Mehuhetki päättyy aina ikävästi

Päivi Alasalmen 2000-luvun romaanit Ystävä sä naisien (2002) ja Tuo tumma nainen (2006) lähtivät mukaani polkuhintaan kirjaston poistomyynnistä (taas kerran). Yhdistettynä olivat aikamoinen ahmimiskokemus, positiivisessa mielessä. Alasalmen tuotantoa en tunne kokonaan, takavuosien Metsäläiset kolahti jollekin, jonka maallemuuttofantasiat ovat joskus pidättelemättömät, siinä oli samaa pisteliästä ironiaa kuin Alexandra Salmelan 27:ssa. Valkoinen nainen käsiteltiin perinpohjin muutama vuosi sitten lukupiirissä. Mutta kaikkein riemukkain lukukokemus oli uusi novellikokoelma Koirapäinen pyöveli, jossa hurjin novelli (nimen jo unohdin) keskittyi tahtomattaan ja tietämättään moniavioisten äitien perheleiriin, jonka kaikkien lasten isä, kiertokauppias ja polygamisti myötämielisesti järjesti. Feministisenä kertojana Alasalmi tuntuukin sanovan: kaikki, mitä te kauhistelette muista kulttuureista, on lähempänä teitä kuin kuvittelettekaan. Mutta Alasalmen teoksissa vikaa on sekä miehissä että naisissa. Alasalmi kertoo tarinoita vinksahtaneesta yhteiskunnasta, jossa hulluimmat tapaukset tuntuvat asuvan aina siellä, missä kaikki näyttää päällisin puolen täydelliseltä.

Ystävä sä naisien luotaa syvään Kosmisen Rakkauden Kurssikeskuksen arkeen, kristilliseen hurmoshenkeen ja kiltin työväenluokkaisen naisen, Armin, alemmuuskompleksiin. Armi päätyy hihhuleiden kurssikeskukseen keittäjäksi työpaikkakiusaamistapauksen jälkimainingeissa, ja huomaa pian tulleensa huijatuksi klassisella tavalla. Keskus pyrkii pimittämään tältä palkan ja saamaan hänet antamaan koko elämänsä sen johtajalle, karismaattiselle Auvolle. Vaikka kuvaus paikan menosta ja meiningistä tekee alasalmimaiset överit, tunnistin siitä paljon ilmiöitä ja sanankäänteitä, joita olen bongannut viime aikoina mm. TV 7:n lähetyksistä ja Nokia Missioon liittyvästä uutisoinnista. Armi ei koskaan tule uskoon keskuksen olettamalla tavalla, eikä edes tule raskaaksi johtajalleen, vaan heikkoudesta huolimatta säilyttää harkintakykynsä rippeet hullunmyllyssä. Armin hahmo on kirjassa herkullinen, sillä hän edustaa sellaista ”perinteistä naiseutta”, joka on melkein joutumassa sukupuuttoon. Armi on kiltti perhetyttö, joka ei pääse naimisiin siksi, ettei hänelle kelpaa kuka tahansa rasvari-Kimmo, vaan hän haluaa yhtä hyvän miehen kuin hänen isänsä on. Kiinnostavalla tavalla Alasalmi pääseekin maaseudun peräkammarin tyttöjen ja poikien maailmaan käsiksi tekemättä heistä säälittäviä luusereita, vaan oman elämänsä subjekteja.  Tärkeintä romaanissa on kuitenkin karismaattisen uskonnollisuuden analyysi, missä luulen Alasalmen olleen ennustaja, sillä romaanissa esiintyvä maailmanlopun, Israelin palvonnan ja militantin ristiretkeläisyyden (”Jeesus tykittää panssarivaunulla”) retoriikka on lisääntynyt eksponentiaalisesti maassamme viimeisen kymmenen vuoden aikana. Teos oli hyvällä tavalla irvokas, parodiana armoton, sillä se melkein sai lukijan uskomaan, että kyseessä ei olekaan parodia, vaan kuvaus jostain todellisesta.

Tuo tumma nainen oli synkempi tarina kuin edellinen, sillä siinä pahalle ei annettu vain pikkusormea, vaan koko käsi. Teoksessa asuttiin maalla Kaanaalla (Tampereen Teiskon kyliä), jossa onnellinen perhe asui kylän hienoimmassa puutalossa, jossa oli Amerikan villin lännen ja Terijoen klassisia pitsihuvilavaikutteita. (Olenkin pannut merkille, että lähes kaikissa Alasalmen teoksissa seikkaillaan jossain Tampereen laidoilla tai ympäryskunnissa. Lukukokemukset siis komppaavat tämänhetkistä lähialuematkailubuumiani – kuka tietää vaikka päädyn Oriveden metsiin kaunokirjalliselle kauhuhaikille Metsäläisten inspiroimana…)

Keski-ikäinen verovirkailija Helena on pääkertoja, hän iloitsee täysin rinnoin elämänsä täyteläisyydestä ja renessanssi-ihmisenä onnistuu jopa hoitamaan veroneuvonnan niin henkevästi, että jokainen asiakas lähtee hänen luotaan hymyillen ja kiitellen. Helena on saanut kaiken, mistä hän on unelmoinut: turvallisen aviomiehen, idyllisen talon, kaksi menestyvää fiksua lasta ja mahdollisuuden matkustaa unelmiensa Italiaan ainakin kerran vuodessa. Jossain vaiheessa Helena saa kuvankauniin miniän, ja miniän tultua raskaaksi tuleva mummo pyytää nuortaparia asettumaan asumaan heille, sillä hän ei voi kuvitella lapsen syntyvän helsinkiläisten taideopiskelijoiden kommuuniin. Tästä alkaa kummallinen tapahtumien kierto, jossa salaisuuksia ja valheita paljastetaan koko perhettä järkyttävällä tavalla. Miniä-Pauliinan täydellinen persoona alkaa murtua, ja hän muuttuu anopilleen taakaksi.  Kuolintapauksilta ei säästytä, eikä kuolemien syitä koskaan selvitetä. Teos on rakentunut kauhun kierteen logiikalle, ja tässäkin kuten monissa Alasalmen teoksissa on ripaus goottilaisuutta. Mutta ahdistuin tästä oikein kunnolla, mikä varmasti oli kirjailijan tarkoituskin. Ahdistuin anopin ja miniän keinotekoisesta läheisyydestä ja suurperheajattelusta, johon kumpikin hahmo oli eri syistä kiintynyt. Ahdistuin hahmojen uuskonservatiivisuudesta ja täydellisyyden tavoittelusta. Ja tykkäsin kuin hullu puurosta pelkän talon estetiikan kuvauksesta, siinä oli runollisuutta kaiken makaaberin tapahtumisen keskellä.

Alasalmen opetus tuntuu olevan: lasten mehuhetki päättyy aina ikävästi, jos siihen satsataan yltiöpäisesti ja yritetään olla muita parempia, pyhempiä tai puhdasoppisempia. Kummassakin romaanissa on yhtenä high pointtina lastenkutsut, joissa päivänsankaria palvotaan kuin puolijumalaa. Muistelkaa, kuinka ihanaa oli joskus muinoin, kun synttäreillä oli riittävää tarjota vähemmän professionaalista kermakakkua, karnivaalikeksejä ja popcorneja, eikä kukaan vieras lähtenyt kotiin lahjapussi kädessään?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s