Pakastettuja Aristokatteja, nami!

Murakami 2Haruki Murakami on takavuosien suosikkini; luin häneltä ensimmäisenä Sputnik Sweetheartin ja sen jälkeen alkutuotannon vähemmän tunnettuja romaaneja (The Elephant Vanishes, The Wild Sheep Chase). Suuren maailman suosioon Murakami on noussut vasta 2000-luvulla, jonka aikana häntä onkin käännetty yli 40 kielelle. Fantasiapainotteisuudesta johtuen olettaisin, että suuri osa Murakamin lukijakunnasta on nuorehkoa, vaikka kirjailija itse on jo reippaasti yli kuusikymppinen ja osa hänen teoksistaan on ns. sukupolviromaaneja. Murakamin kieli on ihailtavan nuorekasta ja parhaimmillaan hän onkin kuvatessaan nuorten elämäntapavalintoja ja ongelmia. Murakamia on jo pitkään veikattu nobelistiksi, ja hänen suosionsa on herättänyt pahaa verta muissa japanilaisissa pitkän linjan kirjailijoissa. Esimerkiksi Kenzaburo Oe on lytännyt Murakamin tuotannon halpana kioskikirjallisuutena.

Kafka on the Shore (2002/5) on odottanut hyllyssäni kauan, jostain syystä romaani ei auennut minulle lainkaan ensi yrityksellä. Romaanin alkuosa on nimittäin täynnä ylitsepursuavaa teiniangstia – viidentenätoista syntymäpäivänään Kafka Tamuran on pakko karata kotoa ja ryhtyä koulupudokaaksi pysyäkseen uskollisena sisäiselle äänelleen. Alussa Kafkan yksinäiset harhailut halvoissa hotelleissa ja kuppiloissa tuntuivat kulahtaneelta juonelta.  Teos lentää siivilleen vasta, kun Kafka löytää tiensä mysteeriselle yksityiselle kirjastolle ja neuvottelee itselleen asunnon ja työpaikan sen suojista. Samalla hänen kotikaupungissaan Tokiossa taivaalta sataa makrilleja ja iilimatoja, ja kuuluisa kuvanveistäjä löydetään brutaalisti lahdattuna kotoaan.

Tutustuttuani paremmin Sofokleen Oidipukseen ja siitä tehtyyn afrikkalaiseen muunnelmaan, Ola Rotimin näytelmään  The Gods are not to Blame huomasin purjehtineeni tutuille vesille, eli kyllä, tässä on taas yksi kreikkalaisen tragedian uudelleentulkinta, mutta ei kenties tyypillinen japanilainen sellainen, vaan postmoderni ja globaali. Rotimi oli 60-luvun tulkinnassaan uskollisempi Jorubamaan historialle ja jumalille; Murakamin intressi tuntuu olevan kliseisten Japani-myyttien räjäyttämisessä. Buddhan, Jeesuksen ja Beethovenin lisäsi keskeisiä referenssejä teoksessa ovat ”metafora-hahmot” Johnnie Walker ja Colonel Sanders, jotka kekkuloivat yli-inhimillisinä mainoshahmoina järjestellen muiden kohtaloita väistämättömiin suuntiin. Colonel Sandersin etymologian tajusin vasta romaanin loppupuolella – hän siis on Kentucky Fried Chickenin maskotti, melkein yhtä irvokas kuin Ronald McDonald. Luettuna yhdessä nämä kaksi teosta antavat postkoloniaalin kirjallisuuden ystävälle paljon pähkinöitä purtavaksi. Kulttuurisesti Japani ja Nigeria ovat melko kaukana toisistaan, ja näiden kulttuurien tavat keskustella esimerkiksi perhesuhteista ja seksuaalisuudesta ovat hyvin erilaisia, mutta kumpikin teos onnistuu samassa tehtävässä: koomisen helpotuksen aikaansaamisessa. Tragedia kääntyy molemmissa komediaksi tai parodiaksi, kun tarinaan ympätään yliluonnollisia, absurdeja elementtejä.

Kafkan seksuaalinen herääminen on raivokasta ja se kohdistuu kahteen vanhempaan naiseen, parikymppiseen kampaaja Sakuraan ja viisikymppiseen kirjastonhoitajaan Miss Saekiin. Samalla saamme tietää, ettei Kafkalla ole käsitystäkään biologisen äitinsä ja siskonsa identiteetistä tai olinpaikasta. Seksikohtauksia kirjassa on runsaasti, ja potentiaaliseen äitiin sekaantuminenkin kuvataan runollisesti. Liiallisilta ylilyönneiltä Kafkan pelastaa kollega Oshima, joka kuskaa karkurin sukunsa vuoristomökille poliisilta piiloon. Kafka on alunperin luullut Oshimaa mieheksi, mutta tämä onkin transseksuaali nainen.

Kiinnostavin hahmo kirjassa on kuusikymppinen Nakata, joka on vammautunut lapsena toisen maailmansodan aikaisen yliluonnollisen ilmaiskun johdosta. Ennen luokkansa priimus on taantunut lukutaidottomaksi ”tyhjäksi tauluksi”, jonka ainoa erikoistaito on kyky puhua kissojen kieltä. Nakata tunnetaankin tokiolaisessa  naapurustossaan kadonneiden kissojen etsijänä, ja saa pientä tienestiä työstään. Kissat esiintyvät romaanissa Aristokattien tapaisina puolihumaaneina satuhahmoina, mikä aiheutti minussa nostalgisen déjà vu-fiiliksen lapsuudesta. Tosin lukijan hymy saattaa hyytyä siinä vaiheessa, kun osa kissoista löytyy silvottuina ja pakastettuina Johnny Walkerin pakastearkusta.  Kissantapposessio (johon verrattuna Teemu Mäen kotivideot ovat lasten leikkiä) on sen verran brutaali, etten suosittele teosta herkkähipiäisille eläinaktivisteille.

Sen sijaan teos sopii kaikille maagisen realismin, klassisen musiikin, jazzin ja Radioheadin, road movie-tyylisen fiilistelyn ja filosofian ystäville. Kafka rannalla on myös äärimmäisen visuaalinen romaani, jossa Japanin villi luonto ja kaupunkimaisema ovat tyylikkäässä vuoropuhelussa keskenään. Matkakuumeen herättäjänäkin se siis toimii, ainakin niille, jotka pitävät saarten nykykulttuurista ja toiminnallisemmasta puolesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s