Panoraama maasta, jonne harva haluaa matkustaa

Noo Saro-WiwaNoo Saro-Wiwa on 90-luvulla Shellin öljysodissa lahdatun ympäristöaktivisti Ken Saro-Wiwan nuorin tytär. Noo oli teini-ikäinen isän kuollessa, ja tämän jälkeen hänen suhteensa vanhempiensa kotimaahan on ollut enemmän kuin kompleksinen. Isän ja tyttären suhde ei koskaan ollut helppo: Ken oli supersuosittu kirjailija ja mediamies, taitava manipuloija, isänä ja aviomiehenä etäinen ja osoittautui polygamistiksi lasten ollessa teini-ikäisiä. Moniavioisuuden Ken Saro-Wiwa hoiti elitistisesti lähettämällä ensimmäisen vaimon ja lapset Britanniaan ja vierailemalla perheen luona vain pari-kolme kertaa vuodessa. Nigeriassa asuvan jalkavaimon lapset esiteltiin pitkään ”serkkuina”, kunnes valhe paljastui ja perhesuhteet hankaloituivat. Noo ja tämän sisarukset saivat varakkaalta isältään koulutuksen sisäoppilaitoksissa ja huippuyliopistoissa, mutta menettivät isän läheisyyden. Silti vaikuttaa, että kaikki sisarukset tekevät jotain kirjallisuuden ja taiteiden saralla, eli seuraavat omalla tavallaan isänsä jalanjälkiä.

Noo on reissannut ympäri Afrikkaa matkajournalistina, mutta käynyt ”juurillaan” vain isän hautajaisissa ja muistotilaisuudessa (nämäkin järjestettiin vuosia teloituksen jälkeen). Kolmenkympin kynnyksellä 2000-luvun toisella puoliskolla hän otti haasteen ja matkusti Nigeriaan itsenäisesti kiertäen maan ympäri puoliksi turistina, puoliksi paluumuuttajana. Matkasta syntyi kirja Looking for Transwonderland.

Looking-for-TranswonderlandTeoksen nimi viittaa Ibadanin kaupungissa sijaitsevaan huvipuistoon, josta piti tulla Nigerian Disneyland, mutta suuruudenhullut yrittäjät jättivät paikan ruostumaan ensi villityksen taannuttua. Melkein kaikki paikat, joissa Noo vierailee, edustavat samaa välinpitämättömyyttä. Nigeriassa rakennetaan suureellisia asuintaloja, kauppakeskuksia ja hotelleja, mutta maassa tuskin tunnetaan käsitteitä ylläpito tai kiinteistöhuolto – paikat hajoavat käsiin, koska maa ei panosta kaupunkisuunnitteluun eikä kansalaisiin ei ole välittynyt yhteisvastuun käsitettä. Epäammatillinen välistävedon kulttuuri jyllää kaikkialla, mutta samalla ihmisten titteleitä (varsinkin ulkomailla hankittuja) palvotaan. Ehkä surullisinta Noon kertomuksessa on visiitti hänen isänsä alma materiin Ibadanin yliopistoon, joka aikanaan oli koko läntisen Afrikan ylpeys. 2000-luvulla jopa tämä Afrikan Oxford oli muuttunut jengisotien, korruption ja hälläväliä-opetuksen pesäkkeeksi. ”Parhaan” yliopiston maineella ylpeilevällä yliopistolla on varaa yhteen tietokoneeseen per laitos, jonka käytöstä henkilökunta kamppailee ja jolle opiskelijoilla ei ole mitään asiaa. Noon mielipide on, että jos Ibadanin yliopisto on vajonnut noin syvälle epäammatillisuuteen, silloin koko maalla ei ole paljoa toivoa.

Teoksessa on myös hilpeitä ja viihdyttäviä tarinoita ihmisistä, jotka korruptiosta ja kroonisesta epävarmuudesta huolimatta jaksavat hymyillä, laulaa ja välittää lähimmäisistään. Kertomukset Lagosin paikallisliikenteestä ja katuelämästä kertovat kansasta, joka on koulittu äärimmäiseen joustavuuteen ja luovuuteen tungoksen, lian, puutteen ja rähjäisyyden olosuhteissa. Pidinkin teoksessa eniten Lagos-osuuksista ja kuvauksista retkistä pohjoisen Nigerian linnunbongausreservaattiin ja safarille. Noo löytää pieniltä paikkakunnilta pyyteettömiä ekoihmisiä ja ihmisoikeustaistelijoita, joille raha ei ole itseisarvo elämässä. Hän kokee matkallaan myös hiljaisuutta ja tyhjyyttä, puhdasta luontoa ja omavaraisia syrjäseutuja. Vaikka hänen vanhempiensa Ogonimaa on öljyvuotojen tuhoama, muualta maasta löytyy alueita, joissa luonto on edelleen elinkelpoinen.

Työskennellessäni tutkijana käytin seitsemän vuotta Pakistanin poliittisen historian opiskeluun, ja samalla muiden vastaavasti korkean korruption, vallankaappausten ja militarismin tunkemien entisten siirtomaiden kohtalot tulivat tutummiksi. Olen usein tehnyt vertailuja erityisesti Pakistanin ja Nigerian välillä, sillä maat oireilevat melkein identtisesti. Maiden mielivaltainen perustaminen kolonialismin ikeen alta on ehkä suurimpia syitä epävakauteen. Nigeria tuntuu vielä kummallisemmalta ”keksityltä” kansallisvaltiolta kuin Pakistan, jolla oli hatara, mutta silti omaperäinen eetos, muslimivaltion perustaminen. Nigerian eetos oli alusta asti todella epäselvä, ja maa olikin hajota kahtia jo pian itsenäistymisen jälkeen. 2010-luvun Nigerian sisäiset jännitteet tuntuvat kaikkialla räjähdysalttiilta, ja kehityksen epätasainen jakaantuminen eri etnisten ryhmien välillä on silmiinpistävää. Noo Saro-Wiwan kertomuksessa sympaattista on äänen antaminen monille pienille vähemmistöille, joiden olemassaolosta suuri maailma ei tiedä paljoa. Teos ei anna paljon toivoa valtiolle nimeltä Nigeria, mutta valaa uskoa ihmisyyteen. Noo Saro-Wiwa kirjoittaakin rehellisen matkakirjan, jonka logiikka on perverssi: hän tietää, ettei monikaan lukija päädy varaamaan lentoja Lagosiin lukemansa perusteella. Hän maalaa panoraamaa maasta, jonne niin kovin harva haluaa matkustaa.

Nigerian veikataan hajoavan erillisiksi valtioiksi seuraavan viiden vuoden sisällä. Tämä veikkaus tuntuu todennäköiseltä, mikäli maasta tulevaan uutisointiin on uskominen. Ulkoministeriön matkatiedotteet varoittavat maahan päätyviä suuresta väkivallan, ryöstämisen ja terrorismin riskistä. Itse luen kirjoja Nigeriasta siksi, että minulla on omat kytkökseni maahan, mutten usko matkustavani sinne koskaan. Ehkä haluaisin, mutten uskalla. Kyläilykutsujakaan ei ole satanut, sattuneesta syystä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s