Pakastettuja Aristokatteja, nami!

Haruki Murakami on takavuosien suosikkini; luin häneltä ensimmäisenä Sputnik Sweetheartin ja sen jälkeen alkutuotannon vähemmän tunnettuja romaaneja (The Elephant Vanishes, The Wild Sheep Chase). Suuren maailman suosioon Murakami on noussut vasta 2000-luvulla, jonka aikana häntä onkin käännetty yli 40 kielelle. Fantasiapainotteisuudesta johtuen olettaisin, että suuri osa Murakamin lukijakunnasta on nuorehkoa, vaikka kirjailija itse on jo reippaasti yli kuusikymppinen ja osa hänen teoksistaan on ns. sukupolviromaaneja. Murakamin kieli on ihailtavan nuorekasta ja parhaimmillaan hän onkin kuvatessaan nuorten elämäntapavalintoja ja ongelmia. Murakamia on jo pitkään veikattu nobelistiksi, ja hänen suosionsa on herättänyt pahaa verta muissa japanilaisissa pitkän linjan kirjailijoissa. Esimerkiksi Kenzaburo Oe on lytännyt Murakamin tuotannon halpana kioskikirjallisuutena.

Kafka on the Shore (2002/5) on odottanut hyllyssäni kauan, jostain syystä romaani ei auennut minulle lainkaan ensi yrityksellä. Romaanin alkuosa on nimittäin täynnä ylitsepursuavaa teiniangstia – viidentenätoista syntymäpäivänään Kafka Tamuran on pakko karata kotoa ja ryhtyä koulupudokaaksi pysyäkseen uskollisena sisäiselle äänelleen. Alussa Kafkan yksinäiset harhailut halvoissa hotelleissa ja kuppiloissa tuntuivat kulahtaneelta juonelta.  Teos lentää siivilleen vasta, kun Kafka löytää tiensä mysteeriselle yksityiselle kirjastolle ja neuvottelee itselleen asunnon ja työpaikan sen suojista. Samalla hänen kotikaupungissaan Tokiossa taivaalta sataa makrilleja ja iilimatoja, ja kuuluisa kuvanveistäjä löydetään brutaalisti lahdattuna kotoaan.

Tutustuttuani paremmin Sofokleen Oidipukseen ja siitä tehtyyn afrikkalaiseen muunnelmaan, Ola Rotimin näytelmään  The Gods are not to Blame huomasin purjehtineeni tutuille vesille, eli kyllä, tässä on taas yksi kreikkalaisen tragedian uudelleentulkinta, mutta ei kenties tyypillinen japanilainen sellainen, vaan postmoderni ja globaali. Rotimi oli 60-luvun tulkinnassaan uskollisempi Jorubamaan historialle ja jumalille; Murakamin intressi tuntuu olevan kliseisten Japani-myyttien räjäyttämisessä. Buddhan, Jeesuksen ja Beethovenin lisäsi keskeisiä referenssejä teoksessa ovat ”metafora-hahmot” Johnnie Walker ja Colonel Sanders, jotka kekkuloivat yli-inhimillisinä mainoshahmoina järjestellen muiden kohtaloita väistämättömiin suuntiin. Colonel Sandersin etymologian tajusin vasta romaanin loppupuolella – hän siis on Kentucky Fried Chickenin maskotti, melkein yhtä irvokas kuin Ronald McDonald. Luettuna yhdessä nämä kaksi teosta antavat postkoloniaalin kirjallisuuden ystävälle paljon pähkinöitä purtavaksi. Kulttuurisesti Japani ja Nigeria ovat melko kaukana toisistaan, ja näiden kulttuurien tavat keskustella esimerkiksi perhesuhteista ja seksuaalisuudesta ovat hyvin erilaisia, mutta kumpikin teos onnistuu samassa tehtävässä: koomisen helpotuksen aikaansaamisessa. Tragedia kääntyy molemmissa komediaksi tai parodiaksi, kun tarinaan ympätään yliluonnollisia, absurdeja elementtejä.

Kafkan seksuaalinen herääminen on raivokasta ja se kohdistuu kahteen vanhempaan naiseen, parikymppiseen kampaaja Sakuraan ja viisikymppiseen kirjastonhoitajaan Miss Saekiin. Samalla saamme tietää, ettei Kafkalla ole käsitystäkään biologisen äitinsä ja siskonsa identiteetistä tai olinpaikasta. Seksikohtauksia kirjassa on runsaasti, ja potentiaaliseen äitiin sekaantuminenkin kuvataan runollisesti. Liiallisilta ylilyönneiltä Kafkan pelastaa kollega Oshima, joka kuskaa karkurin sukunsa vuoristomökille poliisilta piiloon. Kafka on alunperin luullut Oshimaa mieheksi, mutta tämä onkin transseksuaali nainen.

Kiinnostavin hahmo kirjassa on kuusikymppinen Nakata, joka on vammautunut lapsena toisen maailmansodan aikaisen yliluonnollisen ilmaiskun johdosta. Ennen luokkansa priimus on taantunut lukutaidottomaksi ”tyhjäksi tauluksi”, jonka ainoa erikoistaito on kyky puhua kissojen kieltä. Nakata tunnetaankin tokiolaisessa  naapurustossaan kadonneiden kissojen etsijänä, ja saa pientä tienestiä työstään. Kissat esiintyvät romaanissa Aristokattien tapaisina puolihumaaneina satuhahmoina, mikä aiheutti minussa nostalgisen déjà vu-fiiliksen lapsuudesta. Tosin lukijan hymy saattaa hyytyä siinä vaiheessa, kun osa kissoista löytyy silvottuina ja pakastettuina Johnny Walkerin pakastearkusta.  Kissantapposessio (johon verrattuna Teemu Mäen kotivideot ovat lasten leikkiä) on sen verran brutaali, etten suosittele teosta herkkähipiäisille eläinaktivisteille.

Sen sijaan teos sopii kaikille maagisen realismin, klassisen musiikin, jazzin ja Radioheadin, road movie-tyylisen fiilistelyn ja filosofian ystäville. Kafka rannalla on myös äärimmäisen visuaalinen romaani, jossa Japanin villi luonto ja kaupunkimaisema ovat tyylikkäässä vuoropuhelussa keskenään. Matkakuumeen herättäjänäkin se siis toimii, ainakin niille, jotka pitävät saarten nykykulttuurista ja toiminnallisemmasta puolesta.

Shampanjahautajaisia kohti

Kyllikki Villan postuumisti julkaistu kolmas lokikirja Myrskyssä (2010) kuvaa kirjailijan viimeistä valtamerilaivamatkaa Etelä-Amerikkaan talvella 1998-9. Villa oli tällöin 75-vuotias, ikäisekseen ihmeellisessä terässä, mutta reissu oli fyysisesti vaativa hänellekin. Teos on kirjoitettu puhumalla sanelukoneelle, ja hänen Saara-tyttärensä on editoinut sen. Kaikista lukemistani Villan teoksista (olisiko niitä kolme) tämä on meditatiivisin, tajunnanvirtaisin ja järkälemäisin.

Villa valitsi aikoinaan valtamerilaivat pystyäkseen keskittymään paremmin käännöstöihinsä ja välttämään tiskauksen ja pyykinpesun. Saara-tytär oli mukana koko lapsuuden ja nuoruuden viisivuotiaasta asti, hänelle anottiin aina vapautusta koulusta pitkien matkojen ajaksi. Kunnioitettava valinta 60-luvun köyhältä yksinhuoltajalta – varmasti hänen valintojaan kauhisteltiin silloin enemmän kuin näinä elämän leppoistamisen aikoina.

Kolmannessa lokikirjassa ollaan reissussa neljä kuukautta, ja tästä vain viisi viikkoa perillä Chilessä. Chile on Kyllikille tuttu maa jo aiemmilta reissuilta, ja erityisen paljon hän pitää pitkistä kävelyretkistä Tyynenmeren rannoilla. Chilen poliittista tilannetta 90-luvulla hän kommentoi säästeliäästi ja kumman neutraalisti tuntematta suurta tarvetta puhua maan alle hiljennettyjen vasemmistolaisten puolesta. Kyllähän Kyllikin kirjoista on aina huokunut tietty oikeistolainen eetos, alkaen nuoruuden lottakokemuksista jatkuen itse pärjäämisen korotukseen ja itäblokin käytäntöjen morkkaamiseen, mutta hänestä ei oikein ota selvää.  Jotenkin olisin odottanut häneltä hieman skarpimpaa analyysia chileläisestä elämänmenosta kuin pelkkiä huomioita taksikuskien ja hotellien henkilökunnan työmoraalista tai palvelualttiudesta (erityisen tarkka hän on juomarahojen antamisesta, se on hänelle kunnia-asia). Mutta Kyllikki Villa oli tällä matkallaan todella vanha rouva, ja hänellä taisi olla niin kova homma reissunsa manageroinnissa, ettei aikaa yhteiskunnan rakenteiden tutkimiseen jäänyt. Rahoja hän laskee pitkällisesti ja laukkujen pakkaamiseen (tai pakkaamisen suunnitteluun) tuntuu menevän kokonaisia päiviä. Hän kutsuu matkantekoaan  kitkuttamiseksi, hössäämiseksi ja  rehjustamiseksi. Silti hän suosittelee pitkiä matkoja tehokkaina dementianestokuureina. Vanheneva nainen voi samalla testata luutiheyttään törmäillessään myrskyssä hytin ulkoneviin osiin.

Villa on rehellinen, realistinen ja introspektiivinen matkakirjailija. Hän on parhaimmillaan kertoessaan merimatkojen pitkäveteisyydestä, kommunikaatiovaikeuksista ja sisäisistä mielenmaisemista. Luonnon ja arkkitehtuurin kuvaus on myös elävää. Kirjaihmisiä tietysti kiinnostaa hänen matkalukemistonsa: tällä matkalla hän luki mm. Alexandra David- Neélia, Darwinia, Conradia, Joycea, Stefan Zweigia, Rabbe Enckelliä ja Catherine Cooksonia (!). Koska kirjoja ei voi kantaa loputtomasti, hänen lukemistoaan osittain määrää laivojen kirjakaappien sisältö. Puolalaisilta laivoilta ei löydy monia teoksia, joihin hän voisi tarttua.

Pitkillä laivamatkoilla Villalla kuluu paljon konjakkia, ja maihin päästyään hän raportoi nauttimistaan lounas- ja päivällisviineistä tunnontarkasti. Alkoholin hankintakeikkoihin liittyy aina jännitystä, mutta ei hän ainakaan häpeile eikä selittele juomistaan. Pientä tissuttelua jatkuu läpi 450 sivun lähes joka päivä, mutta tästä huolimatta hän kykenee kääntämään, kirjoittamaan päiväkirjaansa, hoitamaan jatkuvaa viestiliikennettä Suomeen. Välillä jalat kompuroivat kosteiden lounaiden jälkeen, mutta ei hän koskaan menetä kontrolliaan. Reissu tuntuu kovin yksinäiseltä: hän saa vain muutamia todellisia juttukumppaneita eikä yhtään varsinaista ystävää. Kieliongelmia on erityisesti puolalaisilla laivoilla, ja suurimman osan ajasta hän puhuu sujuvaa saksan, englannin ja espanjan sekoitusta.

Muistelisin, että aiemmissa teoksissa olisi ollut enemmän sosiaalisuutta. Tämä lokikirja kertookin luopumisesta: ystävien poismenosta, oman fysiikan ja ajan rajallisuudesta, vanhan naisen näkymättömyydestä, elintilan pienenemisestä. 75-vuotiaana hän ei enää jaksa tutustua syvällisesti matkakumppaneihinsa, sillä hänellä on kovalevy täynnä elämänmittaisia ystävyyksiä. Iloa hän saa tyttärensä vauvauutisesta ja mahdollisuudesta nähdä lapsen kasvavan vielä vuosikausia. Tavallaan hän alkaa jo tässä teoksessa pohjustaa omia shampanjahautajaisiaan (kuohuvan tarjoaminen on jo määrätty jälkipolville tässä vaiheessa) ja siirtää henkistä perintöään siltä varalta, että lähtö olisi lähellä.  Mutta Villa eli 86-vuotiaaksi ja ehti vielä tehdä monia pienempiä seikkailuja Euroopassa lapsenlapsensa kanssa.

Villan matkakirjat ovat inspiroineet verrattaen lyhyen hyllyelämän aikana jo tutkijoitakin, esimerkiksi turkulainen kulttuurihistorioitsija Ritva Hapuli on kirjoittanut  Villa-analyyseistaan kokonaisen monografian Matkalla kotona (2008). Villan matkoissa tärkeintä onkin kodin ja kaukaisen kohteen vuoropuhelu: hän matkustaa nähdäkseen Suomen ja oman kotinsa uusin silmin. Toinen tärkeä teema on tavaroista luopuminen ja minimalismi. Jokainen reissu tuntuu sysäävän Kyllikkiä aina pienempään ja yksinkertaisempaan asumiseen. Onnellisimpana hän onkin laivan hytissä kirjoituskone, teemuki, keksipaketti ja konjakkilasi seuranaan.

Millainen ihminen eksyy Matkamessuille?

Sain ilmaisliput Matkamessuille Pohjois-Karjalan maakuntaliitolta. Koska kotioppäin-ajattelu on vallannut mieleni, en voinut jättää mahdollisuutta väliin, vaikka rahatilanne ei kannusta Tampereelta poistumiseen. Varasin siis Onnibus-liput edestakaisin, silläkin riskillä, etten heräisi aamukuudelta Hervannasta lähtevään vuoroon. Onnibus olisi muuten loistava mahdollisuus meille itäpuolen Tamperetta asuville, mutta vuorojen aikataulut tuntuvat epäinhimillisiltä. Ymmärrän kyllä, että esim. Helsinki-Tampere- vuoro on suunniteltu ennen kaikkea työmatkalaisille, joiden on ehdittävä aamuksi töihin ja illaksi kotiin. Onnibus toimii mielestäni tehokkaammin kuin Matkahuolto, siksi, että sen reiteillä on vähemmän välipysähdyksiä. Parhaimmillaan sitä käyttäessä kotiin voi ehtiä lyhyemmässä ajassa kuin junalla.

Niin, minulla ei ollut mitään käsitystä, miksi mennä Matkamessuille. Olen toistaiseksi ollut lahjakas löytämään uusia matkakohteita aivan itsenäisesti, enkä yleensä lue minkään matkanjärjestäjän katalogeja. Esitteiden ja muun krääsän kotiin kantaminen on epäekologista, ja kiihdyttää vaan entisestään globaalisti epäreilua teollisuutta. Kaiken tarvitsemansa tiedon yleensä saa netistä, ja mitä ei sieltä saa, voi saada paikan päältä ihmisiltä.

Nukuin pommiinja jouduin lähtemään messureissulle junalla. Harmittava takaisku, mutta koska olin jo sopinut tapaamisia ihmisten kanssa ja halusin päiväksi pois Tampereelta, ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Helsingissä tapasin rakkaan  koulukaverin ja veljen, tutustuin uuteen Kaisa-kirjastoon (zeeeen!) ja kiinnostavaan kruununhakalaiseen työtilaan/musastudioon Das Båtiin ja shoppailin minimibudjetilla. Sää tuntui jäätävältä (pahimmillaan -27), koska aamusähellyksestä johtuen en ollut ehtinyt pukeutua kunnolla ja tunnetusti rannikolla pakkasviima on julmempi kuin sisämaassa. Yhtään valokuvaakaan en naparetkeltäni ottanut, koska oli työ ja tuska pysytellä elävänä.

Messuista: järkyttävän ruuhkaista, hektistä ja kaupallista. Joissain pisteissä oli mahtavat tarjoilut ja oleskelutilat. Jos olisin ollut oikein kotioppäin, olisin huolehtinut koko päivän ravinnosta, mutta minua aina ahdistaa tungos ilmaisten suupalojen ympärillä. Paras piste oli italialaisen Puglian (Apulian) ständi, jossa ei ollut ruuhkaa ja josta sai konkreettisia vinkkejä reissaamiseen Etelä-Italiassa. Pugliasta postasinkin jo tänne loppukesästä, alue on edelleen tulevien reissukohteideni top 3-kärjessä. Itselleni strategista tulevissa reissuissa on Ryanairin jatkosuunnitelma Tampereelta lennettäessä. Jos Roomaan on edelleen yhteys, sitten Puglia on varteenotettava kohde.

Kaukomatkoista tutustuin Kenian ja Sansibarin tarjontaan, mutta tällä hetkellä ne ovat kaukaisia haaveita. Kävin kiinnostavan keskustelun nairobilaisen matkanjärjestäjänaisen kanssa, joka oli lentänyt Helsinkiin vain esitelläkseen safareitaan. Hän olisi mielellään räätälöinyt minulle oman paketin, jonka aikana tutustuisin maaseudun naisiin ja heidän yritystoimintaansa. Vaikutti, että monen muunkin eksoottisemman kohteen esittelijät olivat tulleet paikalle sieltä kaukaa.

Jos messuista jotain hyvää etsii, niin kotimaan puoli tuntui toimivan paremmin kuin eksokohteiden, ja maakuntien tarjonnan esittely tuntuu reilummalta businekselta kuin karibialaisten risteilyalusten. Pohjois-Karjalan pisteessä keskipisteenä oli minulle jo tuttu Hermannin kauppa-auto, oululaiset kirmasivat puolialastomina kivikauden turkiksissaan ja länsirannikon pikkukuntien ja Turun saariston tarjonta tuntui erityisen houkuttelevalta.

Taisin eksyä Matkamessuille silkasta ahneudesta, ja luulen, että tilaisuus hyödyttää enemmän ammattilaisia kuin tavallista tallaajaa. Vanhalle ja varakkaalle väelle messut tarjoavat loputtomia mahdollisuuksia, mutta meille köyhille suurin jännitys taitaa kohdistua niihin kymmeniin kilpailukuponkeihin, joita tuli päivän aikana täytettyä.

Oregonin itkevä puu

Joulunpyhien kirjapuutostaudissa tuli raivattua kirjahyllyä, ja sieltä löytyi joskus viime vuonna Amazonista tilaamani (nimen perusteella pakistanilais- tai bangladeshilaistaustaisen?) Naseem Rakhan The Crying Tree. Muistaakseni jossain vaiheessa viime vuonna tein tilauksen romaaneista, jotka kertovat sisarussuhteista. Ja Rakhan teoksen lisäsin listaan hakusanojen perusteella vain siksi, että nimi viittasi monikulttuurisuuteen. Amazonista on liian helppo tilata kirjoja halvan hinnan, kannen ja takakannen lyhyen selostuksen perusteella.

Ylläri ylläri, Rakhan teos ei kertonutkaan eteläaasialaisten muslimien sopeutumisesta uuteen kulttuuriin. Siinä on perusangloamerikkalaisia ja afroamerikkalaisia kohtaloita, surullinen perhetragedia ja kahdenkymmenen vuoden yksinäisyys. Pidin teosta huolimattomana heräteostoksena, jonka jätin hyllyyn makaamaan puoleksi vuodeksi.

Romaanissa poliisin kiltti ja herkkä teinipoika Shep murhataan, ja murhaaja, toinen teini-ikäinen nuorisorikollinen Daniel saadaan kiinni piakkoin paikallisesta saluunasta. Tapahtumapaikkana on Oregonin maaseutu, jonne tuuli tuo valtamerellisiä vaikutteita rannikolta, mutta jossa asutaan niukkuuden ja työttömyyden kurjimuksessa. Murha on osavaltion ensimmäinen kuolemantuomion saanut tapaus seitsemään vuoteen, ja Daniel Robbin odottaa sen toteutusta osavaltion vankilassa yhdeksäntoista vuotta. Poika haudataan eksoottisen ”itkupuun” alle, mutta perhe muuttaa takaisin kotikonnuilleen keskilänteen, eikä palaa kertaakaan haudalle. Suru on liian murskaava, ja se eristää perheen jäseniä edelleen toisistaan.

Shepin äiti Irene alkoholisoituu ja katkeroituu, hän ei enää pysty käymään töissä eikä hänen elämälleen tunnu löytyvän tarkoitusta. Tilanne paranee vasta siinä vaiheessa, kun Shepin pikkusisko Bliss on valmistumassa high schoolista. Tälloin Irene herää ja hänen elämäntehtäväkseen nousee tytön saattaminen yliopisto-opintoihin. Kummankaan vanhemman suvussa ei ole ollut tapana opiskella, ja paikallisen yhteisön suhde koulutukseen on torjuva. Bliss pääseekin ainoana luokaltaan yliopistoon, hän saa hyväksymiskirjeen joka yliopistosta, jonne on hakenut. Tytär lähtee lukemaan lakia, osittain hyvittääkseen veljelleen tapahtuneen vääryyden. Hän saa työpaikan yleisenä syyttäjänä, ja hänen elämäntehtävänään on saattaa murhaajat vastuuseen teoistaan.

Juoni on täynnä yllätyksiä, pojan kuolema ei tapahtunutkaan kuten aluksi luultiin. Irene-äiti yllättää perheensä ja sukunsa antamalla anteeksi Daniel Robbinille monumentaalisin keinoin, mutta isä Natella on myös jotain tunnustettavaa perheelleen. Romaanissa on kaksi suurta teemaa: Yhdysvaltojen kuolemanrangaistuskäytäntöjen kriittinen tarkastelu ja homofobia. Pojan vanhempien kannat menevät kummassakin aiheessa traagisesti ristiin. Tarina on kerrottu hyvin arkisten ja arkisuudessaan melkein huomaamattomien henkilöiden näkökulmasta, mikä lisää kerronnan voimallisuutta.  Teoksessa on pieniä ihmisiä ja syrjäseutuja, joille ihmiset jumittuvat, joiden geenipooli on harvinaisen pieni ja joilta fiksunkaan nuoren ei ole helppoa lähteä maailmalle kannustuksen puutteessa. Välimatkat ovat pitkiä ja monille isoin irtiotto arjesta on viikottainen hamstrausreissu lähimmän kaupungin ostarille. Hei, kuulostaa jotenkin tutulta. Olisinko joskus elänyt tuollaisessa paikassa? Järkyttävien tapahtumien kuvausta tasapainottaa Oregonin metsien, erämaiden ja kansallispuistojen jylhän luonnon läsnäolo.

The Crying Tree on tasapainoinen, huolella suunniteltu ja omaperäinen tarina surusta ja siitä selviytymisestä. Kerronta on perinteisen realistista, kieli melko yksinkertaista, mutta juoni on tarpeeksi kinkkinen mielenkiinnon säilyttämiseksi loppuun saakka. Suosittelen teosta kaikille, jotka haluavat tutustua amerikkalaiseen arkeen ilman hössötystä, sokerikuorrutusta tai viikottaista botox-käsittelyä.

 

Dildoja, kroonikkovaippoja, jäisiä puolukoita

Mooses Mentulan esikoisnovellikokoelma Musta timantti (2011) on yksi niitä pikkujättiläisiä, jotka tiivistävät vaatimattomaan sivumäärään koko ihmiselämän kaaren. Mentula on Lapista kotoisin oleva, mutta Etelä-Suomessa vaikuttava alakoulun rehtori, ja nämä elämäkerralliset koordinaatit näkyvät myös novellien aiheissa: aika moni niistä käsittelee lapsuutta, nuoruutta, pohjoisen ja etelän välistä dialogia ja elämäntapojen eroa. Novelleissa ajetaan pitkiä matkoja maan halki tarkoituksena saada elämää järjestykseen; niissä myös kipuillaan seksuaalisuuden ja dysfunktionaalisen parisuhteen kiemuroissa.

Monessa Mentulan novellissa päähenkilö joutuu hankalaan tilanteeseen, josta etsitään innovatiivista ulospääsyä. Novellissa ”Huoltaja” Suvin äiti ilmoittaa itsensä lastensuojeluviranomaisille löytääkseen jonkun, joka allekirjoittaisi koulusta tulevat lomakkeet tämän ollessa pitkillä työmatkoilla. Novellissa ”Tauti” Pasi tekee kaikkensa piilottaakseen klamydiatartunnan vaimoltaan, jopa lääkiten vaimoa salaa murskaamalla pillereitä ruokiin. Novellissa ”Hiekkaa” nuori opiskelijapoika kiroaa kohtaloaan, kun sosiaalitoimisto ei suostu maksamaan tälle kesäloman ajaksi toimeentulotukea ilman työvelvoitetta vanhainkodissa: yli satavuotiaiden mummojen vaipanvaihto meinaa viedä tältä järjen.  Osassa novelleista päähenkilöt joutuvat sossun, KELA:n ja te-toimiston mielivaltaisen pakkosiirron kohteiksi – henkilöt eivät enää ole oman elämänsä subjekteja, vaan heille alkaa tapahtua asioita siksi, että taloudelliset suhdanteet komentavat niin.

Vain yksi novelleista kertoo muun kuin kantasuomalaisen tarinan: siinä thaimaalainen Senana on riskeerannut kaiken auttaakseen sairasta isäänsä hankkimaan itselleen auton kotipuolessa. Mustikat ovat paleltuneet kukintavaiheessa ja puolukatkin jäätyvät, mutta viimeisenä oljenkortenaan marjayrittäjä koettaa saada thainaisia keräämään suppilovahveroita. Näistä paskareissuista olen jo lukenut niin paljon lehdistä ja tutkijoilta, etten saanut Mentulalta tähän uutta näkökulmaa. Novelli tuntui ulkokohtaiselta. Taustatyötä ei ehkä ole tässä tehty tarpeeksi.

Onnistuneimmat novellit tässä  kokoelmassa käsittelevät maskuliinisuutta. Miehet kamppailevat lapsettomuuden ja aborttipäätösten parissa, ja kauhistuvat siitä, että vanhenevat vaimot alkavat liian suorasukaisiksi sängyssä. Vaikka dildoja saa nykyään jo automarketeista, silti vaimon yksinäiset puuhastelut voivat tulla aikamiehelle shokkina. Novellissa ”Iso mies” lievästi kehitysvammainen nuori mies luulee menevänsä työtoverinsa luo treffeille, mutta tämän ystävällinen kutsu osoittautuukin leikkitreffeiksi rouvan Downin syndroomaisen pikkupojan kanssa. Miesten seksuaalisuus on herkkää ja haavoittuvaa, ja moni novellin henkilöistä jää ongelmiensa kanssa yksin.

Viime aikoina olenkin lukenut enemmän uudesta suomalaisesta kirjallisuudesta novelleja kuin romaaneja. Mentulan lyhytproosassa on jotain yhteistä esimerkiksi Turkka Hautalan novellien kanssa – kummatkin kirjailijat etsivät ”kansan syvien rivien” ääniä vähemmän trendikkäistä kohteista. Mielestäni onnistunut novelli puolustaakin avainhenkilöidensä oikeutta olla maailmassa kaikkine vikoineen ja harhoineen. He voivat olla ahdasmielisiä, pikkusieluisia ja joka suhteessa rajoittuneita, mutta heihin kohdistuvan pilkan on silti oltava lempeää, myötämielistä. Psykologisen silmän lisäksi hyvällä novelistilla on oltava antropologista silmää, varsinkin kirjoittaessaan paikoista, joihin harva elämässään eksyy vahingossakaan. Mentulalla sitä on, varsinkin pohjoisen ulottuvuuden kuvaajana. Jään odottamaan hänen seuraavaa teostaan uteliaana.

Riyadhin yksinäiset sydämet

Rajaa Alsanean (2005/7) The Girls of Riyadh aiheutti aikanaan ihastusta ja vihastusta Arabian niemimaalla. Kuten arvata saattaa, teos sensuroitiin Saudi-Arabiassa pian sen libanonilaisen ensipainoksen jälkeen. Kirjailija oli silloin 23-vuotias Chicagossa asuva hammaslääketieteen opiskelija, joka pystyi paremmin markkinoimaan teostaan Amerikasta käsin kohti länsimaailmaa. Luin itse englanninnoksen, mutta huomaan, että teos on saatavilla myös suomeksi. Teosta on kaupattu ensimmäisenä saudinaisen kirjoittamana chicklit-teoksena. Alsanea ei ole vielä julkaissut seuraavaa teostaan; mietin, onko kyseessä yhden teoksen ihme, vai onko hänen aikomuksenaan etabloitua kirjailijana.

Kiinnostavaa kirjassa on näkökulman valinta. Yksi suuria teemoja on naiset ja teknologia: Alsanea näyttää sadoin esimerkein, kuinka kännykät ja internet ovat vapauttaneet, mutta myös uudelleen rajoittaneet saudinaisia. Kirjan anonyymi nuori naiskertoja julkaisee viikottain sähköpostilistaa, jolla hän kertoo neljän ystävän rakkauselämästä. Lista saa kuuden vuoden aikana miljoonia lukijoita ja siihen viitataan usein medioissa. Lukijat lähettävät listan pitäjälle viha- ja fanimailia, elämänohjeita ja tarinan parannusehdotuksia; hänen elämänsä tuntuu rakentuvan kokonaan saamalleen anonyymille julkisuudelle.

Alsanea tuntuu kirjoittavan tarinaa ensisijaisesti maanmiehilleen ja -naisilleen, tai muille arabeille. Hänen päällimmäinen tarkoituksensa ei ole paljastaa saudien outoja seksuaalisia käytänteitä maailmalle, vaan ravistella omaa ikäluokkaansa kaksinaismoraalisuudesta. Kirjailija selvästi haaveilee yhteiskunnallisesta muutoksesta: hän haluaisi maansa nuorten rohkenevan valita itselleen sopivia elämänkumppaneita ja rakastaa avoimesti. Tasa-arvoisen tai ainakin tasavertaisen avioliiton haave häämöttää jossain horisontissa. Kirjailija pilkkaa miehiä, jotka eivät halua näyttäytyä julkisesti vaimonsa seurassa esimerkiksi businesskumppanien edessä. Hän haluaisi miesten ja naisten maailmojen lähenevän toisiaan ja miesten kohtelevan naisia älyllisesti tasavertaisina kumppaneina. Eli sanoisin kyllä, teos esittelee feministisiä muutosehdotuksia yhteiskuntaan, jonka muuttaminen ei luultavasti tapahdu yhdessä sukupolvessa.

Tarinan nuoret naiset etsivät pitkään ja hartaasti elämänkumppania, särkevät sydämiään ja kyynistyvät. Gamrah ja Sadeem menettävät arvonsa avioliittomarkkinoilla eron jälkeen; lääketiedettä opiskeleva Lamees yrittää vältellä seurustelua niin pitkään kuin mahdollista nähtyään ystäviensä tuskan, ja puoliksi amerikkalainen Michelle kokee ahdasmielisen yhteiskunnan syrjinnän potentiaalisena morsiamena, onhan hän ”sekarotuinen”. Pienen lapsen yksinhuoltajan Gamrahin tilanne on hankalin: perhe sulkee hänet asuntoon tiukkaan valvontaan muistuttaen tätä epäonnistumisestaan harva se päivä ja yrittäen naittaa tätä vanhemmille setämiehille synnytyskoneeksi. Lapseton Sadeem taas rakastuu itseään vanhempaan julkkispoliitikkoon lontoolaisessa kirjakaupassa, mutta neljän vuoden seurustelun jälkeen mies dumppaa hänet järjestetyn avioliiton edessä. Saudimiesten konservatiivisuus esiintyy traagisena: myös miehet joutuvat perheiden mielivaltaisen sanelun uhreiksi, eikä moni uskalla sanoa vastaan varsinkaan äidille. Alsanea piirtää kartan yhteiskunnasta, jossa kaikki, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat ovat syvällisesti pihalla oman identiteettinsä, haaveidensa, tulevaisuuden suunnitelmiensa ja halujensa kanssa. Pihalla oleminen on niin normaalia, ettei siihen enää kiinnitetä mitään huomiota. Perheellisten ja sinkkujen puhelimet soivat kiihkeästi aamuöisin, kun salarakkaat eivät saa mielestään toisiaan.

Paikoitellen kertojan ääni muistuttaa liikaa Sinkkuelämien Carrien ääntä, mutta käsiteltävät aiheet ovat raskaampia kuin newyorkilainen brunssi. Ravintolan sijasta tytöt kokoontuvat purkamaan huoliaan heitä vanhemman yhteisen ystävän Um Nuwayyrin luo. Tämä eronnut nainen asuu yksin omassa talossaan, mikä mahdollistaa vapaamman oleilun kuin kenenkään tytöistä kotona. Tytöt järjestävät myös treffejä Um Nuwayyrin talon kautta – näin vältetään omien sukulaisten jatkuva monitorointi. Treffeillä käynti on kuitenkin riskialtista puuhaa, sillä siveyspoliisi tekee usein iskuja ravintoloihin ja kahviloihin.

Alsanean näkökulma saudiyhteiskuntaan on kieltämättä yläluokkainen, ja hän tekee sen itsekin selväksi. Kuvauksissa tyttöjen opiskeluista hän näyttää heidän elitistisen asemansa verrattuna vaikka sisämaan pikkukylistä tulleiden opiskelijatyttöjen asemaan. Tämä tyttöporukka pääsee lomailemaan isukkien omistamiin asuntoihin Lontoossa, sukuloimaan San Franciscoon ja työharjoitteluun korkeille paikoille suvun kontaktien välityksellä. Gamrah’n lapsesta huolehtii ensisijaisesti filippiiniläinen nanny, jonka nimeä tai taustaa ei kirjassa ruodita. Vaikka teos pursuaa yhteiskuntakritiikkiä, olisin odottanut sen ulottuvan myös käsittelemään alempien luokkien ja siirtotyöläisten asemaa. Esimerkiksi yksinhuoltajuus on Saudi-Arabiassa todellinen ongelma, sillä suurin osa yrityksistä ei palkkaa eronnutta naista ainakaan asiakaspalveluun. Luemme uutisista edistyksellisestä supermarketketjusta, joka on alkanut palkata yksinhuoltajanaisia kassoille siveyspoliisin iskuja uhmaten. Alsanean romaanin naiset eivät ole huolissaan toimeentulostaan; heille opiskelu ja uran luominen on ensisijaisesti itsensä kehittämistä.

Romaanin rakenne on paikoitellen kaoottinen, paikoitellen kaavamainen, mutta sisältö ja sympaattiset päähenkilöt auttavat eteenpäin jumivaiheissa. Chicklit-genren sisällä teos kuuluu ehdottomasti kermaan, mutta suosittelisin sen lukemista muillakin kriteereillä.

Imperial-hotellin tahmeat pinnat

Bangladeshiläis-brittiläisen Monica Alin kaksi ensimmäistä teosta (Brick Lane ja Alentejo Blue) olivat mahtavia lukunautintoja, joten tartuin innosta hihkuen hänen kolmanteen romaaninsa In the Kitchen (2009) jo pari vuotta sitten. Olen pitänyt teosta agendallani vaihtelevalla menestyksellä siitä lähtien, mutta koskaan en ole saanut luettua enempää kuin muutaman kymmenen sivun kerralla.

Aihepiiri huomioon ottaen – Lontoon laittomat siirtolaiset ja heidän haavoittuva asemansa työmarkkinoilla – sen olisi pitänyt olla minulle räätälöity teos. Olen tässäkin blogissa itseäni toistaen ruotinut useaa juuri tuohon aiheeseen liittyvää kaunokirjallista teosta. Paperittomat ovat läntisen Euroopan sykkivä omatunto; heidän kohtalonsa meidän kohtalomme. Lähetämme jokaiselle karkotuslennolle palan itseämme.

Valitettavaa kyllä, In the Kitchen ei onnistunut puhuttelemaan minua. Romaanissa on kaikki menestykseen tarvittavat ainekset: paperittoman miehen mystinen kuolema, ihmiskauppaa, kähmintää, poliittista välistävetoa, muuttuvan yhteiskunnan analyysia, saattohoitoa, mielenterveyden rakoilua, huonoa seksiä, hyvää tahtoa. Paperittomien asemaa ruoditaan tarpeeksi monesta näkökulmasta, eikä kukaan henkilöistä ole puhdas pulmunen. Päähenkilö, Imperial-hotellin pääkokki Gabriel Lightfoot ei varsinkaan ole siveyden sipuli: auttaakseen ihmiskauppiaiden käsiin jäänyttä nuorta, kielitaidotonta Lenaa hän löytää itsensä tytön kanssa samasta sängystä ilta toisen jälkeen.

Imperial-hotelli on menneiden aikojen haalistunut ylpeys, joka nykypäivänä toimii melkein kokonaan laittomien siirtolaisten orjatyön voimin. Palkkalistalla on muutamia brittiläisiä tai länsieurooppalaisia ”dinosauruksia”, jotka ovat laitostuneet taloon. Paikassa pidetään paljon firmojen tilausjuhlia, ja on myös nuhjuisten imurikauppiaiden suuressa suosiossa. Menyyt ovat perinteisiä, suuria riskejä vanha instituutio ei uskalla ottaa. Hotellin puolella, erityisesti huonepalvelun puolella, tehdään kyseenalaisia busineksia. Myös hotellin minibusseja käytetään laittomien siirtolaisten kuljetuksiin salaiseen maaorjuuteen uudentyyppisille plantaaseille.

Gabriel suunnittelee oman ravintolan avaamista, jonne hän rekrytoisi osan Imperialin henkilökunnasta reilummin työehdoin. Suunnitelmia kuitenkin hidastaa hänen sekava elämäntilanteensa: ero pitkäaikaisesta tyttöystävästä, isän viimeinen aika syöpäpotilaana ja Lena-sotku, jota hän pyrkii piilottelemaan parhaansa mukaan. Varsinkin teoksen loppuosa kuvaa kokin henkistä tyhjyyttä ja mielen hajoamista monien unikuvien, flashbackien ja päättömien harhailujen muodossa.

Tämä oli vain hurjan raskassoutuinen, sekava teos. Aihepiiriltään poliittisessa myrskyn silmässä, taiteelliselta toteutukseltaan ontuva. Ravintolamaailman kuvaus toimii paremmin sosiologisena raporttina kuin kertomakirjallisuutena. Varsinkaan kokkausten kuvauksia lukiessa ei tule nälkä – selvästi Ali protestoi viime aikoina suuressa huudossa ollutta ”sensuellia” lähestymistapaa ruokaan vastaan, mutta hektisyydessään ja kurjuudessaan tässä teoksessa tehdään vastapäiset överit. Kaipa teos etsii enemmän Gordon Ramsay-tyylistä estetiikkaa, mutta verrattuna Kurjiin kuppiloihin, tässä ei koskaan kohdata valaistumista, parannusta tai onnistumista.

Toinen suuri ongelma on ryppyotsaisuus. Verrattuna vaikka Brick Lanen räiskyvään huumoriin ja karikatyyrisiin hahmoihin, tässä teoksessa ei paljoa naureta eikä panna itseään likoon. Luulen, että Monica Ali on pyrkinyt vakavoitumaan esikoisromaanin aiheuttaman kritiikin vuoksi: monen vuoden ajan hän sai osakseen vihamielisiä uhkauksia maanmiehiltään ja monikulttuurisesti sensitiivisiltä briteiltä. In the Kitchenissä ei sitten olekaan bangladeshilaisia hahmoja, vaan enemmän perusbrittejä, afrikkalaisia ja itäeurooppalaisia. Missään nimessä en odota, että Ali palaisi kirjoittamaan Brick Lanelle eeppistä jatkoa, mutta odottaisin häneltä paluuta rohkeampaan kerrontaan. (Alin uusin teos Untold Story on spekulatiivinen fiktio prinsessa Dianan uudesta elämästä Amerikan Keskilännessä. Tämä varsinkaan ei kutkuta.)

Kahlasin romaanin loppuun vuoden ensimmäisinä tunteina oudosta velvollisuudentunnosta ja muun lukemisen puutteesta. Nyt minulla ainoa uudenvuodenlupauksen kaltainen onkin, etten tuhlaisi aikaa huonoihin kirjoihin.