Kotiseuturakkautta?

Kuvittele Jyväskylä. Keski-Suomen Ateena, Päijänteen pohjoinen pohjukka, suomalainen kirjallinen sivistys, opettajaseminaari, lyseo, harjumaisema. Reippaiden liikunnan opiskelijoiden ja mäkihyppääjien mekka, paikka, jossa järviä kierretään ympäri upouusissa goretex-asuissa. Omakotialueita, joissa soivat jouluvalot asennetaan puskiin jo lokakuussa. Jyväskylä on uudisrakennuksia, lasia ja terästä, älytaloja, mittatilaustyönä tehtyjä keittiöitä, joiden peruselementtinä on italialainen marmori. Jyväskylässä panostetaan muotiin, sisustukseen ja luomuruokaan; missään muualla Suomessa en ole törmännyt yhtä itsetietoisiin ekohippeihin enkä intohimoisiin pihakivien asettelijoihin kuin siellä.

Vaikka olen Jyväskylässä syntynyt ja siellä ehdottomasti pisimmän osan elämästäni asunut (laskelmien mukaan n. 15 vuotta), en osaa tiivistää kaupungin henkeä paperille. Kirjoittajana se on aikamoinen ongelma, sillä ammentavathan melkein kaikki kirjoittajat teoksissaan jotain lapsuuden ja nuoruuden maisemistaan. Minun on helppo kirjoittaa Suolahdesta, paikasta jossa vietin lapsuuteni, sillä Suolahdella on hyvin omintakeinen paikallinen leima. Suolahti on antanut minulle enemmän elämän eväitä kuin Jyväskylä. Seitsemän vuotta Suolahdella on elämässäni tiiviimpi narratiivi kuin viisitoista vuotta Jyväskylässä.

Jyväskyläläisyys on minulle häilyvä identiteetti, joka ehkä aktivoituu joskus Vakiopaine-baarin ikkunapöydässä tai Seppälänkankaan hautausmaalla. Mutta kaupungin yleinen ilme on vaisu, keskustassa akateemisten diskurssien läpitunkema, laidoilla ökyrikkaiden pönöttäjien shangri-la. Jyväskylässä on muutamia ihania baareja, ravintoloita ja kahviloita, maailman paras ylioppilaskylä Kortepohja ja ystävällinen palvelukulttuuri. Puheen alkava itäpotku hellyyttää, samoin kahviloissa luontevasti jutustelevat ihmiset, helpolla saadut hyvänpäiväntutut. Mutta kun katselen Lutakon alueen Manhattan-hysteriaa asemalta käsin, olen iloinen, että viimeinen juna länteen on vielä lähdössä. Ja melkein aina ehdin siihen junaan.

Jyväskylä on snobila, juppila, varmasti Helsingin jälkeen ainoa paikka tässä maassa, jossa bébé-leivokset otetaan vakavasti ja viinilaseja osataan pidellä hennosti sopivalla pikkurillin koukistuksella. Porvarillisuus huokuu kaupunkikuvasta; kummallista, siitä huolimatta SKP saa siellä aina reippaasti ääniä. Jyväskylässä ei noin vain lähdetä maitopurkkia hakemaan natsi-Siwasta hankituissa harmaissa fleeceverkkareissa. Pitää tälläytyä. Omilla Jyväskylä-reissuillani päädyn aina pikaehostamaan ulkomuotoani heräteostoksin keskustan about seitsemästä lasipintaisesta ostarista. Tampereella taas saatan kulkea keskustan läpi parikin kuukautta ostamatta mitään.

Kaupungista on vaikea saada kiinni, ja ehkä siksi siitä on kirjoitettu yllättävän vähän. Olen lukenut enemmän Kuopiosta ja Joensuusta kuin syntymäkaupungistani. Jyväskylä-aiheisista elokuvistakin muistan vain taannoisen Matti Nykäs-filmin (joka oli loistava). Mutta onneksi on Markku Ropponen ja Kuhala-kirjat. Jyväskylän kaupunginkirjastossa pitkän työuran tehnyt Ropponen on kirjoittanut niitä jo vuosikymmenen, mutta itse tulin niistä tietoiseksi vasta viime vuonna naistenlehden vinkin kautta.

Viimeksi luin Kuhala ja kuoleman hipaisun (2007). Se on Kuhala-sarjassa keskiosia. Kirjojen lukeminen väärässä järjestyksessä ei oikein toimi, olen aloittanut loppupään dekkareista ja minulta on jäänyt paljon taustoja pimentoon. Tämä on ylipäänsä dekkarisarjojen ongelma: yksittäisen teoksen lukeminen ei välttämättä valaise, sillä lukukokemuksen syvyys pohjautuu aiemmin opitulle.

Otto Kuhala on rosoinen antisankari, poliisin toimesta eronnut yksityisetsivä, ainakin kerran eronnut yksineläjä, jonka tuki ja turva elämässä on koira Jeri. Jerin touhuja kuvataan teoksissa niin suurella antaumuksella, että jopa tämä tyttö eläytyy täysillä (usein skippaan kirjoista pitkälliset lemmikkieläinkuvaukset, niin nuiva eläinten ystävä olen). Kuoleman hipaisussa Jeri melkein kuolee ampumavälikohtauksessa, mutta herää henkiin pyhästä hengestä. Jeri on teosten varsinainen sankari, hän on mukana monella toimeksiannolla ja onnistuu pelastamaan isäntänsä pinteestä lukuisia kertoja.

Kirjoissa on aina joku naisjuttu, pidempi tai lyhyempi, ja tämä osuus on hieman kaavamaisesti kirjoitettu. Kuoleman hipaisussa Kuhala joutuu hakemaan viagra-reseptin lääkäriltä, kun seksi vaatemyyjä-Anniinan kanssa ei suju ensimmäisellä kerralla. Kuvauksesta voi jo päätellä, ettei suhde voi kestää kovin kauan.

Kuhala-kirjojen kulttuurinen ja maantieteellinen kuvaus on niin rikasta, että itse rikollisuus jää usein fiilistelyn varjoon. Siksi kirjat varmasti puhuttelevat muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

Täytyy myöntää, että luen Kuhala-kirjoja pitkälti maantieteellisten koordinaattien vuoksi. On hirvittävän hauskaa tavata palokkalainen self-made miljonääri, nenäinniemeläinen epäonnistunut isä ja muskeliveneen omistaja ja lievestuorelainen salarikas sorayrittäjä kirjan kansien sisällä. Kaikista hauskinta on vierailla Ramin Superedussa, mikä tietysti reaalimaailmassa viittaa Jyskän varastovalintaan, kaikkien halpahallien kuningattareen, joka ihan viime aikoinakin on mainostanut euron hintaisia venäläisiä supikarvahattuja sisäänheittäjänä. Nimittäin Jyskän varastovalinnassa kohtaa todellinen kansa, se porukka joka tulee ilmaisen kahvitarjoilun vuoksi paikalle salihousuissaan ja ajoliiveissään.

Teos vie lukijan myös maakuntamatkalle Joutsaan, Lokosen konkurssikypsälle motellille ja metsätorpalle, jonka alta löytyy muovikassissa verinen ihmisen pää. Ropponen maalaa tummaa kuvaa tästä pitäjästä, joka ei kuitenkaan ole Keski-Suomen pahimpia takahikiöitä. Joutsahan on matkalla Helsinkiin, moottoritien kupeessa, sieltä ei ainakaan ole vaikea päästä pois. Oma mielikuvani paikasta on paljon virkeämpi ja eloisampi kuin mitä Ropponen antaa ymmärtää. Ropposen maalaama kaupunkikuva on monipuolinen ja ennalta-arvaamaton, mutta pidän hänen tarjoamiaan maaseutuvisiittejä hieman yksioikoisina. Aina siellä on joku reppana peräkamarin poika, joka käyttäytyy itsetuhoisesti. Aina.

Seuraava lukuhaasteeni onkin käydä läpi Kuhala-sarjan alkupään teokset. Vasta sitten tiedän todella, mistä kotiseutumatkassani on todella kyse. Ja tietysti aika olisi myös tutustua Seppo Jokisen Hervantalaiseen.