Kaunokirjallinen kummitusjuttu

DiktoniusAsuin teininä Jyväskylän (silloisen maalaiskunnan) Palokassa, Alvajärven rannalla, Ollilan ja Heikkilän alueiden välimaastossa. Palokkaan muuttaminen oli minulle epämieluisaa, pidin paikkaa hengettömänä enkä koskaan kokenut oikeasti eläväni siellä. Kiitin vanhempiani, kun he päättivät muuttaa ”oikeaan” Jyväskylään, siitäkin huolimatta, että muutto tapahtui abivuotena ja lapsuudenkodin jättäminen oli vahvasti agendalla. Silti Palokan jättäminen oli riemullinen asia. Paljoa en ole sinne päin kaihonnut.

Aika kuitenkin kultaa muistot; viime aikoina olen alkanut löytää hyviäkin asioita kasvuympäristöstäni. Palokassa ei ollut helppo saada kavereita, jos oli urheilullisesti lahjaton kirjatoukka. ”Nörttiys” ei ollut 80-luvulla lainkaan muodikasta. Silti ne vähäiset kaverit olivat hyviä sellaisia, ja erityisesti lukioaikana luokan yhteishenki oli hyvä. Yläaste oli extreme-kokemus joka suhteessa. Kun vertaan lasteni koulutietä omaani, saan nauraa pissat housussa. Tämän päivän tamperelaiset opettajat tekevät työtään tunnollisesti, ja lapsista ja nuorista todella välitetään. Oma kokemukseni peruskoulusta tiivistyy sanontaan ”juosten kustu”. Mutta Palokan kauhukouluunkin mahtui muutamia tähtiopettajia, joilta sain eväitä tulevaan. Yläasteella minua kannustettiin matematiikassa niin, että lyhyen ajan koin tajuavani jotain sen kauneudesta (myöhemmin tunne katosi). Uskonnon opetus oli laadukasta, pohdiskelevaa ja perusteellista. Lukion luokanvalvojan kanssa olemme facebook-ystäviä, enkä koskaan voi unohtaa äidinkielen opettajieni elämänohjeita. Vaikka en ollut luonnonlahjakkuus kirjoittajana, he kannustivat aina. Ranskan kieleen ihastuin niin paljon, että luin sitä toisena pääaineenani yliopistossa ensimmäiset vuodet.

Kesällä 1985 olin yksinäisyyteni huipulla – olimme juuri muuttaneet Palokkaan enkä tutustunut kesän aikana keneenkään. Uudelle yläasteelle siirtyminen jännitti. Kuljeskelin uuden lähiön raiteilla eksyneen oloisena, löytämättä muuta kuin puistattavia pururatoja. Mutta lähellä kotiamme, matkalla liikekeskustaan, oli vanha autiotalo. Talon seiniä oli tuhrittu, ja sen ovet olivat selkosen selällään. Kävin muutaman kerran pihalla taivastelemassa uskaltamatta katsoa sisälle. Pikkuhiljaa keräsin rohkeutta astua sisään. Päässä soi tietysti Dingon Autiotalo, ”olen narkomaani sua hengittäen”.

Talo ei ollut vaatimaton, sillä oli loistelias menneisyys. Kartanoksikin sitä voisi luonnehtia. Seisoin salongissa peläten lahojen lattialautojen sortumista. Kaljapullon siruja oli kaikkialla, olipa joku yrittänyt sytyttää nuotionkin sisälle. Myöhemmin kerrottuani seikkailuistani talossa koulukaverit tiesivät kertoa, että talo on ”riivattu”, että siellä käymistä kuuluisi vältellä pahojen henkien vuoksi. Jossain tontilla oli myös hauta, johon ”hullu nainen” oli haudattu. Tämän jälkeen en enää uskaltanut käydä edes pihalla. Talo purettiin seuraavana vuonna. Maasto siistiytyi, tontille rakennettiin uusia rivitaloja.

Muisto talosta pomppaa mieleeni keskustellessani ystävän kanssa jyväskyläläisistä kirjailijoista. Taloon liittyi tarina jostain runoilijasta, jonka nimen unohdin. Onneksi oli google: murtosekunnissa saan selville, että talossa asui 1920-luvulla Elmer Diktonius laulajavaimonsa Mary (Meri) Marttisen kanssa. Pariskunta jakoi aikaansa Pariisin ja Palokan välillä ja molemmat palvoivat kissoja. Avioliitto päätyi eroon, minkä jälkeen Meri sairastui psyykkisesti ja hukuttautui Alvajärveen 30-vuotiaana. Tontilla oleva hauta on Merin hauta.

Diktonius on minulle rakas siksi, että hän oli Edith Södergranin sielunkumppani. Paljoa en ole hänen runojaan lukenut, mutta erityisesti hänen alkupään tuotanto ”suutelevine jaguaareineen” ja muine eksoottisine symboleineen kiinnostaa. Palavasieluista kamaa.

Lisää aiheesta löytyy Jörn Donnerin kirjoittamasta elämäkerrasta Diktonius. Elämä (2007). Taitaa olla kirjastoreissu edessä.

Mainokset

Tarjolla: sivistynyt, vähäruokainen leski

kauppamiehen_perintoLeila Tuuren romaani Kauppamiehen perintö  (Karisto, 2004) löytyi kierrätyskorista. Tartuin itselleni tuntemattoman kirjailijan teokseen siksi, että se kertoo 1800-luvun Porista (kaupungista, jonka mysteeriota en ole vielä selvittänyt). Romaani on Weberin kauppasuvusta kertovan trilogian viimeinen osa, mutta sen voi helposti lukea itsenäisenä teoksena. Se sijoittuu 1800-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle, vallan vaihtumiseen Ruotsin kruunun alaisuudesta kohti Venäjän suurruhtinaskuntaa. Samoissa maisemissa liikuttiin myös TV-sarjassa Hovimäki, jota seurasin jossain vaiheessa innokkaana, vaikka sarjan tempo olikin uuvuttavan hidas.

Historialliseksi romaaniksi ja ”naisviihteeksi” (termi ymmärrettävä laajasti ja ei-halventavasti) teos on yllättävän monipuolinen ja nopeatempoinen. Tutustumme syvällisesti päähenkilöön kauppias Marie Weberiin, jolle perheyrityksen luotsaaminen on sysätty vastentahtoisesti. Marie on seikkailijattaren luonteella varustettu tumma kaunotar, joka on joutunut pakosta naimisiin Fredrik Waden-nimisen vätyksen kanssa ollessaan raskaana miehelle, joka oli hylännyt hänet. Marie kantaa salaisuuttaan ylväänä ja pitää kulissiavioliittoaan yllä sovinnaisuuden nimissä, vaikka pariskunta ei nuku samassa huoneessa ja vaikka miehellä on vapaus toteuttaa itseään krouvipiikojen madrasseilla. Ainoa ilon lähde Marien elämässä ovat seurapiiritanssiaiset, joissa hän joskus pääsee viedyksi lujaotteisen upseerin käsivarsilla. Asetelmasta voi jo päätellä, ettei tarinassa voi käydä hyvin.

Marie on jo työnsä puolesta kiinnostunut ”miesten asioista”, kauppasuhteista ja politiikasta, mutta kokee päivittäin vähättelyä, tytöttelyä ja syrjään vetämistä arvon porvarisherrojen toimesta. Hän ei kuitenkaan anna periksi, vaan soluttautuu kaikilla kutsuilla miesten salonkiin väittelemään suurvaltojen suhteista. Ainoat miehet, jotka todella ymmärtävät häntä, ovat hänen omistamiensa laivojen merikarhut, jotka raportoivat uskollisesti matkoiltaan ja tuovat Marielle hänen himoitsemiaan hajuvesiä ja alusvaatteita. Valitettavasti jokainen hänen laivoistaan joko joutuu haaksirikkoon tai ryöstetään. Kauppahuone joutuu muutenkin aina syvempään taloudelliseen ahdinkoon johtuen venäläisten miehityksestä, aviomiehen petollisuudesta ja muista suhdanteista.

Romaanin yhteiskunnallinen jännite kohdistuu aatelisten ja porvarien välille; tavallinen kansa toimii tässä melko lailla kulissina, lukuunottamatta merimiehiä, joilla on vahvat persoonat. Koska Marie on nainut ”huonommin” kuin sisaruksensa, hän kokee jatkuvaa alemmuutta ja riittämättömyyttä suhteessa sukulaisiinsa. Koska hänellä on vain yksi  perillinen, joka ei osoita minkäänlaista lahjakkuutta kaupan alalla, häntä pidetään suvunjatkamistehtävässään epäonnistuneena luopiona. Pitkälti romaani kertoo yksinäisyydestä, ahtaisiin roolimalleihin sopeutumattomuudesta ja vapauden kaipuusta. Ei hullumpia teemoja. Vaikka en voinut totaalisesti samastua päähenkilöön, hänen ajatuksensa, motiivinsa ja maailmankatsomuksensa eivät ainakaan tuntuneet vierailta.

Marie Weber jää leskeksi 35-vuotiaana vätysmiehen kuoltua kuppaan kaupungin vasta valmistuneessa sairaalassa. Kiinnostavaa on, kuinka hänen sisaruksensa alkavat puuhata tälle uutta elättäjää, mielellään maaseutuseurakunnan vanhapoikapappia. Marie suhtautuu deittipalveluun avoimin mielin, mutta tällä kertaa vaikoivasti: miehestä pitää olla iloa itselle, mielellään myös silmäniloa.

Teoksessa on kiinnostavia episodeja ja sivujuonia, ei vähempänä Venäjän armeijan  miehityksen aika, jolloin kaikki Porin porvariskodit joutuivat majoittamaan kymmeniä ”ryssiä”. Termi ”kotiryssä” ilmeisesti periytyy noilta ajoilta. Tuure kuvaa suht ystävällisiä kohtaamisia, joihin sisältyy oudoksunnan lisäksi ihailua. Tutustumme myös merenkulun historiaan Välimerellä, jossa suomalaiset laivat joutuvat tripolilaisten merirosvojen ryöstämiksi. Laivat tuovat Poriin kummallisia tuulahduksia, jotka muokkaavat myös maakrapujen mielikuvitusta.

Tuure vaikuttaa tuotteliaalta kirjailijalta, joka on 2000-luvulla perustanut oman kustantamon Sunkirja (joka julkaisee myös muiden teoksia). Tuotantoon mahtuu myös nykyaikaa käsitteleviä romaaneja, dekkareita ja lastenkirjoja. Kustantamolla on kauppa Reposaaressa. Kuka tietää, vaikka päätyisin hakemaan kirjailijalta nimmarin ensi kesäreissulla.

Intia dickensiläisin silmin

betweenAravind Adigan esikoisromaani The White Tiger teki aikanaan suuren vaikutuksen siksi, ettei siinä ollut lainkaan Bollywood-blingiä, vaan raakaa, tymäkkää luokka- ja kastianalyysia (ei herkkähermoisille). Tarttuessani Adigan toiseen teokseen, novellikokoelma Between the Assassinations (2008) odotukseni olivat korkeat. Vasta luettuani teosta kolmanneksen tajusin, ettei kyseessä ole romaani, vaan novellikokoelma – teos koostuu kahdentoista henkilön tarinasta, jotka kaikki tutkivat samaa kaupunkia ja ajanjaksoa eri silmin.

Novellien tapahtumapaikka Kittur on pieni fiktionaalinen rannikkokaupunki Karnatakan provinssissa. Tarinat liittyvät toisiinsa kaupungin arkkitehtuurin, monumenttien ja historiallisten merkkihenkilöiden kautta. Tapahtuvat ajoittuvat jaksolle 1984-1991 eli Indira ja Rajiv Gandhin salamurhien väliin. Eletään aikaa juuri ennen it-vallankumousta, aikaa, jolloin Intia oli menettämässä kotikutoisen sosialisminsa viimeisiä rippeitä. Kitturilaiset tietävät elävänsä periferiassa, ja monet luovat ja älykkäätkin tapaukset alistuvat jäämään poikakoulujen opettajiksi, koska eivät näe tulevaisuutta kitturilaisena runoilijana tai lehtimiehenä. Kitturilaiset voivat pottuilla vain vasta maalta kaupunkiin muuttaneille tomppeleille, joiden hyväksikäyttö on julmaa. Mutta onneksi on kastilaitos, joka luo ylitsepääsemättömiä kuiluja syntyperäistenkin kitturilaisten välille. Adiga kuvaa erityisesti hoyka-kastin poliittisia pyrkimyksiä (hoyka ei ole varsinainen kastinimi vaan viittaa yleisesti alimpiin kasteihin – ryhmän poliittinen yhtenäisyys lienee yhtä fiktiivinen luomus kuin Kittur), erityisesti heidän projektejaan omien temppeleiden rakentamiseksi. Romaanissa monet brahmiinikastiin syntyneet ovat joutuneet palvelijoiksi, kun taas rikkaimmilla hoyka-kastisilla saattaa olla autonkuljettajia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ylempikastiset pitäisi alempia saastaisina. Esimerkiksi hoyka-lapsen kyläiltyä brahmiinin luona olohuoneen sohvaryhmä desinfioidaan, ja Kongressipuolueen toimistolla alakastisten puolueaktiivien odotetaan istuvan lattialla.

Suurta solidaarisuutta ei tosin löydy kaupungissa asuvien kristittyjen tai muslimienkaan välillä. Muslimien välillä ehkä enemmän kuin muissa ryhmissä, mutta sekin on hataraa. Kristittyjä henkilöhahmoja novelleissa on myös useita, osa paikkakunnan kulttuurieliittiä, osa kastittomien tai alakastisten käännynnäisten köyhää sukua. Kristitty identiteetti esiintyy novelleissa harvinaisen epämääräisenä ilmiönä – katolilaisilla on 400 vuotta rakenteilla ollut katedraali, jonka korjaustöitä aloitellaan vähän väliä, mutta joka ei koskaan valmistu. Joillain opettajilla ja professoreilla on portugalilaisia nimiä, mutta suurin osa Johneista ja Georgeista kuuluvat samaan maahan tallattuun porukkaan kuin muutkin hoykat.

Yli puolet novellien päähenkilöistä elävät kaduilla, varastokopeissa tai palvelijoina ”lihottamassa vieraiden lapsia”. Sukulaiset eivät automaattisesti ojenna auttavaa kättään maalta kaupunkiin lähteneille nuorille. vaan moni päätyy asumaan kadulle, jossa nukkuminen ei sekään ole ilmaista – suojelurahan maksaminen pikkurikollisille kuuluu asiaan. Palvelijaksi pääseminen on jo iso askel kohti säädyllisyyttä, mutta silloinkaan isäntäväen hyvään tahtoon ei ole luottaminen. Adiga kuvaa raadollisesti palveluskunnan keskinäisiä kiistoja ja valtataisteluja, ja pyrkimyksiä tehdä itsestään korvaamattomia. Monelle tehdastyöläiselle, palvelijalle tai rikshankuljettajalle oman perheen perustaminen on vain hatara haavekuva. Adigan työläiset ja palvelijat ovat sopivan kyynisiä ja raivostuneita asemastaan. Moni miespuolinen on myös huumeriippuvainen tai rapajuoppo.

Monessa novellissa pyöritään pahamaineisen Angel Talkies-elokuvateatterin nurkilla. Kitturissa on vain kaksi leffateatteria, ja Angel Talkies on keskittynyt aikuisviihteeseen. Sinne mennään vaivihkaa sanomalehti pään päällä. Yhdessä tarinassa nousee moraalinen dilemma: paikallinen poikakoulu tarvitsisi kaksi teatteria kasvavalle oppilasmäärälleen virkistyspäivänä, ja suunnitelmissa on viedä puolet pojista katsomaan pedagogisia opetusfilmejä poikien liikuntakasvatuksesta Angel Talkies’iin. Yrittäjän kanssa sovitaan, että kaikki pornokuvat peitetään päiväksi mustilla kankailla. Näytöksen aikana kuitenkin sattuu ja tapahtuu, sillä pojat eivät pysty vastustamaan kiusausta katsoa kankaiden alle.

Seksuaalisuus naurattaa ja itkettää tässä kirjassa. Tapaamme myös mystisen pillerikauppiaan, joka väittää olevansa maankuulu seksologi. Hän myy kadulla ihmelääkettä, joka tehoaa kaikkiin sukupuolitauteihin ja tekee nuorista miehistä taas puhtaita ennen avioliiton satamaa. Pillerikauppiaalla on kolme tytärtä naitettavana, joten hänen on myytävä tuotettaan apinanraivolla. Oman tyttären sulhasehdokas tulee näytille vanhempineen, ja vierailu menee muuten jouhevasti, mutta isä huomaa vävyehdokkaan käyvän liian usein pihalla ”lepuuttamassa hermojaan”. Tosiasiassa pojalla on vakavia virtsaamisvaikeuksia, ja pillerikauppias tuntee tippurin oireet kuin omat taskunsa. Kihlaus perutaan, mutta hyväsydäminen huijari päätyy kuskaamaan sairasta poikaa salaa oikealle sukupuolitautien klinikalle. HAPPY LIFE CLINIC on paikka, jonne en ihan heti haluaisi mennä tekemään antropologista kenttätyötä (vaikka aionkin isona monikulttuuriseksi seksuaaliterapeutiksi). Adigan musta huumori pääsee oikeuksiinsa erityisesti näissä noloissa seksuaalisuuden kuvauksissa. Se ei ole sormella osoittavaa, vaan omituisen empaattista. Joskus myötähäpeäkin voi olla avartava tunne.

Aravind Adigan tuotanto aukeaa varmasti niillekin, jotka eivät Intiaa paljoa tunne. Hänen tyylinsä on 1800-luvun sosiaalisten realistien Dickensin, Maupassantin ja Hugon jäljillä – postmodernia kikkailua tai kielipelejä ei näiden sivujen välistä löydy. Yksinkertaisesti tämä on tyylipuhdasta ja vetävää maailmankirjallisuutta.

Maman samosat ja uutta yhteisöllisyyttä

Winter 2013 011Viime viikonloppuna osallistuin ensimmäistä kertaa Ravintolapäivään myyntipuolella. Hervannan Herkku tarjoili perinteistä suomalaista ja aasialaista ruokaa Ässäkotien kerhohuoneella Lindforsinkadulla. Toiminnassa olivat mukana Hervannan Uusi Paikallisuus-hanke, Hervannan aikapankki ja meidän aluillaan oleva yhteisöteatteriryhmämme.  Päivän valmistelut jännittivät ainakin tätä ensikertalaista, ja koska en monien kiireiden vuoksi ehtinyt mainostaa sitä tarpeeksi omille piireilleni, pelkäsin väkikatoa.

Olin lukemassa Aravind Adigan romaania Between the Assassinations (2008), ja koska siinä vietetään paljon aikaa asemien ja tienvarsien tee ja samosa-kaupoissa, sain päähäni paistaa ravintolaamme samosoja. Samosat ovat totisesti globaalia ruokaa; olen syönyt niitä konferenssireissujen teetauoilla neljällä mantereella. Alkuperä on varmasti intialainen, mutta intialaisten maahanmuuttajien kautta ne ovat levinneet snacksiksi moneen kulttuuriin.

Samosoiden valmistamisessa yllätti käsityön määrä. Homma oli vähintään yhtä työlästä kuin karjalanpiirakkojen rypytys, plus uppopaistossa oli omat vaiheensa, joista vähäisin ei ollut mausteisen rasvankäryn poisto ilmasta ja ihohuokosista. Karjalainen piirakkapulikkani pääsi pitkästä aikaa töihin – taikinan käsittely tosiaan muistutti piirakkatalkoita. Tuotosteni ulkonäkö oli varmasti liikuttava, mutta onnistuin a) pitämään ne koossa b) olemaan polttamatta niitä, eli ensikertalaisena onnistuin luultavasti hyvin. Chiliä tuli täytteeseen laitettua liikaa ja inkiväärikin olisi voinut olla paremmin hienonettu. Mutta erityisen iloinen olen siitä, että tekeleeni menivät kaupaksi! Samosojen vieressä oli sulassa sovussa aitokarjalaisia luomupiirakoita ja irakilaista leipää.

Päivämme oli todella kiireinen, kauppa kävi vilkkaasti ja monet jäivät paikalle seurustelemaan pidemmäksi aikaa. Paikalle tuli myös vanhempaa väkeä ja maahanmuuttajia, ei pelkästään nuoria hipstereitä. Takahuoneessa taiteiltiin hennatatuointeja ja ravintolasalissa kaikki halukkaat pääsivät kokeilemaan shiatsu-hierontaa. Viimeiset asiakkaat tulivat muutamaa minuuttia ennen sulkemisaikaa, ja lähes koko ajan pöytämme olivat täynnä. Tämä on rohkaiseva viesti – hervantalaiset ovat rohkeasti mukana kokeilemassa uusia yhteisöllisyyden muotoja. Moni tuli paikalle päiväkävelyllään tietämättä enempää ravintolapäivän ideasta.

Pop up-ravintolaa tuskin kannattaa perustaa ansiomielessä, vaan pikemminkin sosiaalisista syistä. Päivän aikana voi tutustua uusiin ihmisiin ja mainostaa yhteisöllisiä hankkeita. Aikapankki-idean kehittelyssä olennaista on ihmisten tapaaminen reaalimaailmassa: pelkkä rekisteröityminen aikapankin sivuille ei välttämättä motivoi ottamaan yhteyttä ventovieraisiin ihmisiin palvelujen vaihtamistarkoituksessa. Teatteriryhmämme sai myös päivästä huomattavaa synergiaetua: saimme potkua varainhankintaan ja onnistuimme rekrytoimaan potentiaalisia uusia jäseniä. Odotan jo innolla seuraavaa ravintolapäivää toukokuussa – varsinkin, jos päästään kokkailemaan ulkoilmassa vähin taminein.

Barracudaa keittobanaaneilla

Winter 2013 001Matkailuni rajoittuessa suur-Tampereen alueelle on välillä muistettava tehdä pienempiä aluevalloituksia. Toistaiseksi minulla ei ole ollut tässä kaupungissa etnistä ruokakauppasuosikkia, sillä kaupat ovat tuntuneet nuhjuisilta. Tämä etnokokki on enimmäkseen luottanut markettien tarjontaan ja tuliaisiin Helsingin- tai ulkomaanreissuilta. Pakistanilaista basmatiriisiä olen välillä ostanut viiden tai kymmenen kilon säkeissä parilta luotettavalta alihankkijalta (al-Medina Hämeenkadulla ja Pallopuiston Tarmo-market Hervannassa), ja kaikki kokeilemani laadut ovat paljon aromikkaampia ja parempia koostumukseltaan kuin Pirkka- tai Rainbow-variantit. Jostain syystä olen erityisen mieltynyt Peshawarin riisiin – ehkä siksi, ettei siihen kaupunkiin ole helpointa matkustaa – jos Peshawariin ei pääse fyysisesti, voi se tulla luoksesi värikkäässä kangassäkissä.

Muutenkin etsivä löytää. Pari viikkoa sitten päädyin Mommy Joe’s-nimiseen afrikkalaiseen ruokakauppaan Teiskontiellä. Kauppa on pieni, mutta siisti ja organisoitu, ja sen hyvä puoli on, ettei se tarjoa etnistä sekamelskaa, vaan nimenomaan afrikkalaisia (ja hieman karibialaisia) tuotteita. Ystäväni meni sinne ostamaan ”hard chickeniä”, koska hän kärsii suomalaisen teollisen broilerin koostumuksesta (kukapa ei kärsisi?). Itse ostin vain keittobanaanilastuja ja inkivääriolutta, molemmat olivat herkullisia. Kanaa pääsin maistamaan myös, ja se olikin sitten superkovaa (sanoisin sitkeää), ei eurooppalaisille hampaille soveltuvaa. Maistoin myös epämääräistä lehmänihraa, jota myytiin isoina pakastekuutioina. Länsiafrikkalaiset siis sekoittavat kanan ja naudan luontevasti samaan pataan. Kai sekoitus on yhtä omituinen kuin meidän karjalanpaistimme. Toisin sanoen, lihaosasto ei tehnyt suurta vaikutusta. Kala- ja vihannespuoli jättivät uteliaaksi. Kassavaa, okraa ja keittobanaaneja olenkin jo käsitellyt. Seuraava iso ruokahaasteeni onkin valmistaa barrakudaa keittobanaaneilla. Mommy Joe’sin pakastimesta löytyi mitä erikoisempia kaloja, joita on turha etsiä edes Stockan herkusta.  Tavallisin kala valikoimassa oli vanha tuttuni Portugalin reissuilta, kuivattu suolaturska, jota en ainakaan vielä osaa valmistaa syömäkelpoiseksi. Winter 2013 002

Samalla kävelyllä muistin, että East Asian Market on muuttanut Tullintorille parempiin tiloihin ja huhujen mukaan parantanut huomattavasti tarjontaansa. Huhu piti paikkansa, kauppa on todella monipuolinen ja tavara näyttää vaihtuvan vilkkaasti. Hamstrasin sieltä kimchiä (korealaista hapankaalia), kimchinuudeleita ja thaimaalaista vihreää ”cream sodaa”, joka oli mielenkiintoinen makuelämys. Kimchinuudelit toimivat myös täydellisesti, ne ovat valmisnuudelien todellista aatelistoa, joihin olen luottanut jo monta vuotta. Tuore kimchi oli hieman haasteellisempi tapaus – sen haju levisi koko jääkaappiin petollisesti, enkä keksinyt (ainakaan vielä) luontevaa ruokaa, johon sen olisi voinut lisätä. Lusikalla maistelin suoraan purkista, mutta täytyy tunnustaa, suurin osa päätyi roskikseen. Better luck next time, ja olen sitä mieltä, että kimchi kuuluu valmistaa itse – mitään kovin eksoottista ainesosaa siinä ei ole, kunhan jaksaa hapattaa.

IMAG0005Kun nyt päästään ruokakriitikon saappaisiin, äänestäisin samalla Tampereen seudun parhaita ei-eurooppalaisia ravintoloita. Valinta on muokkautunut pitkän pohdinnan pohjalta, rakkaudella. Läheskään kaikissa, varsinkaan uusimmissa paikoissa en ole käynyt, mutta tyly mielipiteeni on, että melkein kaikki Tampereen intialaiset ja kiinalaiset paikat ovat totaalisen yliarvostettuja; thaipaikat laadukkaampia. Suosikkikolmikkoni on: 1) nepalilainen Katmandu Satakunnankadulla 2) turkkilainen Malabadi Hervannan Lindforsinkadulla 3) ”pikku-kiinalainen” eli Nguyen Cao Su Aleksanterinkadulla. Erityisen kunniamaininnan annan vanhalle suosikilleni afganistanilaiselle Aryanalle Kangasalan Lentolassa, jossa en ole päässyt käymään vuosiin autokyydin puutteessa. ”Bubbling underina” eli paikkana jota en ole vielä testannut, mutta joka ikkunasta katsottuna näyttää kulinaariselta taivaalta, on uusi itäintialainen Bengol Curry Tullintorin etuoven kupeessa. Tyylikkään näköinen paikka, ei liikaa ”hikimaustetta” (kotoinen termimme jeeralle silloin kun sitä on käytetty liikaa).

Kuvitella Prisman käytävät kauniina ja kuolla

pulkkinen_totta_Riikka Pulkkisen lukemiseen ovat kaverit kannustaneet jo kauan, mutta olen vierastanut hänen julkisuuskuvaansa. Hän on nuorempi, kauniimpi ja trendikkäämpi kuin Sofi Oksanen, ja saanut aikaan kolme suurta bestselleriä lyhyessä ajassa. Kuka tahansa keski-ikäinen, myöhäsyntyinen kirjoittajanalku kokisi kateutta ja suorituspaineita tuollaisen komeetan läsnäollessa. Mutta viime viikolla nielin ylpeyteni ja tartuin keskimmäiseen romaaniin Totta (Otava, 2011).

Teos on kepeän vakava, jouhevasti kirjoitettu, paikoitellen jopa elliptinen sukutarina. Se tuli hämmentävän lähelle, koska siinä käsiteltiin minulle kahta henkilökohtaisesti kipeää teemaa: akateemista äitiyttä ja saattohoitoa. Kirjan magia on siinä, että kuka tahansa suomalainen lukija pystyy luultavasti poimimaan siitä yhden itseään puhuttelevan teeman, olipa korkeasti koulutettu tai duunari, maalta tai kaupungista. Helsinki-keskeisyys on ilmiselvää, muttei häiritsevää, koska romaanissa seikkaillaan myös Kainuussa, anonyymissa kesämökkipitäjässä ja Pariisissa.

Vaikka yksi teoksen päähenkilöistä, emeritaprofessori Elsa, tekee kuolemaa ja tarina kietoutuu hyvästijätön ympärille, romaanin ilmapiiri on kuin päättymätön, sensuelli kesäpäivä. Viisas, kaunis ja lahjakas isoäiti kuolee reippaasti pelkäämättä puhua aiheesta sen oikealla nimellä. Miehelle ja tyttärelle asia on raskaampi, mutta tyttärentytär Anna pystyy asettumaan saattohoitajan rooliin jalat maassa. Kuolinvuoteellaan Elsa paljastaa Annalle heidän perheensä ”toisen naisen”, lastenhoitaja Eevan tarinan. 60-luvun kulttuuriradikaalissa hengessä sivusuhteita katsottiin läpi sormien, Martti sai tapailla lastenhoitajaa ja jopa matkustaa tämän kanssa rakkauslomalle Pariisiin. Eeva ei kuitenkaan selviä onnettomasta rakkaustarinasta, vaan hänen kohtalonsa uppoaa kuhmolaiseen järveen jo nuorena.

Akateemisen äitiyden Pulkkinen kuvaa omanlaisena sankaruutena: Elsa-äidin järjestelmällisyys ja määrätietoisuus uran ja perheen yhteensovittamisessa on legendaarista luokkaa. Hän elää matkustaakseen konferensseihin ja palatakseen takaisin perheidylliin, jossa kaikki palaset ovat paikoillaan, jossa jokainen pinta on pyyhitty. Pikkuisen ovat realiteetit muuttuneet uudelle vuosituhannelle tultaessa – luulisin, että ydinperheessä asuvia naispuolisia uraohjuksia, joilla on varaa palkata lastenhoitaja, on vähemmän. Jos lasten isä on kuvioissa, hänen on pakko osallistua lastenhoitoon, mutta perheiden arki on kireää ja stressaantunutta. Akateemisen työn status on laskenut ja tutkijoiden elämä on proletarisoitunut. Tutkimuksia tehdään sotkuisissa kaupungin vuokra-asunnoissa keskellä monimutkaisia ihmissuhdepalapelejä.

Teoksessa on paljon yltäkylläisiä hahmoja, jotka ovat tottuneet saamaan kaiken, rakkauden, uran ja maallisen hyvän. Välillä tämä porvarillinen viitekehys rasittaa, mutta kerronnan tyyli saa anteeksiantamaan kaiken pönötyksen. Olen suomalaisessa nykyproosassa nauttinut lähinnä kulutuskriittisyydestä ja normatiiviselle elämälle ivailusta – esimerkiksi Jari Järvelä ja Aleksandra Salmela ovat kirjoittaneet yltiöironisesti tasapäisen kansan seikkailuista Prisman käytävillä. Riikka Pulkkinen onnistuu löytämään lempeyttä ja empatiaa myös sieltä: ”He molemmat pitävät salaa Prismasta. He pitävät suurista ostoskärryistä, joita voi työntää käytävillä kuin ohjaisi laivaa. he pitävät hedelmävuorista ja typeristä herätestoksista – hulahulavanteista ja ravun muotoisista grillaushansikkaista – joita Prismasta tarttuu mukaan. He pitävät liikuttavista perheistä, jotka ostavat säyseinä kymmenen litraa rasvatonta maitoa ja kaksi levyllistä jogurttipurkkeja, perheistä joilla on kaikilla Crocsit.” (155) Eli tavallaan nämä kruununhakalaiset ja ullanlinnalaiset hahmot ovat kultalusikkaisuudestaan huolimatta hämmentävän tavallisia. Pulkkisella riittää ymmärrystä heitä kaikkia kohtaan. Tosin hauskaa olisi lukea häneltä tulevaisuudessa teos, jonka kaikki hahmot ovat kainuulaisia torpparin jälkeläisiä ja nurkkapatriootteja.

Pidin erityisesti kuvauksesta perheen mökkireissuista ja kuvataiteilija-Martin maalaussessioista. Niissä sielu lepää, ne tuovat kerrontaan sopivia suvantoja. Suomalaisesta mökkielämästä on niin monenlaisia kuvauksia; Pulkkisen kuvaus edustaa romanttista elegiaa. Jos minulle annettaisiin tehtäväksi kirjoittaa mökkeilystä, juttuni keskittyisivät luultavasti vain paskahuussikammoon, itikka-allergiaan ja  kännissä möykkäävään naapurustoon.

Huomaan, että Totta pyörii KOM-teatterissa näytelmänä. Kiinnostavaa olisi nähdä tämä sovitettuna lavalle, sillä sovitus ei varmasti ole ollut helppo toteuttaa. Romaani on niin maalaileva ja kuvaileva, etten itse heti lukenut siitä dramaturgista ulottuvuutta. Elokuvana tämä on helpompi kuvitella, sellaisena, jonka lavastus on technicolouria ja renessanssimaisen runsas.