Pirkkalaisuuden ytimessä

Kaari Utrion Pirkkalan pyhät pihlajat (1973) liittyy viimeaikaiseen lähialuematkateemaani, nappasin sen mukaani poistokorista. Joku vuosi aiemmin vedimme kunnon Utrio-överit lukupiirissä. Utriohan kuuluu ikiaikaisiin suomalaisiin naiskirjailijoihin, joiden teoksia löytyy Äidin Kirjahyllystä. Minunkin kodissani oli muutama Utrion teos 70-luvulta, mutta kirjaharvennusten puuskassa ne lähtivät kävelemään, sillä muistaakseni Utrio ei kuulunut äitini ykkössuosikkeihin.

Aloitetaan kehuista: ajattelipa hänen tuotannostaan mitä tahansa, ainakaan taustatietojen tutkimatta jättämisestä häntä ei voi syyttää. Yltiöromanttisia hänen historialliset romaaninsa eivät ole, vaikka käsittelevätkin pitkälti avioliittoa, seksiä ja lapsen saantia. En kutsuisi häntä viihdekirjailijaksi, sillä teoksista huokuu lukeneisuus ja akateemisuus. Vaikka ei tykkäisi tyylistä, teoksista saa ainakin historiallista tietoa. Utrio keskittyy kuvauksissaan myös paljon naisten välisiin ystävyys- ja valtasuhteisiin – tässä suhteessa teokset ovat vahvasti feministisiä. Itseäni kirjoissa kiinnostaa eniten kuvaus muinaisen pakanauskon ja kristinuskon välisestä kamppailusta.

Pirkkalan pyhät pihlajat vie lukijan 1200-luvun suur-Pirkkalan pitäjään, jonne kristinusko on jo saapunut ja jossa katoliset papit ja kerjäläismunkit taistelevat hengellisestä vallasta. Taloissa asuu myös paljon lappalaisia, saamelaisia ja karjalaisia orjia ja jalkavaimoja, joista osa pitää kiinni pakanauskostaan ja kyvyistään noitua ja parantaa. Ihmiset ovat toisilleen susia, erityisesti sairaiden ja vammaisten asema on tukala. Tarinaa kerrotaan viiden avainhenkilön näkökulmasta. Itse pidin eniten ramman Filippa-tytön tarinasta, joka kiittää onneaan, ettei joudu naimisiin nähdessään mitä tuskaa vaimoväen elämä on jatkuvien synnytysten ja miesten uskottomuuden vuoksi. Kylään mahtuu myös miehiä, jotka odottavat vaimon kuolemaa, jotta voisivat sen jälkeen omistautua Jumalalle eli ryhtyä munkiksi.

Pirkkalasta sai vakaan mahtipitäjän kuvan, ja luontokuvakin on elävää. Keskiaikaisen Pyhäjärven aaltojen magia välittyy minulle suht samana kuin olen itse kokenut lähiaikoina. Läntisen Pirkanmaan yhteys Satakuntaan ja Kokemäenjoen kautta merille on kiinnostava historiallinen juonne. Kirjan voikin ottaa matkaoppaaksi seuraavalle Porin-reissulle.

Romaanista ei ainakaan puutu sisältöä. Ainekset ovat hyvin kasassa ja näkökulmien runsaus elävöittää kerrontaa. Ongelmani Utrion kirjojen lukijana taitaa olla kielellisellä tasolla – minusta hän kirjoittaa liian realistisesti eikä pääse täysin henkilöidensä ihon alle. Kaikki henkilöt puhuvat samalla kielellä. Toinen ongelma on huumorin vähäisyys. Luulisin, että keskiajalla huumori on kukkinut kansan parissa varsin hersyvänä, mutta tälle saralle Utrio ei veny. Hänen teoksistaan välittyy tosikkomainen fiilis, mikä on harmi, koska asioiden ja ilmiöiden tasolla romaanit on huolellisesti rakennettu.

70-luvun Utriota voi lukea hieman kieli poskessa, enkä usko, että kirjailija siitä pahastuisi, sillä kaikki lukeminen on positiivista huomiota. Jos joku edelleen nappaa Utrioita kierrätyskoreista, se kertoo teosten arvosta ja jatkuvuudesta. Pirkkalan pyhissä pihlajoissa ei tosin ollut niin viihteellisiä seksikohtauksia kuin Piritta, Karjalan tyttäressä. Niille nauroimme pissat housussa lukupiirissä. Jotenkin tuntuu, että Karjalasta kirjoittaminen avaa kaikissa suomalaisissa kirjailijoissa absurdin ja liioittelevan vireen, jopa asiallisessa Utriossa. Pirkanmaasta ja Pirkkalasta ei kai ole mahdollista kirjoittaa kovin hersyvästi.

Mutta jos keskiaikakirjallisuutta reitataan, pidin tästä enemmän kuin esimerkiksi aiemmin tänne arvioimastani Milla Keräsen Sisilian ruususta. Tässä ei pyritty aistilliseen humalatilaan, vaan pysyttiin enemmän jalat maassa.

Olen ottanut vuosien varrella suomalaisen naiskirjallisuuden lukuhaasteita roppakaupalla. Kaari Utrio, Eeva Joenpelto, Anu Kaipainen, Eeva Kilpi ja jopa Laila Hietamies (Hirvisaareen en ole koskaan päässyt) kansoittavat hyllyäni. Kaima-Anu on tietysti suurin suosikkini, ja hänen teoksista hienoin on ollut Larin Paraskeen elämästä kertova Poimisin heliät hiekat. Luen näitä perinteisiä kertojia protestimielessä. Kaipaan aikoja, jolloin kirjailijaa arvostettiin ensisijaisesti tekstin eikä mediaseksikkyyden vuoksi.

PS: Mahtava kansikuva, kuinka rakastankaan Suomalaisen kirjakerhon kansia 70-luvulta!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s