Elävä banaanimainos

OwindiLöysin sattumalta helmen unohdettujen kirjojen merestä. Kirjalla on provosoiva nimi: Kato kato nekru. Sen kirjoitti Tampereen yliopiston ensimmäinen afrikkalainen opiskelija Joseph Owindi, joka asui Suomessa 1963-71. Kirja julkaistiin WSOY:n toimesta vuosi Owindin maastamuuton jälkeen. Owindi palasi kotimaahansa Keniaan maisterintutkinto taskussaan ja teki uran Nairobissa ILO:n palveluksessa. Häntä on sittemmin haastateltu YLE:n Afro-Suomen historia-dokumenttiin ja hänen vuoden 1969 haastattelunsa, joka on tehty hänen opiskelijaboksissaan Kalevan Domuksessa, on myös nähtävillä YLE:n Elävässä arkistossa. Kirjaan tarttuessani mielessäni oli kysymys: onko mikään muuttunut suomalaisten suhteessa afrikkalaisiin keskellämme 40 vuoden aikana? Lukija voi jo etukäteen olettaa, että teos kertoo rasismista. Mutta miten rasismi ilmeni tuolloin, ja miten se ilmenee nyt, kun afrikkalaisten läsnäolo tamperelaisessa katukuvassa on muuttunut arkisemmaksi?

Owindi koki umpioituneen kansan hämmennyksen tavatessaan ”mustan miehen” suunnilleen samalla tavalla kuin Mikael Niemi esittää Vittulajänkä-romaanissaan: metsäkansa saattoi paeta kamariin oudonnäköisen vieraan lähestyessä tai todellakin nousta seisomaan ja huutaa ”Neeger”! Monet tulivat koskettelemaan hänen ihoaan ja hiuksiaan, ja kävipä niinkin, että hänet lennätettiin Kajaaniin eläväksi banaanimainokseksi paikalliseen ruokakauppaan. Rankoista kokemuksista huolimatta Owindi kertoo arjestaan humoristisesti ja rakentavasti. Miehellä oli monia vastoinkäymisiä työn saamisen ja toimeentulon saralla, mutta teksti antaa ymmärtää, että suurimman osan ajastaan Suomessa hän elätti itseään sekalaisilla hanttihommilla, eikä työn saannin suhteen ollut ylivoimaisia hankaluuksia. Hän oppi suomen kielen nopeasti ja oli pitkään mukana opiskelijapolitiikassakin. YLE:n filmissä esiintyy suosittu ja menevä mies, jolla on jonkunlainen paikallisen julkkiksen status opiskelijoiden parissa. Erityisen mielellään opiskelijatoverit tulivat hänen asunnolleen kuuntelemaan kenialaista popmusiikkia. Teos ei ainakaan kerro yksinäisyydestä tai syrjään jäämisen kokemuksista. Koska hänellä ei ollut montaakaan maanmiestuttua, hänen oli pakko ystävystyä suomalaisten kanssa.

Afrikkalaiseksi mieheksi Owindi kirjoittaa harvinaisen avoimesti kokemuksistaan vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ainoalla afrikkalaisella oli vientiä, ja usein hänet vietiin näytille vanhemmillekin, silloinkin kun suhde oli puhtaan toverillisella pohjalla. Suomalainen 60-luvun ravintolaelämä tulee myös tutuksi: yhtäällä on tylyt ovimikot, jotka valitsevat asiakkaansa ihonvärin perusteella, toisaalla anteliaat juopot, joilla on piikki auki aamuyöhön asti.  Kirja vilisee hassuja sananparsia kuten ”aina on tilaa sille, joka käyttää Rexonaa” tai ”parempi pyy pivossa kuin kymmenen orrella”. Teos on kielellisesti rikas ja ajatuksella kirjoitettu. Tekstin kypsyys antaa vaikutelman varttuneemmasta kertojasta kuin alle kolmekymppisestä.

Teksti tuntuu oudon ajankohtaiselta. Olen afrikkalaisilta ystäviltäni kuullut vastaavia kokemuksia 2010-luvulta, ainoana erotuksena tänä päivänä on se, että työmarkkinat ovat nyt aidosti diskriminoivat kaikkia ulkomaalaisia opiskelijoita kohtaan. Owindi kertoo paskaduuneista, joista kuitenkin maksettiin samaa palkkaa kuin suomalaiselle duunarille. Nykyään on olemassa töitä ja työolosuhteita, joista normikansalaisilla ei ole harmainta aavistustakaan – ja näissä duuneissa ovat enimmäkseen suomalaisen sosiaaliturvan ulkopuoliset opiskelijat, paperittomat siirtolaiset ja papereitaan odottavat. Valitettavasti aistin Owindin tekstistä paikoitellen suurempaa solidaarisuuden henkeä Afrikkaa kohtaan kuin mitä koen ympäröivässä todellisuudessani vuonna 2012. Samat stereotypiat jylläävät edelleen, ehkä sisäsiistimmässä muodossa. Rasismista on tullut liukkaan salonkikelpoista, ja siksi siihen on vaikeampaa puuttua. Suren erityisesti viimeisen kymmenen vuoden kehitystä. Tätä teosta suosittelen lukemistoksi kaikille, jotka toivoisivat maamme rotusuhteiden ja monikulttuurisuuspolitiikan kehittyvän muuhun suuntaan kuin perussuomalaiseen.

 

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Elävä banaanimainos

  1. Paluuviite: Kato, kato nekru! – Elämäntarina vuodelta 1972 | Vähän postia Hailuodon rannoilta...

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s