Imperial-hotellin tahmeat pinnat

in_the_kitchenBangladeshiläis-brittiläisen Monica Alin kaksi ensimmäistä teosta (Brick Lane ja Alentejo Blue) olivat mahtavia lukunautintoja, joten tartuin innosta hihkuen hänen kolmanteen romaaninsa In the Kitchen (2009) jo pari vuotta sitten. Olen pitänyt teosta agendallani vaihtelevalla menestyksellä siitä lähtien, mutta koskaan en ole saanut luettua enempää kuin muutaman kymmenen sivun kerralla.

Aihepiiri huomioon ottaen – Lontoon laittomat siirtolaiset ja heidän haavoittuva asemansa työmarkkinoilla – sen olisi pitänyt olla minulle räätälöity teos. Olen tässäkin blogissa itseäni toistaen ruotinut useaa juuri tuohon aiheeseen liittyvää kaunokirjallista teosta. Paperittomat ovat läntisen Euroopan sykkivä omatunto; heidän kohtalonsa meidän kohtalomme. Lähetämme jokaiselle karkotuslennolle palan itseämme.

Valitettavaa kyllä, In the Kitchen ei onnistunut puhuttelemaan minua. Romaanissa on kaikki menestykseen tarvittavat ainekset: paperittoman miehen mystinen kuolema, ihmiskauppaa, kähmintää, poliittista välistävetoa, muuttuvan yhteiskunnan analyysia, saattohoitoa, mielenterveyden rakoilua, huonoa seksiä, hyvää tahtoa. Paperittomien asemaa ruoditaan tarpeeksi monesta näkökulmasta, eikä kukaan henkilöistä ole puhdas pulmunen. Päähenkilö, Imperial-hotellin pääkokki Gabriel Lightfoot ei varsinkaan ole siveyden sipuli: auttaakseen ihmiskauppiaiden käsiin jäänyttä nuorta, kielitaidotonta Lenaa hän löytää itsensä tytön kanssa samasta sängystä ilta toisen jälkeen.

Imperial-hotelli on menneiden aikojen haalistunut ylpeys, joka nykypäivänä toimii melkein kokonaan laittomien siirtolaisten orjatyön voimin. Palkkalistalla on muutamia brittiläisiä tai länsieurooppalaisia ”dinosauruksia”, jotka ovat laitostuneet taloon. Paikassa pidetään paljon firmojen tilausjuhlia, ja on myös nuhjuisten imurikauppiaiden suuressa suosiossa. Menyyt ovat perinteisiä, suuria riskejä vanha instituutio ei uskalla ottaa. Hotellin puolella, erityisesti huonepalvelun puolella, tehdään kyseenalaisia busineksia. Myös hotellin minibusseja käytetään laittomien siirtolaisten kuljetuksiin salaiseen maaorjuuteen uudentyyppisille plantaaseille.

Gabriel suunnittelee oman ravintolan avaamista, jonne hän rekrytoisi osan Imperialin henkilökunnasta reilummin työehdoin. Suunnitelmia kuitenkin hidastaa hänen sekava elämäntilanteensa: ero pitkäaikaisesta tyttöystävästä, isän viimeinen aika syöpäpotilaana ja Lena-sotku, jota hän pyrkii piilottelemaan parhaansa mukaan. Varsinkin teoksen loppuosa kuvaa kokin henkistä tyhjyyttä ja mielen hajoamista monien unikuvien, flashbackien ja päättömien harhailujen muodossa.

Tämä oli vain hurjan raskassoutuinen, sekava teos. Aihepiiriltään poliittisessa myrskyn silmässä, taiteelliselta toteutukseltaan ontuva. Ravintolamaailman kuvaus toimii paremmin sosiologisena raporttina kuin kertomakirjallisuutena. Varsinkaan kokkausten kuvauksia lukiessa ei tule nälkä – selvästi Ali protestoi viime aikoina suuressa huudossa ollutta ”sensuellia” lähestymistapaa ruokaan vastaan, mutta hektisyydessään ja kurjuudessaan tässä teoksessa tehdään vastapäiset överit. Kaipa teos etsii enemmän Gordon Ramsay-tyylistä estetiikkaa, mutta verrattuna Kurjiin kuppiloihin, tässä ei koskaan kohdata valaistumista, parannusta tai onnistumista.

Toinen suuri ongelma on ryppyotsaisuus. Verrattuna vaikka Brick Lanen räiskyvään huumoriin ja karikatyyrisiin hahmoihin, tässä teoksessa ei paljoa naureta eikä panna itseään likoon. Luulen, että Monica Ali on pyrkinyt vakavoitumaan esikoisromaanin aiheuttaman kritiikin vuoksi: monen vuoden ajan hän sai osakseen vihamielisiä uhkauksia maanmiehiltään ja monikulttuurisesti sensitiivisiltä briteiltä. In the Kitchenissä ei sitten olekaan bangladeshilaisia hahmoja, vaan enemmän perusbrittejä, afrikkalaisia ja itäeurooppalaisia. Missään nimessä en odota, että Ali palaisi kirjoittamaan Brick Lanelle eeppistä jatkoa, mutta odottaisin häneltä paluuta rohkeampaan kerrontaan. (Alin uusin teos Untold Story on spekulatiivinen fiktio prinsessa Dianan uudesta elämästä Amerikan Keskilännessä. Tämä varsinkaan ei kutkuta.)

Kahlasin romaanin loppuun vuoden ensimmäisinä tunteina oudosta velvollisuudentunnosta ja muun lukemisen puutteesta. Nyt minulla ainoa uudenvuodenlupauksen kaltainen onkin, etten tuhlaisi aikaa huonoihin kirjoihin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s