset papit ja kerjäläismunkit taistelevat hengellisestä vallasta. Taloissa asuu myös paljon lappalaisia, saamelaisia ja karjalaisia orjia ja jalkavaimoja, joista osa pitää kiinni pakanauskostaan ja kyvyistään noitua ja parantaa. Ihmiset ovat toisilleen susia, erityisesti sairaiden ja vammaisten asema on tukala. Tarinaa kerrotaan viiden avainhenkilön näkökulmasta. Itse pidin eniten ramman Filippa-tytön tarinasta, joka kiittää onneaan, ettei joudu naimisiin nähdessään mitä tuskaa vaimoväen elämä on jatkuvien synnytysten ja miesten uskottomuuden vuoksi. Kylään mahtuu myös miehiä, jotka odottavat vaimon kuolemaa, jotta voisivat sen jälkeen omistautua Jumalalle eli ryhtyä munkiksi.

Pirkkalasta sai vakaan mahtipitäjän kuvan, ja luontokuvakin on elävää. Keskiaikaisen Pyhäjärven aaltojen magia välittyy minulle suht samana kuin olen itse kokenut lähiaikoina. Läntisen Pirkanmaan yhteys Satakuntaan ja Kokemäenjoen kautta merille on kiinnostava historiallinen juonne. Kirjan voikin ottaa matkaoppaaksi seuraavalle Porin-reissulle.

Romaanista ei ainakaan puutu sisältöä. Ainekset ovat hyvin kasassa ja näkökulmien runsaus elävöittää kerrontaa. Ongelmani Utrion kirjojen lukijana taitaa olla kielellisellä tasolla – minusta hän kirjoittaa liian realistisesti eikä pääse täysin henkilöidensä ihon alle. Kaikki henkilöt puhuvat samalla kielellä. Toinen ongelma on huumorin vähäisyys. Luulisin, että keskiajalla huumori on kukkinut kansan parissa varsin hersyvänä, mutta tälle saralle Utrio ei veny. Hänen teoksistaan välittyy tosikkomainen fiilis, mikä on harmi, koska asioiden ja ilmiöiden tasolla romaanit on huolellisesti rakennettu.

70-luvun Utriota voi lukea hieman kieli poskessa, enkä usko, että kirjailija siitä pahastuisi, sillä kaikki lukeminen on positiivista huomiota. Jos joku edelleen nappaa Utrioita kierrätyskoreista, se kertoo teosten arvosta ja jatkuvuudesta. Pirkkalan pyhissä pihlajoissa ei tosin ollut niin viihteellisiä seksikohtauksia kuin Piritta, Karjalan tyttäressä. Niille nauroimme pissat housussa lukupiirissä. Jotenkin tuntuu, että Karjalasta kirjoittaminen avaa kaikissa suomalaisissa kirjailijoissa absurdin ja liioittelevan vireen, jopa asiallisessa Utriossa. Pirkanmaasta ja Pirkkalasta ei kai ole mahdollista kirjoittaa kovin hersyvästi.

Mutta jos keskiaikakirjallisuutta reitataan, pidin tästä enemmän kuin esimerkiksi aiemmin tänne arvioimastani Milla Keräsen Sisilian ruususta. Tässä ei pyritty aistilliseen humalatilaan, vaan pysyttiin enemmän jalat maassa.

Olen ottanut vuosien varrella suomalaisen naiskirjallisuuden lukuhaasteita roppakaupalla. Kaari Utrio, Eeva Joenpelto, Anu Kaipainen, Eeva Kilpi ja jopa Laila Hietamies (Hirvisaareen en ole koskaan päässyt) kansoittavat hyllyäni. Kaima-Anu on tietysti suurin suosikkini, ja hänen teoksista hienoin on ollut Larin Paraskeen elämästä kertova Poimisin heliät hiekat. Luen näitä perinteisiä kertojia protestimielessä. Kaipaan aikoja, jolloin kirjailijaa arvostettiin ensisijaisesti tekstin eikä mediaseksikkyyden vuoksi.

PS: Mahtava kansikuva, kuinka rakastankaan Suomalaisen kirjakerhon kansia 70-luvulta!

Mehuhetki päättyy aina ikävästi

Päivi Alasalmen 2000-luvun romaanit Ystävä sä naisien (2002) ja Tuo tumma nainen (2006) lähtivät mukaani polkuhintaan kirjaston poistomyynnistä (taas kerran). Yhdistettynä olivat aikamoinen ahmimiskokemus, positiivisessa mielessä. Alasalmen tuotantoa en tunne kokonaan, takavuosien Metsäläiset kolahti jollekin, jonka maallemuuttofantasiat ovat joskus pidättelemättömät, siinä oli samaa pisteliästä ironiaa kuin Alexandra Salmelan 27:ssa. Valkoinen nainen käsiteltiin perinpohjin muutama vuosi sitten lukupiirissä. Mutta kaikkein riemukkain lukukokemus oli uusi novellikokoelma Koirapäinen pyöveli, jossa hurjin novelli (nimen jo unohdin) keskittyi tahtomattaan ja tietämättään moniavioisten äitien perheleiriin, jonka kaikkien lasten isä, kiertokauppias ja polygamisti myötämielisesti järjesti. Feministisenä kertojana Alasalmi tuntuukin sanovan: kaikki, mitä te kauhistelette muista kulttuureista, on lähempänä teitä kuin kuvittelettekaan. Mutta Alasalmen teoksissa vikaa on sekä miehissä että naisissa. Alasalmi kertoo tarinoita vinksahtaneesta yhteiskunnasta, jossa hulluimmat tapaukset tuntuvat asuvan aina siellä, missä kaikki näyttää päällisin puolen täydelliseltä.

Ystävä sä naisien luotaa syvään Kosmisen Rakkauden Kurssikeskuksen arkeen, kristilliseen hurmoshenkeen ja kiltin työväenluokkaisen naisen, Armin, alemmuuskompleksiin. Armi päätyy hihhuleiden kurssikeskukseen keittäjäksi työpaikkakiusaamistapauksen jälkimainingeissa, ja huomaa pian tulleensa huijatuksi klassisella tavalla. Keskus pyrkii pimittämään tältä palkan ja saamaan hänet antamaan koko elämänsä sen johtajalle, karismaattiselle Auvolle. Vaikka kuvaus paikan menosta ja meiningistä tekee alasalmimaiset överit, tunnistin siitä paljon ilmiöitä ja sanankäänteitä, joita olen bongannut viime aikoina mm. TV 7:n lähetyksistä ja Nokia Missioon liittyvästä uutisoinnista. Armi ei koskaan tule uskoon keskuksen olettamalla tavalla, eikä edes tule raskaaksi johtajalleen, vaan heikkoudesta huolimatta säilyttää harkintakykynsä rippeet hullunmyllyssä. Armin hahmo on kirjassa herkullinen, sillä hän edustaa sellaista ”perinteistä naiseutta”, joka on melkein joutumassa sukupuuttoon. Armi on kiltti perhetyttö, joka ei pääse naimisiin siksi, ettei hänelle kelpaa kuka tahansa rasvari-Kimmo, vaan hän haluaa yhtä hyvän miehen kuin hänen isänsä on. Kiinnostavalla tavalla Alasalmi pääseekin maaseudun peräkammarin tyttöjen ja poikien maailmaan käsiksi tekemättä heistä säälittäviä luusereita, vaan oman elämänsä subjekteja.  Tärkeintä romaanissa on kuitenkin karismaattisen uskonnollisuuden analyysi, missä luulen Alasalmen olleen ennustaja, sillä romaanissa esiintyvä maailmanlopun, Israelin palvonnan ja militantin ristiretkeläisyyden (”Jeesus tykittää panssarivaunulla”) retoriikka on lisääntynyt eksponentiaalisesti maassamme viimeisen kymmenen vuoden aikana. Teos oli hyvällä tavalla irvokas, parodiana armoton, sillä se melkein sai lukijan uskomaan, että kyseessä ei olekaan parodia, vaan kuvaus jostain todellisesta.

Tuo tumma nainen oli synkempi tarina kuin edellinen, sillä siinä pahalle ei annettu vain pikkusormea, vaan koko käsi. Teoksessa asuttiin maalla Kaanaalla (Tampereen Teiskon kyliä), jossa onnellinen perhe asui kylän hienoimmassa puutalossa, jossa oli Amerikan villin lännen ja Terijoen klassisia pitsihuvilavaikutteita. (Olenkin pannut merkille, että lähes kaikissa Alasalmen teoksissa seikkaillaan jossain Tampereen laidoilla tai ympäryskunnissa. Lukukokemukset siis komppaavat tämänhetkistä lähialuematkailubuumiani – kuka tietää vaikka päädyn Oriveden metsiin kaunokirjalliselle kauhuhaikille Metsäläisten inspiroimana…)

Keski-ikäinen verovirkailija Helena on pääkertoja, hän iloitsee täysin rinnoin elämänsä täyteläisyydestä ja renessanssi-ihmisenä onnistuu jopa hoitamaan veroneuvonnan niin henkevästi, että jokainen asiakas lähtee hänen luotaan hymyillen ja kiitellen. Helena on saanut kaiken, mistä hän on unelmoinut: turvallisen aviomiehen, idyllisen talon, kaksi menestyvää fiksua lasta ja mahdollisuuden matkustaa unelmiensa Italiaan ainakin kerran vuodessa. Jossain vaiheessa Helena saa kuvankauniin miniän, ja miniän tultua raskaaksi tuleva mummo pyytää nuortaparia asettumaan asumaan heille, sillä hän ei voi kuvitella lapsen syntyvän helsinkiläisten taideopiskelijoiden kommuuniin. Tästä alkaa kummallinen tapahtumien kierto, jossa salaisuuksia ja valheita paljastetaan koko perhettä järkyttävällä tavalla. Miniä-Pauliinan täydellinen persoona alkaa murtua, ja hän muuttuu anopilleen taakaksi.  Kuolintapauksilta ei säästytä, eikä kuolemien syitä koskaan selvitetä. Teos on rakentunut kauhun kierteen logiikalle, ja tässäkin kuten monissa Alasalmen teoksissa on ripaus goottilaisuutta. Mutta ahdistuin tästä oikein kunnolla, mikä varmasti oli kirjailijan tarkoituskin. Ahdistuin anopin ja miniän keinotekoisesta läheisyydestä ja suurperheajattelusta, johon kumpikin hahmo oli eri syistä kiintynyt. Ahdistuin hahmojen uuskonservatiivisuudesta ja täydellisyyden tavoittelusta. Ja tykkäsin kuin hullu puurosta pelkän talon estetiikan kuvauksesta, siinä oli runollisuutta kaiken makaaberin tapahtumisen keskellä.

Alasalmen opetus tuntuu olevan: lasten mehuhetki päättyy aina ikävästi, jos siihen satsataan yltiöpäisesti ja yritetään olla muita parempia, pyhempiä tai puhdasoppisempia. Kummassakin romaanissa on yhtenä high pointtina lastenkutsut, joissa päivänsankaria palvotaan kuin puolijumalaa. Muistelkaa, kuinka ihanaa oli joskus muinoin, kun synttäreillä oli riittävää tarjota vähemmän professionaalista kermakakkua, karnivaalikeksejä ja popcorneja, eikä kukaan vieras lähtenyt kotiin lahjapussi kädessään?

Kuolleiden päivänä

Olen marraskuun lapsi, mutta suhteeni kaamokseen ja kuolemaan ei ole koskaan ollut mutkaton. Usein syntymäpäivänikin sattuu pyhäinpäivälle, ja samalla viikolla yleensä juhlitaan myös Halloweenia, tai kotoisammin kekriä. Kaupat ovat kiinni, koko maa on pysähtynyt lataamaan akkujaan neljän seinän sisällä ja jos ulos mennään, jengi hengailee enimmäkseen hautausmailla. Joillekin tämä hämärän hyssy on henkisesti rikasta aikaa, he osaavat ottaa pimeyden filosofisesti nauttien hiljaisista koti-illoistaan täysillä. Itse koen kaamoksen raskaana aikana ja jos saisin valita, viettäisin nämä joulunalusviikot mieluummin lämpimässä maassa. En ole koskaan oppinut arvostamaan tämän kuoleman kuun estetiikkaa, vaan tämä on minulle aikaa, jolloin kuljen laput silmillä. Kai voisin joku vuosi yrittää suhtautua kuoleman kuuhun uudella tavalla, mahdollisuutena juhlia elämää juuri siksi, että kylmä on, pimeä on, kohme on ja kuolema on.

Jos haluaisin todella oppia kuoleman filosofiasta, matkustaisin Meksikoon juuri näinä aikoina vuodesta. Meksikolaisten pyhäinpäivän alttareissa ja hautausmailla on ikiaikaista kauneutta, kiitollisuutta ja elämäniloa. Viime vuonna ihailin meksikolaisten rakentamaa kuoleman alttaria Jyväskylässä. Olisi joskus hauska tehdä sellainen itsekin, jo pelkästään taiteellisena oppimiskokemuksena.

Tänä vuonna vanhenin keinotekoisessa tropiikissa, nauttien porealtaista, virtaavasta vedestä, tuoksusaunoista ja paratiisilintujen äänistä. Huomaan, että rakkauteni kylpylöihin on syventynyt neljänkympin kynnyksellä. Annoin pahalle pikkusormen ruotsinlaivojen pikkukylpylöissä lasten ollessa pieniä, mutta silloin emme käyneet edes koko perheen vesipuistoissa (minulla oli niin kiire tehdä väitöskirjaa, etten olisi voinut haaskata kokonaista päivää jossain altailla – sus siunakkoon!). Addiktio repsahti levälleen asuessani neljä vuotta sitten Islannissa, Blue Lagoon-vierailun jälkeen en ole ollut täysin entiseni. Minulla oli myös kausikortti paikalliseen uimahalliin, joka mielestäni oli spa-tasoinen. Viiden kuukauden lähes päivittäinen lilluminen kuumissa lähteissä paransi niska- ja hartia-alueeni legendaarisesti. Vaikka Islannin kaamos oli monessa suhteessa Suomen kaamosta rankempi kokemus, Islannin vedellä oli maagisia parantavia voimia.

Nykyään pari-kolme kylpyläkeikkaa vuodessa on ehdoton must, vaikka en reittaa Suomen kylpylöitä kovin korkealle. Etsin edelleen paikkaa, jossa hiljentyminen ja oman kehon kuunteleminen olisi mahdollista. Oikeastaan nämä koti-Tampereen perinnesaunat, Rajaportti ja Rauhaniemen kansankylpylä, ovat henkevämpiä paikkoja kuin mikään kaupallinen kylpylä, ja korkealla listallani on myös mökkisaunamme Savossa. Mutta aidon hammamin haluan kokea pian. Ihan sama missä maassa.

Koska kuolema on minulle haasteellinen teema, olen tehnyt siitä itselleni kirjoitushaasteen. Kirjoitan paraikaa jotain hassua ja kevyttä monikulttuurisesta kuolemasta, eli kulttuurien kohtaamisista ihmiselon viime metreillä. Haaste on valtava, koska aihe on monille niin herkkä. Omakohtaisestikin olen kokenut viime aikoina jotain aihetta liippaavaa, ja seurannut suurella kiinnostuksessa esimerkiksi Suomessa asuvien muslimien keskusteluja aiheesta. Ylipäänsä kun ihminen pannaan maahan jossain kaukana kotimaasta, omaiset kokevat tilanteen usein ristiriitaisena. Hautausmailla käydessäni tutkin aina muualta tänne tulleiden hautoja. Hautakivien lukeminen onkin omanlaistaan salapoliisitoimintaa. Kivien tekstejä lukiessani pohdin kuitenkin mieluummin vainajan elämän kaaren kulkua kuin itse kuolemaa.

Ehkä totuus löytyy hedonismin ja ankeuden, elinvoiman ja luopumisen, hammamin ja hautausmaan väliltä. Omaa pyhäinpäivääni vietän ensi viikonloppuna, siihen voisi ripauttaa hyppysellisen meksikolaisuutta vain uhmatakseni tätä loputonta pimeää.