Kuvitella Prisman käytävät kauniina ja kuolla

pulkkinen_totta_Riikka Pulkkisen lukemiseen ovat kaverit kannustaneet jo kauan, mutta olen vierastanut hänen julkisuuskuvaansa. Hän on nuorempi, kauniimpi ja trendikkäämpi kuin Sofi Oksanen, ja saanut aikaan kolme suurta bestselleriä lyhyessä ajassa. Kuka tahansa keski-ikäinen, myöhäsyntyinen kirjoittajanalku kokisi kateutta ja suorituspaineita tuollaisen komeetan läsnäollessa. Mutta viime viikolla nielin ylpeyteni ja tartuin keskimmäiseen romaaniin Totta (Otava, 2011).

Teos on kepeän vakava, jouhevasti kirjoitettu, paikoitellen jopa elliptinen sukutarina. Se tuli hämmentävän lähelle, koska siinä käsiteltiin minulle kahta henkilökohtaisesti kipeää teemaa: akateemista äitiyttä ja saattohoitoa. Kirjan magia on siinä, että kuka tahansa suomalainen lukija pystyy luultavasti poimimaan siitä yhden itseään puhuttelevan teeman, olipa korkeasti koulutettu tai duunari, maalta tai kaupungista. Helsinki-keskeisyys on ilmiselvää, muttei häiritsevää, koska romaanissa seikkaillaan myös Kainuussa, anonyymissa kesämökkipitäjässä ja Pariisissa.

Vaikka yksi teoksen päähenkilöistä, emeritaprofessori Elsa, tekee kuolemaa ja tarina kietoutuu hyvästijätön ympärille, romaanin ilmapiiri on kuin päättymätön, sensuelli kesäpäivä. Viisas, kaunis ja lahjakas isoäiti kuolee reippaasti pelkäämättä puhua aiheesta sen oikealla nimellä. Miehelle ja tyttärelle asia on raskaampi, mutta tyttärentytär Anna pystyy asettumaan saattohoitajan rooliin jalat maassa. Kuolinvuoteellaan Elsa paljastaa Annalle heidän perheensä ”toisen naisen”, lastenhoitaja Eevan tarinan. 60-luvun kulttuuriradikaalissa hengessä sivusuhteita katsottiin läpi sormien, Martti sai tapailla lastenhoitajaa ja jopa matkustaa tämän kanssa rakkauslomalle Pariisiin. Eeva ei kuitenkaan selviä onnettomasta rakkaustarinasta, vaan hänen kohtalonsa uppoaa kuhmolaiseen järveen jo nuorena.

Akateemisen äitiyden Pulkkinen kuvaa omanlaisena sankaruutena: Elsa-äidin järjestelmällisyys ja määrätietoisuus uran ja perheen yhteensovittamisessa on legendaarista luokkaa. Hän elää matkustaakseen konferensseihin ja palatakseen takaisin perheidylliin, jossa kaikki palaset ovat paikoillaan, jossa jokainen pinta on pyyhitty. Pikkuisen ovat realiteetit muuttuneet uudelle vuosituhannelle tultaessa – luulisin, että ydinperheessä asuvia naispuolisia uraohjuksia, joilla on varaa palkata lastenhoitaja, on vähemmän. Jos lasten isä on kuvioissa, hänen on pakko osallistua lastenhoitoon, mutta perheiden arki on kireää ja stressaantunutta. Akateemisen työn status on laskenut ja tutkijoiden elämä on proletarisoitunut. Tutkimuksia tehdään sotkuisissa kaupungin vuokra-asunnoissa keskellä monimutkaisia ihmissuhdepalapelejä.

Teoksessa on paljon yltäkylläisiä hahmoja, jotka ovat tottuneet saamaan kaiken, rakkauden, uran ja maallisen hyvän. Välillä tämä porvarillinen viitekehys rasittaa, mutta kerronnan tyyli saa anteeksiantamaan kaiken pönötyksen. Olen suomalaisessa nykyproosassa nauttinut lähinnä kulutuskriittisyydestä ja normatiiviselle elämälle ivailusta – esimerkiksi Jari Järvelä ja Aleksandra Salmela ovat kirjoittaneet yltiöironisesti tasapäisen kansan seikkailuista Prisman käytävillä. Riikka Pulkkinen onnistuu löytämään lempeyttä ja empatiaa myös sieltä: ”He molemmat pitävät salaa Prismasta. He pitävät suurista ostoskärryistä, joita voi työntää käytävillä kuin ohjaisi laivaa. he pitävät hedelmävuorista ja typeristä herätestoksista – hulahulavanteista ja ravun muotoisista grillaushansikkaista – joita Prismasta tarttuu mukaan. He pitävät liikuttavista perheistä, jotka ostavat säyseinä kymmenen litraa rasvatonta maitoa ja kaksi levyllistä jogurttipurkkeja, perheistä joilla on kaikilla Crocsit.” (155) Eli tavallaan nämä kruununhakalaiset ja ullanlinnalaiset hahmot ovat kultalusikkaisuudestaan huolimatta hämmentävän tavallisia. Pulkkisella riittää ymmärrystä heitä kaikkia kohtaan. Tosin hauskaa olisi lukea häneltä tulevaisuudessa teos, jonka kaikki hahmot ovat kainuulaisia torpparin jälkeläisiä ja nurkkapatriootteja.

Pidin erityisesti kuvauksesta perheen mökkireissuista ja kuvataiteilija-Martin maalaussessioista. Niissä sielu lepää, ne tuovat kerrontaan sopivia suvantoja. Suomalaisesta mökkielämästä on niin monenlaisia kuvauksia; Pulkkisen kuvaus edustaa romanttista elegiaa. Jos minulle annettaisiin tehtäväksi kirjoittaa mökkeilystä, juttuni keskittyisivät luultavasti vain paskahuussikammoon, itikka-allergiaan ja  kännissä möykkäävään naapurustoon.

Huomaan, että Totta pyörii KOM-teatterissa näytelmänä. Kiinnostavaa olisi nähdä tämä sovitettuna lavalle, sillä sovitus ei varmasti ole ollut helppo toteuttaa. Romaani on niin maalaileva ja kuvaileva, etten itse heti lukenut siitä dramaturgista ulottuvuutta. Elokuvana tämä on helpompi kuvitella, sellaisena, jonka lavastus on technicolouria ja renessanssimaisen runsas.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s