Nälkälakko ilman ideologiaa

Coetzee Auster cartoonJ.M.Coetzee, kaksinkertainen Booker-palkinnon saaja ja ”vain” yksinkertainen nobelisti, tunnetaan maailmalla kyynisestä kirjoitustyylistään. Olen vuosien varrella yrittänyt lukea useampaakin hänen teostaan, mutta mielentila ei ole sallinut urakan loppuun saattamiseksi. Nytkin Michael K:n elämä (1983) oli työn alla pari kuukautta. Harrastan afrikkalaista kirjallisuutta puolivakavasti, mutta haaviini on tarttunut vähän eteläafrikkalaisia kertojia, jos Doris Lessingiä ei lasketa. Coetzeeta ja Brinkiä olen hamstrannut hyllyyni, mutta ainoa musta prosaisti jonka muistan nimeltä on Bessie Head. Nolo tilanne, jota olisi aika pikkuhiljaa korjata.

Michael K:n elämä on inhorealistinen road movie apartheidin loppuajoilta, dokumentti valtioterrorista ja vainoharhasta. Siinä peräkammarin poika Michael lähtee kärräämään vesipöhöttynyttä äitiään tämän toivomuksesta kaupungista maalle farmille, jolla hän ja hänen äitinsä olivat palvelleet, viettämään viimeisiä elinvuosiaan. Äiti kuolee matkalla, tuhkataan, ja Michael jatkaa matkaa äidin tuhkat mukanaan, kunnes löytää kyseisen farmin autioituneena. Hän asettuu asumaan autiotaloon, kunnes joutuu työsiirtolaan epäiltynä loisimisesta. Siirtolakokemuksen jälkeen Michael putoaa kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle asuen itse  kyhäämässään luolassa keräten hyönteisiä ja juuria ja kasvattaen kurpitsoja ravinnoksi. Laittomana ”farmarina” häntä epäillään kapinallisten ruokkimisesta ja hän joutuu eristysleirille, jonne valtion pettureita keräillään satapäin.

Kiinnostavaa kerronnassa on, ettei lukija voi sataprosenttisesti tietää, minkä värisiä henkilöhahmot ovat. Vaikka Michaelin marginaalinen asema antaisi ymmärtää hänen olevan musta, hän voisi yhtä hyvin olla työväenluokkainen buuri. Coetzeella on merkillinen kyky kirjoittaa ”roduttomasti” tai niin yleisinhimillisesti, ettei lukijan huomio kiinnity automaattisesti päällimmäisiin fyysisiin piirteisiin.

Viimeisessä siirtolassa Michael K. ei kykene syömään hänelle tarjottua ruokaa ja jouduttuaan nesteytykseen hän onnistuu repimään irti letkunsa heti tajuihin palattuaan. Hänen yhden miehen nälkälakkonsa ei kuitenkaan ole poliittinen, ei edes tietoinen siihen liittyvistä manipulaation mahdollisuuksista. Michael nälkälakkoilee, koska hän ei voi syödä vankeuden leipää, hänen olemuksensa hylkii instituution tarjoamaa ”turvaa”. Michaelia hoitava nuori lääkäri lopulta ymmärtää miehen syvimmän olemuksen ja huomaa irtolaisen elävän täydempää elämää kuin kukaan virkaihminen. Hän onnistuu vakuuttamaan viranomaiset Michaelin syyttömyydestä ja syyntakeettomuudesta, ja näin miehen katoaminen raportoidaan laitoskuolemana. Michael K. pääsee palaamaan Kapkaupunkiin totutuille nurkilleen, jossa hän huomaa ihmisten kohtelevan häntä sotasankarina, suurena hyväntekeväisyyden kohteena. Siitäkin asemasta hän haluaa eroon. Hän nukahtaa äitinsä vanhassa vuokrahuoneessa, jota nyt pidetään varastona, vapaana miehenä, miltei voitonriemuisena.

Teos on äärimmäisen ruumiillinen ja luonnonläheinen, siinä rämmitään veldin mullassa ja syvimmissä ryteiköissä ja ryömitään pää syvällä mudassa kiinnijäämisen pelossa. Kai romaani tutkii ihmisenä pysymisen reunaehtoja. Michael K. ei päädy ryöstämään eikä raiskaamaan ketään, vaikka hänellä ei ole kattoa pään päällä; hänen ratkaisunsa on pasifistinen ja omavarainen. Häntä pidetään välillä kehitysvammaisena, välillä terroristina, mutta ketään hänen kokoon kuivunut olemuksensa ei jätä täysin kylmäksi. Kukaan ei tiedä, minkä ikäinen hän on tai onko hänellä perhe piilossa jossain päin maata. Hän on toivottoman valtion, jonka päivät ovat jo lasketut, kävelevä omatunto.

Lukukokemus oli raskas, mutta sen arvoinen. Luulen, että pitäisin enemmän hänen myöhemmästä teoksesta Häpeäpaalu, joka kertoo apartheidin jälkeisestä valtiosta ( näyttää tulleen taannoin leffana, jossa pääosassa on John Malkovicz). Ilmeisesti siinä jatketaan samoilla synkeillä vesillä, mutta juoni tuntuu kompleksisemmalta. Menestysromaanien ja palkintojen jälkeen Coetzee muutti pysyvästi Australiaan, sillä hänelle asuminen valkoisena uudessa valtiossa merkitsi vanhojen sortavien valtarakenteiden pitkittymistä.

Tai sitten seuraava Coetzee-lukuhaaste voisi olla Tässä ja nyt (2012), kirjeenvaihtokirja hänen ja Paul Austerin välillä. Miesten ystävyys on sukkuloinut paperilla ja konekirjoitetuin faksein mannerten välillä jo kymmeniä vuosia. Vanhan koulun miehiä kun ei somettaminen kiinnosta, miksiköhän?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s