Shampanjahautajaisia kohti

villa-kyllikki-myrskyssaKyllikki Villan postuumisti julkaistu kolmas lokikirja Myrskyssä (2010) kuvaa kirjailijan viimeistä valtamerilaivamatkaa Etelä-Amerikkaan talvella 1998-9. Villa oli tällöin 75-vuotias, ikäisekseen ihmeellisessä terässä, mutta reissu oli fyysisesti vaativa hänellekin. Teos on kirjoitettu puhumalla sanelukoneelle, ja hänen Saara-tyttärensä on editoinut sen. Kaikista lukemistani Villan teoksista (olisiko niitä kolme) tämä on meditatiivisin, tajunnanvirtaisin ja järkälemäisin.

Villa valitsi aikoinaan valtamerilaivat pystyäkseen keskittymään paremmin käännöstöihinsä ja välttämään tiskauksen ja pyykinpesun. Saara-tytär oli mukana koko lapsuuden ja nuoruuden viisivuotiaasta asti, hänelle anottiin aina vapautusta koulusta pitkien matkojen ajaksi. Kunnioitettava valinta 60-luvun köyhältä yksinhuoltajalta – varmasti hänen valintojaan kauhisteltiin silloin enemmän kuin näinä elämän leppoistamisen aikoina.

Kolmannessa lokikirjassa ollaan reissussa neljä kuukautta, ja tästä vain viisi viikkoa perillä Chilessä. Chile on Kyllikille tuttu maa jo aiemmilta reissuilta, ja erityisen paljon hän pitää pitkistä kävelyretkistä Tyynenmeren rannoilla. Chilen poliittista tilannetta 90-luvulla hän kommentoi säästeliäästi ja kumman neutraalisti tuntematta suurta tarvetta puhua maan alle hiljennettyjen vasemmistolaisten puolesta. Kyllähän Kyllikin kirjoista on aina huokunut tietty oikeistolainen eetos, alkaen nuoruuden lottakokemuksista jatkuen itse pärjäämisen korotukseen ja itäblokin käytäntöjen morkkaamiseen, mutta hänestä ei oikein ota selvää.  Jotenkin olisin odottanut häneltä hieman skarpimpaa analyysia chileläisestä elämänmenosta kuin pelkkiä huomioita taksikuskien ja hotellien henkilökunnan työmoraalista tai palvelualttiudesta (erityisen tarkka hän on juomarahojen antamisesta, se on hänelle kunnia-asia). Mutta Kyllikki Villa oli tällä matkallaan todella vanha rouva, ja hänellä taisi olla niin kova homma reissunsa manageroinnissa, ettei aikaa yhteiskunnan rakenteiden tutkimiseen jäänyt. Rahoja hän laskee pitkällisesti ja laukkujen pakkaamiseen (tai pakkaamisen suunnitteluun) tuntuu menevän kokonaisia päiviä. Hän kutsuu matkantekoaan  kitkuttamiseksi, hössäämiseksi ja  rehjustamiseksi. Silti hän suosittelee pitkiä matkoja tehokkaina dementianestokuureina. Vanheneva nainen voi samalla testata luutiheyttään törmäillessään myrskyssä hytin ulkoneviin osiin.

Villa on rehellinen, realistinen ja introspektiivinen matkakirjailija. Hän on parhaimmillaan kertoessaan merimatkojen pitkäveteisyydestä, kommunikaatiovaikeuksista ja sisäisistä mielenmaisemista. Luonnon ja arkkitehtuurin kuvaus on myös elävää. Kirjaihmisiä tietysti kiinnostaa hänen matkalukemistonsa: tällä matkalla hän luki mm. Alexandra David- Neélia, Darwinia, Conradia, Joycea, Stefan Zweigia, Rabbe Enckelliä ja Catherine Cooksonia (!). Koska kirjoja ei voi kantaa loputtomasti, hänen lukemistoaan osittain määrää laivojen kirjakaappien sisältö. Puolalaisilta laivoilta ei löydy monia teoksia, joihin hän voisi tarttua.

Pitkillä laivamatkoilla Villalla kuluu paljon konjakkia, ja maihin päästyään hän raportoi nauttimistaan lounas- ja päivällisviineistä tunnontarkasti. Alkoholin hankintakeikkoihin liittyy aina jännitystä, mutta ei hän ainakaan häpeile eikä selittele juomistaan. Pientä tissuttelua jatkuu läpi 450 sivun lähes joka päivä, mutta tästä huolimatta hän kykenee kääntämään, kirjoittamaan päiväkirjaansa, hoitamaan jatkuvaa viestiliikennettä Suomeen. Välillä jalat kompuroivat kosteiden lounaiden jälkeen, mutta ei hän koskaan menetä kontrolliaan. Reissu tuntuu kovin yksinäiseltä: hän saa vain muutamia todellisia juttukumppaneita eikä yhtään varsinaista ystävää. Kieliongelmia on erityisesti puolalaisilla laivoilla, ja suurimman osan ajasta hän puhuu sujuvaa saksan, englannin ja espanjan sekoitusta.

Muistelisin, että aiemmissa teoksissa olisi ollut enemmän sosiaalisuutta. Tämä lokikirja kertookin luopumisesta: ystävien poismenosta, oman fysiikan ja ajan rajallisuudesta, vanhan naisen näkymättömyydestä, elintilan pienenemisestä. 75-vuotiaana hän ei enää jaksa tutustua syvällisesti matkakumppaneihinsa, sillä hänellä on kovalevy täynnä elämänmittaisia ystävyyksiä. Iloa hän saa tyttärensä vauvauutisesta ja mahdollisuudesta nähdä lapsen kasvavan vielä vuosikausia. Tavallaan hän alkaa jo tässä teoksessa pohjustaa omia shampanjahautajaisiaan (kuohuvan tarjoaminen on jo määrätty jälkipolville tässä vaiheessa) ja siirtää henkistä perintöään siltä varalta, että lähtö olisi lähellä.  Mutta Villa eli 86-vuotiaaksi ja ehti vielä tehdä monia pienempiä seikkailuja Euroopassa lapsenlapsensa kanssa.

Villan matkakirjat ovat inspiroineet verrattaen lyhyen hyllyelämän aikana jo tutkijoitakin, esimerkiksi turkulainen kulttuurihistorioitsija Ritva Hapuli on kirjoittanut  Villa-analyyseistaan kokonaisen monografian Matkalla kotona (2008). Villan matkoissa tärkeintä onkin kodin ja kaukaisen kohteen vuoropuhelu: hän matkustaa nähdäkseen Suomen ja oman kotinsa uusin silmin. Toinen tärkeä teema on tavaroista luopuminen ja minimalismi. Jokainen reissu tuntuu sysäävän Kyllikkiä aina pienempään ja yksinkertaisempaan asumiseen. Onnellisimpana hän onkin laivan hytissä kirjoituskone, teemuki, keksipaketti ja konjakkilasi seuranaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s