Irlannissa vastavirtaan, off-line

Hanna Tuuri OrapihlajapiiriHanna Tuurin (Otava, 2011) esikoisromaani Orapihlajapiiri on kuin sielunsiskon puhetta toiselle, sillä se kertoo teemoista, jotka liippaavat läheltä omaa elämääni. Irlannista, steinerpedagogiikasta ja elämästä kehitysvammaisten parissa. Olen itsekin joskus  aikonut elää loppuelämäni Irlannissa, ensi kosketukseni saareen alkoi kehitysvammaisten leiriohjaajana ja steinerpedagogiikkaan olen tutustunut nyt viidentoista vuoden ajan. Kirja herätti minussa syviä ja aistivoimaisia muistoja. Ihmettelin, kuinka joku on osannut valita tällaiset täsmäteemat juuri minulle. Koin olevani lukijana etuoikeutettu.

Tuuri on aloittanut kirjailijanuransa julkaisemalla puutarha- ja matkakirjoja, tiedämme hänestä myös, että hän on entiseltä ammatiltaan steinerkoulun opettaja ja Antti Tuurin tytär. Nainen, joka lähti viettämään välivuotta länsi-Irlantiin puutarhanhoitajaksi eikä koskaan palannut takaisin.

Orapihlajapiiri sukeltaa Knocknamurran kylään yhteisöön, jossa kehitysvammaiset ja terveet asuvat yhdessä suurperheinä. Yhteisö on toiminut jo niin kauan, että moni aikuisista on syntynyt siellä, kun taas moni ulkopuolelta tullut hoitaja on ulkomaalainen. Kuopiolainen sairaanhoitaja Kirsi päätyy kylään teini-ikäisen tyttärensä Annin kanssa suomalaisen ystävän suosituksesta melko kevein perustein. Annia Irlannin peräkylään muutto kauhistuttaa, sillä hän on poikkeuksellisen juurtunut Savoon, Kallaveteen ja lumimaisemaan. Teos kuvaa ansiokkaasti kapinoivan teinin vastarintaa äidin itsekästä päätöstä vastaan, ja monella tavalla tyttären ääni nouseekin tässä rohkeammaksi ja raikkaammaksi kuin äidin. Naiseksi, joka uskaltaa keski-ikäisenä tempaista itsensä omituiseen yhteisöön keskelle-ei-mitään, Kirsi-äidin hahmo tuntuu varovaiselta ja sovinnaiselta.

Teos kuvaa yhteisön arkea Annin ja Kirsin eri näkökulmista. Annin suurin kulttuurishokki ei liity itse Irlantiin, vaan kosketuksiin vaikeita kohtauksia saavien vammaisten ja kirjattoman koulun kanssa. Olisin arvostanut hieman reippaampaa kriittistä otetta kumpaankin teemaan. Yhteisöllisyyden ongelmia käsitellään monesta perspektiivistä, mutta loppujen lopuksi Knocknamurran meininki on kilttiä ja idyllistä. Ihmisten väliset hankaluudet eivät tässä ole normaalia työpaikkaa kinkkisempiä, vaikka romaanin henkilöt asuvatkin yhdessä ja tietävät toistensa menoista aivan liikaa. Tuuri maalaa isolla siveltimellä rauhoittavaa, pohdiskelevaa mielenmaisemaa. Yleensä suljettuja yhteisöjä kuvataan paljon ilkeämmin. Näkökulman valinta ei ole suinkaan miinustekijä: tällaisillekin teoksille on lukijakuntansa, ja luulen, että  moni lukija saa tästä inspiraatiota etsiä muutosta omaan elämäänsä.

Paikoitellen Orapihlajapiiri tuntuu enemmän nuorten kuin aikuisten romaanilta. Hassuinta teoksessa oli äiti-Kirsin ja itävaltalaisen Antonin seurustelun kuvaus – näin viatonta tarinaa kahden aikuisen romanssista en ole lukenut koskaan. Romanssi tosin oli vain sivujuoni, mutta ei siitä meinannut mitään tulla, heillä ei tuntunut olevan minkäänlaista draivia päästä kahvinjuontia pidemmälle. Tuli mieleen, oliko teos kirjoitettu Parental Guidance-näkökulmasta. Loppuratkaisut ovat yllättäviä ja niissä tiivistetään monta vuotta muutamaan sivuun, kun taas teoksen ensimmäinen puolisko kuvaa äidin ja tyttären saapumista kylään. Kerronnallisesti teos on paikoitellen haparoiva, mutta tätä puutetta kompensoi tiivis tunnelma.

Teoksessa on myös mytologinen ulottuvuus: kylästä löytyy koko ajan entisaikojen druidien temppeleitä, joissa nuoriso tykkää harrastaa kaivauksia. Nuorten harrastukset vaikuttavat hyvin vaihtoehtoisilta, sillä he ovat kasvaneet miltei kokonaan kännyjen ja tietokoneiden ulottumattomissa. Teoksen nimi viittaa entisajan maagisiin kukkuloihin ja taikapiireihin, joissa druidit kävivät näkemässä näkyjä. Nämä kuvaukset toivat hyvää vastapainoa vammaisten hoidon arkisimpaan arkeen. Ylipäänsä teoksesta välittyi loistelias kiireettömyyden ja ihmettelyn fiilis, mikä varmaan saa monet lukijat pohtimaan oman elämänsä valintojen tolkullisuutta. En voisi kuvitella parempaa palautetta kuin ihailijakirje lukijalta, joka on romaanin luettuaan myynyt kaiken ja hypännyt elämänmittaiseen seikkailuun. Luulen, että Hanna Tuuri on saanut ja tulee saamaan tällaista postia usein.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s