Lohtukirjojen aatelia

Laulaisin_sinulle_lempeitaLinda Olsson on kiinnostava kirjailija siksi, että hän kirjoittaa ruotsalaisena maahanmuuttajana Uudessa-Seelannissa englanniksi. Hän on jättänyt juristin uransa keski-ikäisenä ryhtyäkseen täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Vain muuttamalla maailman ääriin hän on kyennyt saamaan välimatkaa kuvaamiinsa ilmiöihin ja löytänyt oman äänensä. Muutamassa vuodessa romaaneja on syntynyt jo kolme ja ne myyvät maailmalla ehkä enemmänkin kuin Ruotsissa.

Hänen esikoisromaaninsa Let Me Sing You Gentle Songs (2005) viittaa Karin Boyen lapsiaiheiseen runoon ja kulkee ruotsalaisen peräkylän arjessa kaulaa myöten, mutta alkukielen valinta on saattanut vaikuttaa näkökulmaan outouttavasti. Itse sain teoksen käsiini suomennoksena, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2011), palkintona Hervannan kirjaston rasisminvastaisessa tietovisassa.

Juoni on yksinkertainen: teoksessa kohtaavat naapurukset, nuori kirjailijanalku Veronika ja kahdeksankymppinen ”kylän noidaksi” kutsuttu Astrid, joka on poistunut paikkakunnalta vain kerran elämässään. Veronika on taas asunut vuosia ulkomailla, viimeksi Uudessa-Seelannissa, jossa hän menetti miesystävänsä Tyyneen valtamereen. Astrid kantaa taas vuosikymmenten mittaista syyllisyyttä ja surua. Hänen aviomiehensä on maannut kuolemassa paikallisessa hoitokodissa jo kauan, eikä hänen elämässään ole ketään, joka katsoisi hänen peräänsä. Naisten välille puhkeaa erikoinen ystävyys, johon ei aina tarvita sanoja. Kummatkin aavistavat toistensa taakoista jo ennen kertomista.

Kerronta poukkoilee välillä kylän, välillä Tukholman, Lontoon, Aucklandin ja Tokion välillä – Veronika pystyy tuomaan maailman kylään Astridin luo, jolla ei ole ollut voimaa käydä edes lähimmässä kaupungissa. Maagisen kesän aikana naiset tekevät retken lähikaupunkiin, jossa Veronika hankkii Astridille tämän elämän ensimmäisen uimapuvun. Kesän aikana hän myös opettaa vanhan naisen uimaan. Teoksessa on monia pieniä, mutta olennaisia henkisiä rajanylityksiä. Tämä ei ole tyypillistä chicklitiä, mutta feministisen voimaannuttamisen teema loistaa rivien välistä vahvana. Muuta politiikkaa ei tehdä, kovin syville filosofisille vesille ei eksytä, mutta emotionaalisesti teos on läsnäoleva ja vahvistava.

Naisten ystävyyden sinetöivät säännölliset päivälliset,  joita syödään kummankin luona vuoronperään. Tarjolla on lettuja metsämansikkahillolla, itsetehtyä metsämansikkalikööriä, akvaviittia, haukipullia, lohta uudellaperunoilla ja kaikenlaista sellaista, mitä ruotsalaiset taatusti kaipaavat asuessaan ulkomailla. Metsämansikkojen kerääminen on (kuten kansikuvakin kertoo) romaanin läpileikkaava teema, johon liittyy myös suuri tragedia. Olsson tekee paluuta takaisin entisajan yksinkertaisiin aistinautintoihin, ja jälkisanoista päätellen Uusi-Seelanti on tarjonnut hänelle oivallisen maaperän arvostaa entisen kotimaansa luonnonmukaista elämää. Suosittelisin teosta kaikille, jotka ovat äskettäin menettäneet jonkun rakkaan tai  jotka kaipaavat jonnekin, jossa eivät nyt ole.

Mainokset

Bretagnelaista erotiikkaa

FRANCE-ECRIVAIN-GROULTRanskalaisen feministikirjailijan Benoite Groultin Rakastajatar on erilainen eroottinen kirja: siinä unohdetaan extreme-elämykset ja keskitytään olennaiseen, yksinkertaiseen iloon ja nautintoon, heteroseksuaaliseen (tylsähköönkin?) himoon. Rakastavaiset ovat lihallisia, erehtyväisiä, vanhenevia, joskus rumiakin. Vuodesta vuoteen he jaksavat ihmetellä, kuinka rypyistä, putoavista hampaista ja epäonnistuneista kampauksista huolimatta he edelleen syttyvät toisistaan.

Romaanissa seurataan oudon pariskunnan, historiantutkija Georgen (joka on nainen kuten George Sand) ja valtamerikalastaja Gauvainin (ranskalainen versio Kevinistä – kelttiläinen nimi siis) salasuhdetta noin neljänkymmenen vuoden ajan. George tapaa Gauvainin jo lapsena perhelomillaan Bretagnessa pariisilaisen älykköperheen kasvattina. Gauvain on tumma ja tulinen alfauros, karvainen ja fyysinen kelttiläinen luonnonlapsi, jonka paksut ranteet saavat siron kaupunkilaisrunotytön hulluksi. Rakastuminen tapahtuu alle kaksikymppisenä Gauvainin siskon häissä. Häiden jälkeen Gauvain kosii Georgea, mutta George kieltäytyy tarjouksesta, koska ei usko heidän elämäntapojen koskaan tapaavan. Kumpikin menevät tahoillaan naimisiin säätynsä mukaan, mutta vanha kipinä ei koskaan sammu. Edessä on outo ja yllätyksellinen saaga.

Poikkeuksellisen ansiokasta tässä kirjassa on se, ettei se todellakaan raportoi pelkkää panemista. Loppujen lopuksi seksikohtaukset jäävät tarinan isommassa virrassa sivujuoneksi. Teosta voi lukea niin monella eri tavalla. Itse luin sitä enemmän yhteiskunnallisena todistuksena 50-70-lukujen Ranskasta- ja sellaisena se on älyllinen ilotulitus. Teos on feministinen ilman kompromisseja, itseironinen ja kriittinen suhteessa kaikkiin ismeihin. Mukana on loistavaa luonnonkuvausta, kulinaarisia nautintoja merenelävien parissa, merenkäynnin fyysistä raskautta ja reissuja maailman ääriin. Huikein osio romaanissa on kuvaus pariskunnan ensimmäisestä yhteisestä matkasta Seychelleille, paratiisiin, jota pian uhkaa veden alle joutuminen. Tässä päästään postkoloniaalin kritiikin ytimeen: Groult kuvaa Intian valtameren paratiisisaariryhmän elämää ranskalaisten ja brittien jättämän perimän ristipaineissa. Seychellit eivät tosiaankaan ole yliopistoälykkö-Georgen ensimmäinen lomakohdevalinta, mutta hän päätyy sinne, koska Gauvain on siellä pitkällä työkomennuksella. Gauvainille Seychellit ovat pahin mahdollinen työpaikka, johtuen paikallisten hälläväliä-asenteesta työntekoon. Hän kokee burnoutin ja vaihtaa paratiisimaiseman ankeaan valtameren keskellä kalastukseen Etelä-Afrikan rannikolla, jossa hänellä ei ole kontaktia mihinkään kulttuuriin, paikallisiin ihmisiin, vaan pelkästään koralleihin ja kaloihin. Seychellien ja eteläisen Atlantin kalastusarkea kuvataan melkein hemingwaylaisella vakavuudella – ensimmäinen teos, johon vertaan tätä romaania on Vanhus ja meri. Vanhus ja meri maustettuna vahvalla eroottisuudella. Ei paha yhdistelmä!

Ranskalaisen naiskirjallisuuden harrastajana tämä teos melkein hämmentää: siinä ei ole tyypillisiä frankofonisia manerismeja. Ei kokeilevaa tajunnanvirtaa, ei kielipelejä, ei turhaa filosofista vääntöä. Eikä viimeaikaisen chicklit-buumin sietämätöntä kepeyttä. Teos on suloisen raskas, suoraviivainen, kerronnaltaan perinteinen ja hämmästyttävän aito. Nautin joka sivusta, aion kaivaa esiin hänen muitakin teoksiaan vaikka ranskaksi, koska hän vaikuttaa juuri sellaiselta kirjailijalta, jonka sanoja juuri nyt tarvitsen.

Venetsia kääpiön perspektiivistä

Dunant courtesanSarah Dunant on pitkän linjan brittiläinen toimittaja ja dekkarikirjailija, joka on 2000-luvulla alkanut kirjoittaa romaaneja renessanssiajan Italiasta. Löysin hyllyjeni kätköstä sarjan toisen osan In the Company of the Courtesan (2006), jota olen ilmeisesti säästellyt pahemman matkakuumeen varalle. Sarjan ensimmäinen osa, The Birth of a Venus, sijoittuu 1400-luvun lopun Firenzeen ja tässä toisessa osassa paetaan Roomasta Venetsiaan luterilaisia uskonpuhdistajia, jotka ovat saaneet ikuisen kaupungin epätoivoisen kaaoksen valtaan. Verilöyly tapahtuu vuonna 1527, ja romaanin aikajana on noin seitsemän vuotta.

Romaani on kirjoitettu kurtisaani Fiammetta Bianchinin entisen palvelijan, nykyisen liikekumppanin Bucinon näkökulmasta. Bucino on kääpiö, joka on onnistunut tekemään vammaisuudestaan vahvuuden. Hänen liikevaistonsa ja kirjanpitotaitonsa auttavat kaksikon jaloilleen uudessa kaupungissa, jossa asiakassuhteiden luominen noudattaa eri kaavoja kuin Roomassa. Fiammetta ja Bucino ovat toisilleen korvaamattomia, sillä kummatkin elävät yksin maailmassa eivätkä helposti luota kanssaihmisiin. Kumppaneiden ystävyyttä alkaa pian hiertää kolmas pyörä, yrttiparantaja la Draga, joka tulee auttamaan taisteluissa hiuksensa menettänyttä ja nääntynyttä Fiammettaa saavuttamaan takaisin kauneutensa. Bucino on tälle sokealle ja selkävammaiselle naiselle salaa mustasukkainen, koska naiset sulkevat kääpiön parannussessioiden ulkopuolelle.

Kääpiön näkökulma kertojana on loistava valinta, sillä Bucinon kautta pääsemme näkemään sekä rikkaiden salonkeihin että köyhien katuojiin, ekstrana tulee tuolloisen yhteiskunnan suhtautuminen vammaisiin. Bucino menestyy kurtisaanin palvelijana terävän älynsä vuoksi, lisäksi hänellä on joitain miespuolisia keskustelukumppaneita, joiden kanssa ryypätään filosofisesti aamuun asti, ja myös satunnaisia naisia, mutta hänen sydämensä etsii aitoa rakkautta. Kun la Draga on parantanut hänet kuolemantaudista, hän alkaa toivoa, että toisesta vammaisesta olisi hänelle vaimoksi. Rakkaudennälkäinen kosija saa kuitenkin kokea elämänsä järkytyksen, kun parantaja ei olekaan se nainen, jota hän Venetsiassa esittää olevansa.

Romaani on todella laadukasta feminististä hömppää, joka samalla viihdyttää ja panee kysymään kysymyksiä sukupuolten välisistä suhteista ennen ja nyt. Kurtisaani Fiammetta on itsenäisyydessään miltei suvereeni valtiatar, joka ei tee kompromissejä vapautensa suhteen; samalla hän on kolmenkympin tienoolla tietoinen siitä, ettei hänellä ole paljoa peliaikaa alalla, jolla nuoruus ja kasvojen raikkaus ovat kaikki kaikessa. Joidenkin miesten kanssa hän on älyllisesti samoilla linjoilla, ja monet asiakkaat kohtelevat häntä ruhtinaallisesti. Hän saa tarjouksen lähteä Konstantinopoliin sulttaanin haaremiin, mutta hän kieltäytyy kunniasta. Fiammetta pitää kiinni itsemääräämisoikeudestaan, kärsii sen vuoksi välillä suuresta yksinäisyydestä ja lopulta rakastuu nuorimpaan asiakkaaseensa, joka voisi melkein olla hänen poikansa.

Nautin eniten pienistä yksityiskohdista, kuten skandaalinkäryisistä eroottisista piirroksista Petrarcan sonettien sisälle piilotettuina ja maalari Tizianon hääräilystä taustalla. Kansikuvan nainen on taatusti Tizianon taulusta, mikä luo hieman kliseenomaista ”elävä taulu”-tunnelmaa – Fiammetta kuvaillaan juuri tuon näköisenä kultaisine hiuspehkoineen (maalailevuus oli teoksen ärsyttävin puoli, varsinkin jos on jo tutustunut Tyttöön ja helmikorvakoruun ja nähnyt kymmeniä tätä ideaa käyttäviä TV-mainoksia). Muuten teos oli historialliseksi romaaniksi ilmava ja syväpsykologinen. Dunant ei hukuta lukijaansa ”virallisen” historian faktamereen, vaan onnistuu löytämään hyvän balanssin pienten ihmisten ja ison politiikan välillä.

Venetsialaisten katukarnevaalien, tappeluiden, ihmispyramidien ja kaikenlaisen akrobatian kuvaus oli mukaansatempaavaa. Ja kuten Italiaa kuvaavissa teoksissa aina, tässäkin eteeni tuli outo alkoholijuoma teriaca, jota kansa kutsuu ”mädäksi viemäriksi”. Kun Bucino saa tarpeekseen emäntänsä vöyhötyksistä, hän yleensä päätyy johonkin katukuppilaan tai kuokkavieraaksi häihin vetämään teriacaa, jonka voimalla hän saattaa olla lietsussa kolmekin päivää. Muutenkin ruokaa ja juomaa piisasi, ja nälkä ehti tulla monta kertaa.

 

Halal holidays

Halal holidayTämän päivän ihmetyksen aiheenani on uusi trendi turismiteollisuudessa, halal holidays. Satuin bongaamaan facebookista brittiläisen Crescent Tours-yrityksen, joka mainostaa rantalomia muslimeille. Vastaavia matkatoimistoja on Britanniassa muutama, varmasti muuallakin Euroopassa, mutta ei vielä Suomessa.

Kun nyt muistelen viime aikojen reissujani rantakohteisiin, en muista tavanneeni missään hotellissa tai millään rannalla uskovaisia muslimeja. Euroopan muualta tulleista etnisistä vähemmistöistä turistirysissä on näkynyt eniten afrikkalaisia tai karibialaisia kasvoja, brittien ja ranskalaisten seurueissa. Ensimmäisen polven maahanmuuttajilla on aina ensisijainen velvoite sukuloida entisessä kotimaassa, mutta toinen polvi ei välttämättä enää  koe vastaavaa uskollisuutta ”juurilleen”. Tämän lisäksi Koraanissa on suuria, jotka kehottavat muslimeja matkustamaan löytääkseen Jumalan merkkejä ja kuvioita kaikkialta. Islam on globaali uskonto, joka kannustaa liikkuvuuteen. Ajatus perheen yhteisestä rantalomasta ei ole suinkaan epäislamilainen, mutta monilla uskovilla on reunaehtoja hotelliasumisen ja rannalla makaamisen suhteen.

Crescent Tours järjestää halal-lomiaan erityisesti Turkkiin, jossa meillekin tunnetuihin kohteisiin on noussut erityisiä halal-hotelleja. Ruoka on halalia, alkoholia ei tarjoilla ja miehille ja naisille on erilliset altaat ja ranta-alueet. Yhteisillä rannoilla noudatetaan siveää pukeutumiskoodia, eli yli kymmenvuotiaat tytöt ja naiset pukeutuvat burkiniin tai uivat normivaatteet päällä. Perheen yhteistä viihtymistä korostetaan, ja monille musliminaisille halal holiday onkin ensimmäinen kerta elämässä, kun he ovat pystyneet rentoutumaan vähemmissä vaatteissa. Crescent Toursin lomilla käy myös paljon korkeasti koulutettuja sinkkunaisia, jotka arvostavat naisten omia altaita ja rantoja.

Mitä tästä ilmiöstä sitten voisi päätellä? Matkatoimiston sivut ja ilmiöstä kertovat artikkelit pursuavat elämäniloa. Erityisesti naispuoliset turistit kertovat vapautumisen kokemuksista – he arvostavat hotelleja, joissa heitä ei pidetä avaruusolentoina, joissa heidät hyväksytään sellaisina kuin ovat. Voin hyvin kuvitella, kuinka vapauttavalta tuntuu viettää viikko kaikkialta maailmasta tulleiden muslimisiskojen parissa, jos elää arkeaan tyypillisessä eurooppalaisessa lähiössä, jossa huivipäisten perään huudellaan ja jossa huumeet ja alkoholi nostavat päätään joka nurkan takana. Loma on usein loma jostakin. Vapaassa maailmassa yksilön oikeuksiin kuuluu muunmuassa matkaseuran valinta. Maksava asiakas on aina oikeassa.

Pakistanilais-brittiläinen yhteiskuntakriitikko Yasmin Alibhai-Brown vastustaa halal-lomien ideaa. Hän on koko elämänsä taistellut rodullista tai etnistä segregaatiota vastaan, ja kokee muslimien omat puuhamaat omanlaisenaan rasismina. Ymmärrän yskän, ilmiö on tavallaan yhtä kyseenalainen kuin tosikristittyjen toiviomatkat Israeliin. Miksi matkustaa, jos tietää perillä löytyvän vain omanlaisiaan ihmisiä, jos kaikki kontakti ”toiseuteen” on eliminoitu? Eikö tuollainen eristäytyminen ole älytöntä? Millaiseen maailmaan uskovaiset vanhemmat kasvattavat lapsiaan, jos tarkoituksena on välttää kontaktia vääränuskoisiin, väärin pukeutuviin, vääriä aineita nauttiviin ja väärällä tavalla käyttäytyviin ihmisiin?

Oma matkustamisen filosofiani on täysin päinvastainen: minulle lomaa on se, että saan tutustua johonkin joka eroaa täysin arjestani koto-Suomessa, erityisesti outoihin ihmisiin. Koska itätamperelaisessa arjessani kohtaan erityisesti erilaisista aineista riippuvaisia ihmisiä, minulle ei ole lomaa seurata loputonta ördäämistä toisessa maassa. Lomaa on se, että unohtaa hetkeksi arjen tylsät velvoitteet. Minulle lomaa on kolmen tunnin aamukahvi kiireisellä piazzalla tai erikoisten lintujen äänten kuunteleminen kattoterassilla. Olen lomillani usein täysin autistinen. En häiriinny kanssaturisteista, ryyppyporukoista tai rakastelun äänistä, ellei kyseessä ole äärimmäinen ääniterrori. Lasten kanssa matkustaessa en ole erityisesti etsinyt lapsiystävällisiä kohteita. Koen olevani ihan reilusti kristitty, mutta en usko kykeneväni osallistumaan ”kristitylle lomalle”, sillä kanssakristityt ovat yleensä rasittavinta seuraa, jonka tunnen. Olen myös huomannut matkakatalogeja selatessani, että tarjolla olisi pelkästään aikuisille ja pariskunnille tarkoitettuja hotelleja. What the fuck, kuulostaa tylsyyden huipentumalta.

Kritiikistä huolimatta haluaisin viettää viikon turkkilaisessa halal-hotellissa poistumatta alueelta hetkeksikään. En  tosin tiedä, ottavatko he asiakkaikseen ei-muslimeja.

Poikakirja Nykäslandiasta

Hyppy syvyyteenHaluaisin ohittaa lukijana ja kirjoittajana stereotyyppiset käsitykset tyttö- ja poikakirjoista, naisten ja miesten genreistä. Olen aivan liian fiksu elääkseni plastisessa Toys’R’Us-maailmassa, jossa marketin käytävät on koodattu pinkkiin ja mustaan, ja näin on lähipiirinikin. Turhaan en opiskellut sukupuolentutkimusta viittätoista vuotta, vaikka osa opista tuntuu karkaavan nunnalatinaplaneetalle.

Yksioikoisen kaupallista värikoodattua maailmankuvaa en halua välittää jälkipolvillekaan. Mutta kokemukseni vanhempana tässä ajassa kertovat, että poikalapset saattavat vaatia enemmän kannustusta lukuharrastukseen kuin tyttölapset. Siksi meillä on edelleen omituinen nuortenkirjallisuuden laji, poikakirja. Ehkä lajia ei kuuluisi nimetä noin, mutta teen sen tässä provomielessä. Olen sitä mieltä, että dekonstruktiivisesta sukupuolen käsityksestä huolimatta maailmassa on poikia, jotka tarvitsevat poikakirjoja. Poikakirjoja voivat lukea tytötkin, mutta jossain on olemassa se elävä ja hengittävä poikalapsi, joka on pelastettavissa elinikäiseen lukuharrastukseen rempseän ja räväkän poikakirjallisuuden kautta. Ehkä tämä hypoteettinen poika on hetero, tekniikasta ja urheilusta kiinnostunut peruspoika, joka tarttuu mieluummin Bilteman kuvastoon kuin Twilight-sarjan ensimmäiseen osaan. Isot menestyskirjat, kuten Harry Potterit ja Twilightit, eivät ole vahvasti sukupuolikoodattuja, mutta niitä lukevat usein jo kirjallisuudelle vannoutuneet nörtit. Kirjanörttien porukoissa on usein yhdeksän tyttöä ja yksi poika.

Pasi Lönn  on jyväskyläläinen vanhempi konstaapeli, joka kirjoittaa poikakirjoja. Sain käsiini hänen esikoisensa Hyppy syvyyteen (Tammi, 2009), jossa yläkoululainen poikakaksikko Jake ja Makke joutuvat keskelle murhamysteeriota öisellä retkellään Laajavuoren hyppyrimäen huipulla. Poikien tarkoituksena on löytää Matti Nykäsen kadonneet monot, joista alan harrastelijat ovat valmiita maksamaan tuhansia euroja. Sen sijaan he näkevät, kuinka auton takakonttiin on sullottu ruumis, ja koska poliisi on haluton kuulemaan poikien fantastista vinkkiä, he alkavat selvittää tapausta omin voimin. Ongelmavyyhteen liittyy dopingaineiden salakuljetusta ja kansainvälistä mafiaa, tapahtumat keskittyvät iki-ihanalle Laajavuoren hotellille, joka kirjailijan mukaan on parhaat päivänsä nähnyt surrealistinen avaruusalus (olen samaa mieltä kirjailijan kanssa). Pojille hotellilla hengailu on eksoottinen hyppy aikuisten maailmaan, joka jossain vaiheessa kääntyy liiankin jännittäväksi.

Teos on huvittava ja uskottava, supervauhdikas. On siinä ripaus yhteiskunnallisuuttakin. Jake ja Makke ovat molemmat työväenluokkaisten yksinhuoltajien kasvattamia, hyvin hoidettuja, mutta kärsivät isävajeesta. Äidit ovat ylpeitä ammateistaan ja aktiivisia monenlaisissa harrastuksissa kuten työväenopiston kielikursseilla ja salsatunneilla. Poikia ruokitaan pontevasti lihapiirakoin ja nakein, mikä maistuu pojille liikaakin, mutta samalla poikia huolestuttaa vyötärönseudun pyöristyminen. Lönn kirjoittaa poikien heräävästä ruumiillisuudesta ja seksuaalisuudesta humoristisesti, mutta nätisti. Kadonneiden isien teemaa ja mahdollista isän ja pojan jälleennäkemistä käsitellään rehellisesti. Railakkaiden rivien välissä on aimo annos herkkyyttä. Toisin sanoen kirjasta tuli hyvä mieli ja haluaisin panna sen pian edellämainitun kohderyhmän kiertoon.

Muuten teos kuuluu synnyinkaupunki-kokoelmaani, johon kuuluvat Minna Canthin valittujen lisäksi äskettäin arvioidut Markku Ropposen ja Pasi Ilmari Jääskeläisen teokset (ja tulevista kaupunkiin liittyvistä lukuhaasteista on jotain vinkkiä viimeaikaisissa postauksissani). Hienoa paikallisuuden tuntua oli tässäkin, mutta teos ei vaadi lukijaltaan edistynyttä Jyväskylän maantiedon oppimäärää. Eri tavallahan kirja avautuu, jos on uinut Vuorilammessa, katkaissut jalkansa Laajavuoren rinteessä ja juhlinut yo-juhliaan tuolla kämyisellä hotellilla. Mutta nostalgia sikseen, eihän kukaan kirjoita romaaneja oman kylän tytöille ja pojille. Lönnin projekti on kunnianhimoinen, muttei liian pedagoginen eikä sormella osoittava. Tällaista kirjallisuutta kaivataan lisää, ja kirjoittaessani tätä tiedän jo, minkä nuortenkirjan arvioin seuraavaksi.

Laakeaan vatiin kaadettua piimää

Irish postcard - All AboardHanna Tuurin kirjoihin jäin koukkuun heti. Romaanin jälkeen tempaisin hänen uusimman teoksensa Tuulen maa (Otava 2012), joka on omaelämäkerrallinen puutarha/matkakirja keski-ikäisen pariskunnan seikkailuista Länsi-Irlannin Mayossa ja vähän muuallakin.

Mayon maakunnasta opimme olennaisia asioita, esimerkiksi sen, että majoneesikastikkeen nimi tulee sattumuksesta sen rannikolla: Napoleon Bonaparten laiva oli jäänyt jumiin sinne eikä keittiössä ollut enää muita tarvikkeita kuin kananmunia, kermaa ja öljyä – näitä vispaamalla laivakokki sai aikaan mayolaisen kastikkeen. Mayo on yksi Irlannin suurimpia muuttotappioalueita, jonka turismi pohjautuu enimmäkseen amerikkalaisten sukututkijoiden sponsoroinnille. Tuuri on päätynyt Mayoon irlantilaisen miehensä kanssa puutarhuriksi ja puutarhakoulun opettajaksi. Egoolin kylä on varsinainen takahikiä, jonka ainoasta marketista ei todellakaan saa luomulihaa. Egoolissa asuu lähinnä yksinäisiä vanhuksia ja muutamia hulluja ulkomaalaisia, jotka ovat pudottautuneet urakehityksen oravanpyörästä.

Teoksessa on tunnelmaa ja jännittäviä käänteitä – Tuuri osaa rakentaa suurta draamaa ankeahkoista ja arkisista aineksista. Suurin draama syntyy hevosten karkaamisesta, toiseksi suurin nummien paloista. Kylän sisäiset suhteet kehittyvät tarinan aikana uusiin ulottuvuuksiin, kun eläinrääkkäystapausta ja epäiltyä tuhopolttoa käsitellään. Yhteisöllisyyttä koetaan vanhusten kuolinvuoteilla ja tiekokouksissa. Yhteisön elämän melkein sekoittaa kylään muuttanut amerikkalainen pariskunta, joka järjestää mahtipontisia juhlia, joissa lauletaan countrya pikkutunneille saakka. Kuvaus on paikoitellen arkista  ja päivänpoliittista, mutta paikoitellen tekstistä hyppää esiin merkillisen runollisia lauseita kuten:

”Sumu makaa laakson päällä liikkumattomana valkeutena kuin laakeaan vatiin kaadettu piimä.” (72)

Tämä teki vaikutuksen, vaikka edelleen inhoan piimää.

Onneksi Tuuri kirjoittaa Irlannin poliittisesta elämästä ja talouskriisistä terävästi, muuten teos olisi ollut minulle liian imelä. Pidän kyllä tunnelmoinnista sumuissa ja myrskyissä, mutta hänen kuvaamassaan elämäntavassa on silti jotain liian pikkusievää (pitkät jaarittelut luomulihan ostosta ja soijalatten juomisesta kaupunkien kahviloissa olisi voinut puolittaa ja lisätä mukaan ison annoksen itseironiaa – nyt kuvaus on toivottoman keski-ikäistä ja -luokkaista). Minun Irlantini on tätä panoraamaa hävyttömämpi. Tuurin henkilöhahmojen roisin ilmaisu on Jaysus  tai Sweet suffering Jesus; minun irlantilaisen avaininformanttini sydämellisin tervehdys ystävilleen on Fuck you wanker. Täytyy sanoa, että koin helpotusta siinä kappaleessa, jossa Hanna matkusti miehensä kanssa Dubliniin ihmisten ilmoille tapaamaan tyyppejä, joiden puheesta saa selvää. Itse en ole koskaan käynyt Mayon puutarhoissa, mutta olen käynyt Ballymunin pahamaineisen lähiön nuorisotalolla. Eikä siellä ollut yhtä leppoisaa kuin Hervannan vastaavassa paikassa.

Tuuri viljelee irlantilaista kansanluonnetta viljelevää sanontoja. Esimerkiksi suurpiirteisyys remonttihommissa kuitataan sanomalla ”ohi laukkaavan hevosen selästä ei huomaisi eroa”. Tuurin mukaan suomen kielessä ei ole vastaavia sanontoja, koska meillä asiat tehdään huolellisesti loppuun saakka. Hän on väärässä. Vertaus nauratti, sillä olen itse tottunut näkemään mitä luovempia suurpiirteisiä remonttiratkaisuja nimellä ”pielaveteläinen”. ”Tehdä pielaveteläiset” merkitsee protokollan ohittamista, kotikonstien käyttämistä, parhaimmillaan toimivaa luovuutta, pahimmillaan kävelevää katastrofia.

Kansoillamme on paljon yhteistä, myös murrerajat ja heimoajattelu kuulostavat tutuilta. Kaltaiselleni pinttyneelle Irlanti-fanille tämä teos ei opettanut paljoa uutta, mutta viihdytti ja vahvisti mentaalista sidettäni smaragdisaareen. Pidin enemmän Orapihlajapiiristä, jossa oli enemmän kerroksia ja substanssia kuin tässä. Tämä kirja soveltuu erityisesti puutarhafriikeille ja Irlantiin ensi kertaa matkustaville.

Nälkälakko ilman ideologiaa

Coetzee Auster cartoonJ.M.Coetzee, kaksinkertainen Booker-palkinnon saaja ja ”vain” yksinkertainen nobelisti, tunnetaan maailmalla kyynisestä kirjoitustyylistään. Olen vuosien varrella yrittänyt lukea useampaakin hänen teostaan, mutta mielentila ei ole sallinut urakan loppuun saattamiseksi. Nytkin Michael K:n elämä (1983) oli työn alla pari kuukautta. Harrastan afrikkalaista kirjallisuutta puolivakavasti, mutta haaviini on tarttunut vähän eteläafrikkalaisia kertojia, jos Doris Lessingiä ei lasketa. Coetzeeta ja Brinkiä olen hamstrannut hyllyyni, mutta ainoa musta prosaisti jonka muistan nimeltä on Bessie Head. Nolo tilanne, jota olisi aika pikkuhiljaa korjata.

Michael K:n elämä on inhorealistinen road movie apartheidin loppuajoilta, dokumentti valtioterrorista ja vainoharhasta. Siinä peräkammarin poika Michael lähtee kärräämään vesipöhöttynyttä äitiään tämän toivomuksesta kaupungista maalle farmille, jolla hän ja hänen äitinsä olivat palvelleet, viettämään viimeisiä elinvuosiaan. Äiti kuolee matkalla, tuhkataan, ja Michael jatkaa matkaa äidin tuhkat mukanaan, kunnes löytää kyseisen farmin autioituneena. Hän asettuu asumaan autiotaloon, kunnes joutuu työsiirtolaan epäiltynä loisimisesta. Siirtolakokemuksen jälkeen Michael putoaa kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle asuen itse  kyhäämässään luolassa keräten hyönteisiä ja juuria ja kasvattaen kurpitsoja ravinnoksi. Laittomana ”farmarina” häntä epäillään kapinallisten ruokkimisesta ja hän joutuu eristysleirille, jonne valtion pettureita keräillään satapäin.

Kiinnostavaa kerronnassa on, ettei lukija voi sataprosenttisesti tietää, minkä värisiä henkilöhahmot ovat. Vaikka Michaelin marginaalinen asema antaisi ymmärtää hänen olevan musta, hän voisi yhtä hyvin olla työväenluokkainen buuri. Coetzeella on merkillinen kyky kirjoittaa ”roduttomasti” tai niin yleisinhimillisesti, ettei lukijan huomio kiinnity automaattisesti päällimmäisiin fyysisiin piirteisiin.

Viimeisessä siirtolassa Michael K. ei kykene syömään hänelle tarjottua ruokaa ja jouduttuaan nesteytykseen hän onnistuu repimään irti letkunsa heti tajuihin palattuaan. Hänen yhden miehen nälkälakkonsa ei kuitenkaan ole poliittinen, ei edes tietoinen siihen liittyvistä manipulaation mahdollisuuksista. Michael nälkälakkoilee, koska hän ei voi syödä vankeuden leipää, hänen olemuksensa hylkii instituution tarjoamaa ”turvaa”. Michaelia hoitava nuori lääkäri lopulta ymmärtää miehen syvimmän olemuksen ja huomaa irtolaisen elävän täydempää elämää kuin kukaan virkaihminen. Hän onnistuu vakuuttamaan viranomaiset Michaelin syyttömyydestä ja syyntakeettomuudesta, ja näin miehen katoaminen raportoidaan laitoskuolemana. Michael K. pääsee palaamaan Kapkaupunkiin totutuille nurkilleen, jossa hän huomaa ihmisten kohtelevan häntä sotasankarina, suurena hyväntekeväisyyden kohteena. Siitäkin asemasta hän haluaa eroon. Hän nukahtaa äitinsä vanhassa vuokrahuoneessa, jota nyt pidetään varastona, vapaana miehenä, miltei voitonriemuisena.

Teos on äärimmäisen ruumiillinen ja luonnonläheinen, siinä rämmitään veldin mullassa ja syvimmissä ryteiköissä ja ryömitään pää syvällä mudassa kiinnijäämisen pelossa. Kai romaani tutkii ihmisenä pysymisen reunaehtoja. Michael K. ei päädy ryöstämään eikä raiskaamaan ketään, vaikka hänellä ei ole kattoa pään päällä; hänen ratkaisunsa on pasifistinen ja omavarainen. Häntä pidetään välillä kehitysvammaisena, välillä terroristina, mutta ketään hänen kokoon kuivunut olemuksensa ei jätä täysin kylmäksi. Kukaan ei tiedä, minkä ikäinen hän on tai onko hänellä perhe piilossa jossain päin maata. Hän on toivottoman valtion, jonka päivät ovat jo lasketut, kävelevä omatunto.

Lukukokemus oli raskas, mutta sen arvoinen. Luulen, että pitäisin enemmän hänen myöhemmästä teoksesta Häpeäpaalu, joka kertoo apartheidin jälkeisestä valtiosta ( näyttää tulleen taannoin leffana, jossa pääosassa on John Malkovicz). Ilmeisesti siinä jatketaan samoilla synkeillä vesillä, mutta juoni tuntuu kompleksisemmalta. Menestysromaanien ja palkintojen jälkeen Coetzee muutti pysyvästi Australiaan, sillä hänelle asuminen valkoisena uudessa valtiossa merkitsi vanhojen sortavien valtarakenteiden pitkittymistä.

Tai sitten seuraava Coetzee-lukuhaaste voisi olla Tässä ja nyt (2012), kirjeenvaihtokirja hänen ja Paul Austerin välillä. Miesten ystävyys on sukkuloinut paperilla ja konekirjoitetuin faksein mannerten välillä jo kymmeniä vuosia. Vanhan koulun miehiä kun ei somettaminen kiinnosta, miksiköhän?