Olen marraskuun lapsi, mutta suhteeni kaamokseen ja kuolemaan ei ole koskaan ollut mutkaton. Usein syntymäpäivänikin sattuu pyhäinpäivälle, ja samalla viikolla yleensä juhlitaan myös Halloweenia, tai kotoisammin kekriä. Kaupat ovat kiinni, koko maa on pysähtynyt lataamaan akkujaan neljän seinän sisällä ja jos ulos mennään, jengi hengailee enimmäkseen hautausmailla. Joillekin tämä hämärän hyssy on henkisesti rikasta aikaa, he osaavat ottaa pimeyden filosofisesti nauttien hiljaisista koti-illoistaan täysillä. Itse koen kaamoksen raskaana aikana ja jos saisin valita, viettäisin nämä joulunalusviikot mieluummin lämpimässä maassa. En ole koskaan oppinut arvostamaan tämän kuoleman kuun estetiikkaa, vaan tämä on minulle aikaa, jolloin kuljen laput silmillä. Kai voisin joku vuosi yrittää suhtautua kuoleman kuuhun uudella tavalla, mahdollisuutena juhlia elämää juuri siksi, että kylmä on, pimeä on, kohme on ja kuolema on.
Jos haluaisin todella oppia kuoleman filosofiasta, matkustaisin Meksikoon juuri näinä aikoina vuodesta. Meksikolaisten pyhäinpäivän alttareissa ja hautausmailla on ikiaikaista kauneutta, kiitollisuutta ja elämäniloa. Viime vuonna ihailin meksikolaisten rakentamaa kuoleman alttaria Jyväskylässä. Olisi joskus hauska tehdä sellainen itsekin, jo pelkästään taiteellisena oppimiskokemuksena.
Tänä vuonna vanhenin keinotekoisessa tropiikissa, nauttien porealtaista, virtaavasta vedestä, tuoksusaunoista ja paratiisilintujen äänistä. Huomaan, että rakkauteni kylpylöihin on syventynyt neljänkympin kynnyksellä. Annoin pahalle pikkusormen ruotsinlaivojen pikkukylpylöissä lasten ollessa pieniä, mutta silloin emme käyneet edes koko perheen vesipuistoissa (minulla oli niin kiire tehdä väitöskirjaa, etten olisi voinut haaskata kokonaista päivää jossain altailla – sus siunakkoon!). Addiktio repsahti levälleen asuessani neljä vuotta sitten Islannissa, Blue Lagoon-vierailun jälkeen en ole ollut täysin entiseni. Minulla oli myös kausikortti paikalliseen uimahalliin, joka mielestäni oli spa-tasoinen. Viiden kuukauden lähes päivittäinen lilluminen kuumissa lähteissä paransi niska- ja hartia-alueeni legendaarisesti. Vaikka Islannin kaamos oli monessa suhteessa Suomen kaamosta rankempi kokemus, Islannin vedellä oli maagisia parantavia voimia.
Nykyään pari-kolme kylpyläkeikkaa vuodessa on ehdoton must, vaikka en reittaa Suomen kylpylöitä kovin korkealle. Etsin edelleen paikkaa, jossa hiljentyminen ja oman kehon kuunteleminen olisi mahdollista. Oikeastaan nämä koti-Tampereen perinnesaunat, Rajaportti ja Rauhaniemen kansankylpylä, ovat henkevämpiä paikkoja kuin mikään kaupallinen kylpylä, ja korkealla listallani on myös mökkisaunamme Savossa. Mutta aidon hammamin haluan kokea pian. Ihan sama missä maassa.
Koska kuolema on minulle haasteellinen teema, olen tehnyt siitä itselleni kirjoitushaasteen. Kirjoitan paraikaa jotain hassua ja kevyttä monikulttuurisesta kuolemasta, eli kulttuurien kohtaamisista ihmiselon viime metreillä. Haaste on valtava, koska aihe on monille niin herkkä. Omakohtaisestikin olen kokenut viime aikoina jotain aihetta liippaavaa, ja seurannut suurella kiinnostuksessa esimerkiksi Suomessa asuvien muslimien keskusteluja aiheesta. Ylipäänsä kun ihminen pannaan maahan jossain kaukana kotimaasta, omaiset kokevat tilanteen usein ristiriitaisena. Hautausmailla käydessäni tutkin aina muualta tänne tulleiden hautoja. Hautakivien lukeminen onkin omanlaistaan salapoliisitoimintaa. Kivien tekstejä lukiessani pohdin kuitenkin mieluummin vainajan elämän kaaren kulkua kuin itse kuolemaa.
Ehkä totuus löytyy hedonismin ja ankeuden, elinvoiman ja luopumisen, hammamin ja hautausmaan väliltä. Omaa pyhäinpäivääni vietän ensi viikonloppuna, siihen voisi ripauttaa hyppysellisen meksikolaisuutta vain uhmatakseni tätä loputonta pimeää.
Anun ihmeelliset matkat 