Nigerialais-amerikkalaisen Teju Colen esikoisromaani Open City voitti pian julkaisun jälkeen useita palkintoja, mutta en olisi kuullut Colesta ilman Amazonin käyntihistorian perusteella tehtyjä suosituksia. Joskus heräteostokset todella nappaavat. Open City vie lukijansa New Yorkiin, Brysseliin ja Lagosiin, ja on romaanina epätyypillisen oppinut. Lukukokemus oli hyvällä tavalla hämmentävä, en ole pitkään aikaan kohdannut tällaista näkökulman valintaa.
Kertoja on puoliksi nigerialainen, puoliksi saksalainen psykiatri Julius, jonka siteet kummankin vanhemman kotimaahan ovat hauraat. Hän tekee jonkunlaista tilinpäätöstä menneisyytensä kanssa flaneeraamalla kaikki vapaa-aikansa New Yorkin katuja. Hän päätyy kirkkoihin, baareihin ja museoihin puhtaalla fiiliksellä, ja kohtaa siellä kaupunkilaisia, jotka ovat halukkaita jakamaan elämänsä tarinan hukassa olevan näköisen flaneeraajan kanssa. Koko romaani koostuu sattumanvaraisista kohtaamisista, yllättävistä keskusteluista itseoppineiden intellektuellien kanssa, eksymisistä ja jopa satunnaisista muistin menetyksistä.
Koska olen lukenut kymmeniä romaaneja New Yorkin kaduista, en kokenut suurta hurmiota siitä osiosta. Nigeria-osuudet olivat kiinnostavampia, ja koin Colen tavan kuvata Lagosin arkea virkistävän ”kuivana” – hän ei todellakaan maalaile lihallisia potretteja maanmiestensä köyhyydestä ja kouluttamattomuudesta. Romaani myös pursuaa pitkiä viitteitä teoksen ilmiselviin teoreettisiin kulmakiviin, Walter Benjaminiin, Edward Saidiin, Gaston Bachelardiin. Tilan poetiikka ja postkoloniaalin intellektuellin aseman etsintä ovat päällimmäisiä teemoja.
Minulle paras osio teoksessa oli Juliuksen flaneeraukset Brysselissä, jonne hän matkustaa etsimään kadonnutta saksalaista isoäitiään. Mummo pysyy kadoksissa, on ehkä kuollut, eikä Juliuksella ole voimia etsiä häntä kaikista kaupungin vanhainkodeista. En ole käynyt Brysselissä kuin lentoasemalla, eikä kaupunki ole koskaan kutsunut minua puoleensa. Tämä oli ensimmäinen lukemani kuvaus Belgiasta, joka tuntui houkuttelevalta. Cole onnistuu hurmaamaan minut tarinoillaan Brysselin afrikkalaisista siirtolaisista, nettikahviloiden pitäjistä ja ruandalaisista bilettäjistä. Hänen tapansa kuvailla eurooppalaisen rasismin historiaa tuntuu akuutilta. Eurooppalainen islaminpelko esitetään tässä syvemmin juurtuneena kuin amerikkalainen post-9/11-hysteria. Hienointa teoksessa onkin tavalliset ihmiset, jotka tekevät terävää poliittista analyysia arkisten kohtaamisten pohjalta.
Romaanissa ei ole kuin hyppysellinen dialogia, sekin raportoitu Juliuksen päänsisäisen narratiivin kautta. Cole on päässyt vastavalmistuneen psykiatrin, joka on joutunut terapoimaan itseään vuosikaudet osana opintoja, pään sisään saumattomasti. Suurin osa teoksesta koostuu pelkästä sisäisestä monologista. Alussa kerronnan muoto tuntui mahdottoman raskaalta, mutta siihen ajautui sisään pikkuhiljaa, ja puolivälissä kirjaa olin jo haikealla mielellä tietäessäni että joudun jättämään tämän oudon tyypin pian.
Kirjailija on muilta ammateiltaan valokuvaaja ja varhaisen flaamilaisen taiteen tutkija, mikä selittääkin paljon romaanin erikoisia näkökulmia. Hän vaikuttaa olevan kaikkea muuta kuin julkisuushakuinen komeetta. Teosta ei selvästikään ole kirjoitettu kaupallisen menestyksen toivossa, sen näkökulmat ovat sen verran kinkkisiä, etten odota löytäväni tästä pokkarimuotoista suomennosta lähi-Prismasta. Open City vaikuttaa romaanilta, jota on hiottu vuosikausia, enkä usko hänen rykäisevän uutta yhtä tiivistä pikkujättiläistä pian. Odotan kyllä jo seuraavaa teosta, mutta odottaessa koetan löytää miehen kirjoittamia esseitä ja valokuvajournalismia.
Anun ihmeelliset matkat 