Herkkä, vaiennettu, totaalinen sota

ViinakorttiSami Hilvon Viinakorttia (Tammi 2010) on markkinoitu ”tuntemattomana sotilaana josta Linna vaikeni”. Kauan onkin spekuloitu, kuka suomalaisista kirjailijoista tai leffantekijöistä ehtii kirjoittamaan toisesta maailmansodasta homojen perspektiivistä. Sami Hilvo ei ole ensimmäinen kokelas, mutta ensimmäinen, jonka teos on nähnyt päivänvalon ison kustantamon kautta.

Hilvon teoksessa loistavinta on kieli. Kieli on kursailematonta, ytimekästä, lauseet lyhyitä, eikä mistään nurkasta pursua turhaa tilpehööriä. Lukija pääsee päähenkilöitä Urho-pappaa ja pojanpoika-Mikaelia lähelle, aivan heidän ihonsa alle, mutta kielellinen taloudellisuus takaa sen, ettei iholla eläminen ole siirappista tai tukahduttavaa. Hilvo onnistuu tiivistämään noin viidenkymmenen vuoden saagan pariinsataan sivuun, ja tällä matkalla opimme kahden miehen elämästä kaiken olennaisen. Miesten rakkauksista ja eroottisista harharetkistä Hilvo kirjoittaa suunnilleen yhtä tyylikkäästi kuin Marguerite Duras. Hilvon tyyli ei ole yhtä kokeellista kuin Duras’n, mutta tunnelmallisesti kirjailijoilla on yhtymäkohtia. Itse asiassa Hilvon lukeminen saa minut kaipaamaan Durasia.

Pappa tulee ulos kaapista vasta haudassa, kun taas pojanpoika on tehnyt statuksensa tiettäväksi suvulleen jo nuorena. Osa suvusta ei suostu asiaa hyväksymään, mikä aiheuttaa epämukavia tilanteita hautajaisissa (jotka ovat ainuita tilaisuuksia, joissa sukua tavataan). Aili-mummon kuoltua isovanhempien talo luovutetaan testamentissa Mikaelille, sillä Mikael on kasvanut isovanhempiensa hoidossa ja hän pitää taloa kotinaan. Papan kirjeenvaihto ja päiväkirjat odottavat lukijaa, ja kevään ja kesän aikana Mikael oppii ymmärtämään oman kaltaistensa miesten historiasta ja oman sukunsa vaiennetuista salaisuuksista.

Sodan kuvaus on raakaa, mutta fragmentaarista – pääpaino narratiivissa ei ole rintamalla, vaan niissä varjoissa, joita sota on heittänyt jälkipolville. Hilvo ei kuvaa rankimpia taisteluja, vaan suvantovaiheita, joissa seuraavaa hyökkäystä odotellaan. Urho-papan rakastettu Toivo loukkaantuu homofobisen sotakaverin ampumana ja vaipuu masennukseen tapauksen aiheuttamasta syyllisyydestä ja häpeästä. Toivon morsian hylkää tämän, vaikka pari odottaa lasta. Kirjeenvaihto Urhon kanssa tyrehtyy. Sodan jälkeen mies päätyy opiskelemaan lääketiedettä. Kummatkin miehet palaavat kotipaikkakunnalleen ”herroina”, Urho nimismiehenä, Toivo kunnanlääkärinä. Perheellisten miesten salasuhde jatkuu vuosikymmeniä aina Toivon traagiseen kuolemaan saakka. Urho on välillä töissä kaupungissa (jonka luen Tampereeksi), jossa hänen tehtävänään on mm. pidättää homoja aseman viereisen puistikon vessoista. Kiinnostavalla tavalla Hilvo kaivaa esiin homoseksuaalien historian luokkaulottuvuutta: ”herrasväki” onnistuu elämään asian kanssa kulissia ylläpitäen, kun taas kouluttautumattomat ja duunarit joutuvat tekosistaan esivallan eteen. (Tätä problematiikkaa on tutkinut juuri Tampereella Tuula Juvonen, ja luulen Hilvon saaneen inspiraatiota Juvosen tutkimuksista – ainakin Tampereen kartan koordinaatit kuulostivat tutuilta sukupuolentutkimuksen opinnoista.) Pienen paikkakunnan nokittelu ja juoruilu tulevat myös hyvin esiin. Johtuu varmaan Hilvon käyttämästä yleiskielestä, ettei tapahtumien paikkakuntia pysty yksiselitteisesti kartoittamaan. Jossain päin tarinaa meininki tuntuu karjalaiselta (esimerkiksi hautajaisten tarjoilut), mutta paikoitellen Mikaelin juuret tuntuvat olevan kohtuullisen ajomatkan päässä Helsingistä. Koska tarina on koko Suomen tarina, maantieteellinen tarkkuus ei ole tarpeellista.

Hilvon miehet ovat kaikki maskuliinisuutta uhkuvia tosimiehiä, tavalla tai toisella. He metsästävät, kalastavat, soutavat ja retkeilevät luonnossa. Pojanpoika Mikael on ehkä mieshahmoista joustavin (hän on intohimoinen kokki ja puutarhanhoitaja, ja jäljitelee taidoissa isoäitiään), mutta hänenkin asenteensa maailmaan tuntuu äijämäiseltä. Hilvon homomiehet ovat ”karhuja”, jotka eivät aina muista ajaa parransänkeään, eikä kukaan käytä kalliita kosmetiikkatuotteita tai toimi naispuolisen ystävän luottoshoppailukaverina. Kai tässä on haluttu tietoisesti kaataa homoseksuaalisuuteen liittyviä stereotypioita. Ja tässä onnistutaan papukaijamerkein.

Pystyin eläytymään romaaniin täysillä, koska kuulun Hilvon kanssa samaan ikäluokkaan ja olen itsekin viettänyt aikaa isoisäni kotikonttorissa Etelä-Savossa. Sodanjälkeisen ilmapiirin ja eetoksen kuvaajana hän on virtuoosi. Pikkuvirkamiehen ”mitta” oli tuolloin konttorin kalusteissa ja virallisuuden symboleissa. Omalla papallani ei ollut omaa työhuonetta, vaan työpöytä oli olohuoneen nurkassa, mutta tuo nurkka oli hänen oma vyöhykkeensä, jonne muilla ei ollut asiaa. Pöytä oli massiivinen, jykevää jalopuuta, ja sen kuului olla moitteettomassa järjestyksessä. Pöytäkalenteri ja tilikirjat olivat aina päivitettyjä, lisäksi eleganssiin kuuluivat tupakkarasiat ja ilmapuntarit. Hilvo onnistuu Urho-papan hahmossa tuomaan esiin henkilön, joka olisi voinut olla kenen tahansa meistä isoisä. Tämä vaiennettu historia on meidän kaikkien historiaa, eikä Viinakortin lukeminen voisi olla ajankohtaisempaa kuin näinä päivinä, kun ihmisen oikeutta rakastaa kyseenalaistetaan taas vihaa ja ennakkoluuloja uhkuvassa totaalissa sodankäynnissä.

 

Verkakauppiaiden vapauttaja

Vainonen SwiftOlin 90-luvulla kiihkomielinen Irlanti-fani. Kuuluin Suomi-Irlanti-seuraan, osallistuin Bloomsdayn viettämiseen jyväskyläläisissä pubeissa ja suunnittelin elämäni antamista irlantilaisen kirjallisuuden ja poliittisen historian tutkimiselle. Toisin kävi. Irlannista tuli maltillinen kumppani, joka vuosien varrella tuntui tulevan enemmän luokseni kuin minä vaivauduin lähestymään häntä. En ole käynyt Irlannissa pieneen ikuisuuteen eikä minulla ole uskottavaa tekosyytä tälle laiminlyönnille. Paitsi ehkä sää.

Minun Irlantini rajoittuu pitkälti Dublinin kaupunkiin. Olen reissannut maan sisäosissa ja pohjoisessa, mutta elänyt Dublinissa. Dublinissa minua kiehtovat eritoten kirjallinen historia, teatterit ja itsenäistymisen historia. Dublinin kaduilla ja Liffeyn kanaalien varsilla voi kuvitella Pääsiäiskapinan edistymisen ja nähdä sielunsa silmin, kuinka pääjehuja muilutettiin Kilmainhamin vankilaan. Tunnen Irlannin historiaa 1800-luvulta eteenpäin; varhaisemmat vaiheet eivät ole rekisteröityneet mieleeni niin elävästi, koska ennen 1800-lukua Irlannin kirjoitettu historia oli enimmäkseen voittajien historiaa – köyhä ja lukutaidoton katolinen väestö muistetaan lähinnä nälkäkuolemista.

Siksi Jyrki Vainosen romaaniin (2011) Swiftin ovella oli virkistävää sukeltaa. Jonathan Swift (1667-1745) oli erikoinen anglikaaninen pappi, joka tunnetaan maailmalla parhaiten Gulliverin matkoista, fantasiakirjallisuuden varhaisesta klassikosta. Mies julkaisi enimmäkseen salanimillä 150 teosta proosaa, satoja runoja ja poliittisia kiistakirjoituksia, joista tunnetuin oli Vaatimaton ehdotus (missä esitettiin omaperäinen ratkaisu Irlannin nälkäongelman estämiseksi). Vainonen ei ole ollut ainoa suomalainen Swift-intoilija, myös muut ovat kääntäneet hänen tekstejään (muistaakseni Suomessa oli 90-luvulla oikea Swift-revival). Mutta Vainonen onnistuu popularisoimaan Swiftin elämää ja 1700-luvun ajanhenkeä sellaisillekin lukijoille, jotka eivät Irlantia hyvin tunne.

Romaanissa aikamatkaillaan nyky-Suomen ja 1700-luvun Irlannin välillä. Ratkaisu on kunnianhimoinen eikä ongelmaton, sillä itse Swiftin henkilöhistoria on niin mukaansatempaavaa, että suomalainen juonenkäänne kalpenee sen rinnalla. En tiedä, kuinka romaani olisi rakentunut ilman aikamatkailun elementtiä, mutta itselleni se olisi ollut riittävä sisältö.

Romaani on rakkaustarina ja veijaritarina miehestä, joka pyrki vapauttamaan Irlannin verkakauppiaat Britannian kruunun harjoittamalta epäreilulta finanssipolitiikalta kirjoittamalla anonyymeja pamfletteja, jotka levisivät köyhän kansan parissa kuin häkä. Pamflettien kirjoittaja oli selvästi kansallismielinen köyhien vapauttaja. Koska Dublinissa ei asunut loputtomiin edistyneen poliittisen retoriikan osaajia, kansan epäilykset kohdistuivat Swiftiin siitäkin huolimatta, että tämä edusti sortajien kirkkoa.

Tapaamme Jonathan Swiftin, hänen kaksi naisystäväänsä ja kamaripalvelija Wattsin eri elämän vaiheissa. Swift seikkailee Irlannin ja Britannian välillä, kokee vieraantumista molemmissa maissa, saa aikuisiässä selville oikean isänsä identiteetin ja löytää vapauden vyöhykkeen kiihkeästä salasuhteesta Vanessa-neitiin. Anglikaanien naimatonta kirkkoherraa seurataan silmät selässäkin, mutta hän onnistuu vapaa-aikanaan maastoutumaan kylänmieheksi matkalla Vanessan syliin takakujia käyttäen. Toinen nainen, elinikäinen ystävä Stella, odottaa Swiftin kosintaa vuosikymmeniä, mutta mies kärsii sitoutumiskammosta. Molemmat naiset kuolevat kauan ennen sulhoaan, mutta Swift haudataan Stellan rinnalle katedraalin lattian alle.

Vainonen on tarkan aistivoimainen kuvaaja, joka ei jätä huomioimatta yhtäkään röyhtäisyä, mutajälkeä tai lehtokurpan siiven räpäystä. Erityisesti luontokuvaukset huumaavat. Kerjäläisten ja mielenvikaisten oloja kuvataan sievistelemättä, samoin kulkutauteja, jotka leviävät Dublinin katujen siivottomissa kosteissa oloissa niin köyhiin kuin rikkaisiinkin. Aikamatkailijat Lennart ja Johannes menehtyvät molemmat 1700-luvulta saamiinsa ihon kuolioihin ja sisuskalujen vaurioihin. Parasta tässä romaanissa olikin ajan kuva ja vahva paikan tuntu. Juonen kehittelyssä olisin toivonut suurempaa yllätyksellisyyttä – romaani paljastaa keskeisiä juonenkäänteitä liian aikaisin, mikä tekee varsinkin viimeisestä kolmanneksesta ennalta-arvattavaa luettavaa. Vannoutunut Irlannin ystävä antaa tämän anteeksi, mutta muu lukijakunta saattaa pitkästyä saattaessaan kirkkoherraa hautaan pidemmän kaavan kautta.

La Gacilly, Bretagnen lahja Suomen peräkylille

IspahanEnsimmäinen kosketukseni ranskalaiseen kulttuuriin oli Yves Rocherin postimyyntikuvasto, Kauneuden vihreä kirja. ”Yvesrohheri” oli kauppa, jonka nimeä kukaan ei tuolloin tuntunut osaavan sanoa oikein (rohheri, rokkeri, rosäär?). Meitä aina tyttöjen kanssa nauratti Yvesin hymyilevä pallinaama. Meistä hänen kirjeissään ja pitkässä katseessaan oli jotain irstasta, varsinkin kun hän aina kirjoitti äidin syntymäpäivän aattona. Peräkylillä asuessamme käytimme liikkeen postimyyntiä harvakseltaan – Yves oli eksoottinen tuulahdus muuten Linna-shampoontuoksuisessa saunassamme. Yvesin kuvastossa ihanimpia olivat kuvat äärettömistä laventelipelloista ja unikkoniityistä.

Yves Rocher (1930-2009) aloitti kaupanteon peräpukamavoiteella, mutta laajensi tuotevalikoimaansa pian naisille suunnattuun kosmetiikkaan. Hän toimi La Gacillyn pikkukaupungin pormestarina nelisenkymmentä vuotta; kaupungin elinkeinoelämä on 60-luvulta asti ollut enemmän tai vähemmän Rocher-suvun sanelemaa. Firma työllistää tänä päivänä maailmanlaajuisesti 15 000 työntekijää. Viime aikoina kuumimmat markkinat ovat suuntautuneet Itä-Eurooppaan, erityisesti Venäjälle, jossa firma on joutunut poliittisiin sotkuihin postitusmonopolista taistellessa.

Suhteeni tähän kauneuden moniottelijaan on ambivalentti. Teininä käytin heidän kasvonhoitosarjaansa, joka oli pakattu vaaleansinisiin muhkeisiin pulloihin (jos joku muistaa nimen, kertokaa). Nuorena aikuisena pidin tuotteita sekundana, vanhempana ja köyhempänä minulla on ollut kausia, jolloin olen retkahtanut heidän paljousalennuksiinsa. Yvesin tarjoama tuoksujen maailma on huumaava (sieltä saa nykyään jopa arganöljyä), mutta monet tuotteet (kuten suihkugeelit) ovat liian vetisiä ja näin nopeasti kuluvia. Meikit ovat olleet laadukkaita, mutta kasvonhoitotuotteista en ole löytänyt sopivia. En ole aikuisena tilannut kertaakaan mitään heidän postimyynnistään, mutta paikallisessa liikkeessä on tullut roikuttua. Yvesin asiakaskunta on kirjavaa, mutta liikettä tuntuvat suosivan erityisesti mummot, jotka rakastavat yllätyslahjoja, näytteitä ja muita kylkiäisiä. Muistaa pitää, että  nykyajan mummot ovat saattaneet olla firman uskollisia asiakkaita jo 30-40 vuotta. Yves Rocher on Suomessa äidiltä tyttärelle periytyvää kansanperimää, johon monilla liittyy muistoja jo kolmessa polvessa.

Vaikka liike on viime aikoina panostanut ekologisuuteen, sen eetos pohjautuu edelleen tavarapaljouteen. Kotonani on liioittelematta ainakin 50 herra Rocherin minulle lahjoittamaa esinettä, kuten kasseja, mukeja, aurinkolaseja, huiveja  ja koruja. Tavaroista on vaikea päästä eroon varsinkaan kirppareilla, sillä samaisia esineitä löytyy joka toisesta kodista.

Yver Rocherin kylpyläLa Gacilly sijaitsee Bretagnessa Rennesin ja Vannesin kaupunkien välimaastossa, kohtuullisen matkan päässä Pariisista. Sinne avattiin vuonna 2009 Yves Rocherin oma ekologinen kylpylähotelli, La Grée des Landes (www.lagreedeslandes.com). Paikka vaikuttaa hyvällä maulla suunnitellulta hiljentymispaikalta. Hintataso on suomalaisen keskivertokylpylän luokkaa, off season-aikaan ja arkipäivinä voi saada edullisia tarjouspaketteja. Haluaisin majoittua puumajassa, jota voi vuokrata isommalle porukalle seminaaripaikaksi. La Gacilly olisi hyvä syy matkustaa Ranskaan, sillä viime reissusta on jo 22 vuotta. Suhdetta maahan olisi jo aika päivittää.

KitKatin voimalla Machu Picchulla

Karl PilkingtonKarl Pilkington on luku sinänsä. Hän on koomikko, joka on tuotteistanut itsensä, kouluttamattomuutensa ja työväenluokkaisuutensa äärimmilleen. Näyttelijänä Karlilla ei ole olemassa kuin yksi rooli, Karl Pilkington. Karl elää pientä arkeaan Lontoossa, mutta on kotoisin Manchesterista pahamaineisesta council house– alueelta. Hän on jättänyt aikoinaan GSCE-kokeet kesken, mutta hänen elämässään on yksi sitoumus: suhde tyttöystävä Suzanneen. Karl on hyvä tiskaamaan, siivoamaan ja muistuttamaan vieraitaan kenkien pois ottamisesta eteisessä.

Karl hymyilee harvoin, hän on vakavamielinen Peter Pan. Häntä on vaikea saada innostumaan muusta kuin KitKat-patukoista ja Monster Munchies-sipseistä. Normaalisti tyttöystävä Suzanne pakottaa Karlin lomalle Cotswoldsiin, Mallorcalle tai Ibizalle, mutta Karl ei itse ole aloitteellinen reissaamisen suhteen. Siksi hänen koomikkoystävänsä Ricky Gervais ja Stephen Merchant keksivät matkaohjelman, jossa Karl lähetetään kokemaan maailman seitsemän ihmettä: Kairon pyramidit, Taj Mahalin, Petran kivikaupungin, Rio de Janeiron Jeesus-patsaan, Machu Picchun, mayojen Chichen Ichan Meksikossa ja Kiinan muurin. Tässä ihmeiden virrassa Karl itse on kahdeksas ihme: hän onnistuu tylsistymään joka kohteessa ja keskittymään brittikulttuurin tosi-olevaiseen. Taj Mahalissa ainoa häntä kiinnostava asia on prinsessa Dianan penkki, jolla hän kävi murjottamassa aviokriisin syvimpänä aikana; Chichen Ichassa häntä kiinnostaa Elton Johnin taannoinen keikka ja se, osasivatko paikalliset laulaa mukana Lion Kingin tunnaria.

Muuten Karlin kommentit keskittyvät lähinnä vessoihin, suoliston toimintaan ja tapoihin vältellä paikallista ruokaa. Hän ei ole perso naisille, huumeille tai viinalle, vaan komiikka keskittyy hänen pikkusieluisuuteensa. Jos Sacha Baron Cohenin hahmot viljelevät seksismiä ja uskontoihin liittyviä ennakkoluuloja, Karl on oudon aseksuaalinen ja lakoninen suhteessa ihmisryhmien välisiin eroihin. Hänellä ei tunnu riittävän puhtia edes ennakkoluulojen viljelemiseen.Meksikolaista pääsiäisparaatia seuratessaan hän pohtii pääsiäisen vieton syvintä olemusta näin: ”En ole suuri pääsiäisen fani, vaikka sainkin suklaamunan ennen reissuun lähtöä Suzannen mutsilta. Hän tietää että olen enemmän suklaan kuin uskonnon fani. Näin on monien laita pääsiäisen kohdalla. Se on uskonnollinen juhla, joka on keksitty, jotta lihavat ja ahneet ihmiset kiinnostuisivat. En tiedä, miksi sitä juhlitaan munia syömällä. Vähän outoa että Jeesus ristiinnaulittiin ja luopui elämästään, ja sitten vuosia myöhemmin me kunnioitamme hänen uhrauksiaan suklaamunia syömällä. Myydäänkö Kinder-munia ympäri vuoden sellaisille uskovaisille, jotka eivät koskaan unohda?”

On raikasta lukea Pilkingtonin kreisiä matkakirjaa An Idiot Abroad (2010), sillä siinä ei ole turhaa snobbailua tai hifistelyä. Karl Pilkington onkin parhaimmillaan kaiken elämäntapatuunauksen kriitikkona. Hän on se perusjamppa, joka pakkaa matkalaukkuunsa teepusseja ja joulukalkkunan, ja jota varten lomakohteessa on olemassa oppaan 24/7-palvelut. Silti hän saa matkoillaan kavereita, hänet kutsutaan useaan otteeseen ihmisten koteihin kunniavieraaksi eikä hän edes tee kardinaalimokia eikä saa vihamiehiä. Surkeinta hänellä on Intiassa, mukavinta ehkä Meksikossa tai Jordaniassa.

Verrattuna Karlin raportteihin suomalaiset äijäturistit kuten Ville Haapasalo ja Madventuresin pojat kuuluvat todelliseen kulttuurieliittiin. Pilkington onnistuukin tekemään arkuudesta, nurkkapatriotismista ja kapeakatseisuudesta suurta taidetta. Vähempi on enemmän komediassakin. Lakonisuus toimii usein voimallisemmin kuin liioittelu.

Enemmän kuin matkoista An Idiot Abroad kertoo kuitenkin brittiläisen koulujärjestelmän nykytilasta. Vaikka tämä on huumorikirja, sen takana piilee karu todellisuus. Imperiumin kaatumisen jälkeen briteillä on entistä vähemmän syitä innostua merten takaisista maailmoista. Alas ajettu peruskoulujärjestelmä (jonka kasvatti Pilkington tuntuu olevan) tuskin motivoi ketään poistumaan mukavuusalueeltaan.

Käsityöläisiä ja kartanoromantiikkaa

IMAG0015Kävin hiihtolomalla kahdessa entisessä jyväskyläläisessä synnytyssairaalassa. Kummatkin tekivät vaikutuksen. Jyväskylässä on viime aikoina todella alettu panostaa kulttuurimatkailuun. Lapsuuteni ja nuoruuteni Jyväskylä oli paikka, jossa oli työ ja tuska löytää kiinnostavia vierailukohteita muualta tulleille vieraille, elleivät nämä olleet kiinnostuneita Alvar Aallosta tai mäkihypystä. Nyt tilanne on eri, kiitos paikallisten historiantuntijoiden, käsityöläisten ja entisöijien.

Vanhan Toivolan pihalla oli synnytyssairaala 1800-luvun lopulla. Noihin aikoihin valtaosa naisista synnytti kotona, mutta Jyväskylä oli kasvava porvarillinen kaupunki, jossa oli jo ymmärrystä naisten seksuaaliterveydestä. Herman Toivola oli pihapiirin henkinen isä, jonka ensimmäinen vaimo oli kuollut synnytykseen. Hän eli yksinhuoltajaisänä elättäen Muisto-poikaansa seppänä. Avioiduttuaan toisen vaimonsa Tildan kanssa pariskunnasta tuli koko kaupungin varaisä ja -äiti, joiden luona kylän lapset saivat aina baakkelsia ja limunaatia. Tässä hengessä pihalle on nyt perustettu käsityöläiskortteli, jossa on tarjolla hengen- ja ruumiin ravintoa paikallisille ja vieraille. Vaikka en ole käsityöihmisiä, paikan lankakauppa ja entisöintistudio houkuttelivat minua aktivoimaan laiskaa aivopuoliskoani. Sorry tamperelaiset, mutta Toivolan piha on kiinnostavampi kuin esim. Tallipiha tai Verkaranta. Vastaavaa ihanuutta näin viime syksynä Joensuun Taitokorttelissa.IMAG0030

Kuokkalan kartanon tarina on Toivolan pihaa herraskaisempi. Rakennuksen rakennutti ahvenanmaalainen sahanomistaja Julius Johnson vuonna 1904, arkkitehtinä toimi Wivi Lönn. Johnsonin suku asutti kartanoa toiseen maailmansotaan asti. Sodan aikana kartano toimi Karjalan evakkojen majoituspaikkana. Sodan jälkeen siitä tuli Jyväskylän maalaiskunnan synnytyssairaala, jossa useampi tätini ja setänikin kävivät syntymässä. Vuonna 1967 kartano siirtyi yliopiston tutkimuskeskukseksi, ja 80-luvulla siellä oli kaupungin puistotoimen ja nuorisotoimen tiloja. Paikka oli päässyt pahasti rappeutumaan eikä alkuperäistä kulttuurikodin henkeä ollut vaalittu. Vuonna 1998 paikan osti kirjankustantaja Kauko Sorjonen, ja se kunnostettiin uudelleen alkuperäiseen tyyliin. Vanhojen valokuvien pohjalta on saatu aikaan ihmeitä – paikka todella huokuu alkuperäistä loistoaan. Yläkerran taidekokoelmissa on mm. Hugo Simbergiä ja Helene Scherjfbeckiä, ja osa huonekaluista on Eliel Saarisen suunnittelemia.

IMAG0017Erityisen paljon pidin salonkien lampuista ja tapeteista. Veistokset olivat myös ihastuttavia. Tuli melkein Downton Abbey-fiilikset. Vaikka Julius Johnson tuli hyvin vaatimattomista oloista, voin hyvin kuvitella tämän self-made-miljonäärin ylellisen arjen ja villit juhlat. 1900-luvun alussa Jyväskylä oli vain muutaman tuhannen asukkaan kyläpahanen, jonka ainoa suuri kulttuurinen kehto oli opettajaseminaari. Jyväskylä ylpeili suomenkielisen sivistyksen alkukotina, ja siksi voin hyvin kuvitella, kuinka ruotsinkielistä Johnsonia vierastettiin. Mies kuitenkin jätti pysyvän jäljen kaupungin historiaan työllistämällä kymmeniä ja suojelemalla taiteita ja kirjallisuutta. Kartanossa on ihmeen hyvä henki, ja siellä pidetään monenlaisia tilaisuuksia. Alakerran kahvihuoneet olivat myös houkuttelevia ja kahvilan ohessa olevassa kaupassa oli liikaa ihanuuksia, kuten hyvin kartanotyylisiä koruja ja laukkuja. Pääsin halvalla, mukaani tarttui vain alekorista löytynyt kirjava villahuivi (4,90). Käytän sitä nytkin kirjoittaessani, eli siitä on jo tullut lempivaatteeni.

Augusta-tädin kanssa maailmalla

Travelswithmyaunt1stcoverGraham Greenen  romaani Travels with my Aunt (1969) on yksi hersyvimmistä matkakirjoista, jonka olen lukenut. Siinä viisikymppinen varhaiseläkeläinen, entinen pankinjohtaja Henry Pulling tapaa tätinsä Augustan toista kertaa elämässään äitinsä hautajaisissa. Augusta on reilusti yli seitsemänkymppinen maailmannainen, jonka elämä rakentuu tarinoille ulkomaalaisista rakastajista. Vanha rouva houkuttelee nurkkapatrioottisisarenpoikansa maailmalle, koska häneltä puuttuu matkaseuraa. Outo pari seikkailee Brightonissa, Pariisissa, Idän pikajunassa matkalla Istanbuliin, Boulognen metsissä ja Paraguayssa, jonne täti vihdoin asettuu viettämään seesteistä perhe-elämää jo hautaan valmiin ex-sotarikollisen, nuoruudenrakastettu Viscontin kanssa.

Graham Greene oli persoonana melkein kiinnostavampi kuin hänen kirjansa. Hän kärsi koko elämänsä bipolaarisuudesta ja alkoholismista, hänen naissuhteensa olivat suttuisia ja hän vietti osan elämästään Britannian MI5-palvelun salaisena agenttina esim. läntisen Afrikan maissa. Hän ei koskaan päässyt matkustamaan Yhdysvaltoihin, koska hän oli nuorena liittynyt kommunistiseen puolueeseen ”huumorimielessä”. Hän kääntyi roomalaiskatoliseksi aikuisiässä tullakseen paremmin sinuiksi syntiensä kanssa, ja tämä näkyy vahvana hänen tuotannossaan. Luulen, että Augusta-tädin hahmo olisi kuin Greene naisena – hänen seikkailun- ja mukavuudenhalunsa  ja tuhlailevuutensa peilautuvat ironisesti suhteessa Henry Pullingin konservatiiviseen varovaisuuteen. Henrylle suuri este matkustamisessa on puutarha: matkoillaan hän pelkää eniten rakkaiden daalioidensa kuolemaa. Greenen piikittely peribrittien nurkkapatriotismille ja ahdasmielisyydelle on virkistävää.

Romaanin kiinnostavin hahmo on kuitenkin Augusta-tädin viimeisin rakastaja, miespalvelijaksi naamioitu liberialainen Zachary Wordsworth, joka hankkii lisätienestiä huumekaupalla. Wordsworth joutuu pakenemaan Lontoosta poliisin saatua vihiä, että iso kannabislasti on piilotettu Henryn äidin tuhkauurnaan. Koska Wordsworth palvoo Augusta-tätiä, hän seuraa tätä maailman ääriin Etelä-Amerikkaan toivoen että italialainen kilpakosija perääntyisi. Wordsworthin rakkaus on pyyteetöntä ja palavaa – hän edustaa teoksessa viattomuutta ja hyväsydämisyyttä. 60-luvun Britannian arjen rasismi taas vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin suomalainen sellainen 2010-luvulla. Vanhan naisen suhde nuorempaan mustaan mieheen on suuri tabu, jota kukaan ei halua nähdä. Vasta Pariisissa ja Etelä-Amerikassa mies lakkaa olemasta kategorinen ”musta mies”. Ulkomailla hänestä tulee monisärmäinen persoona, jolla on historia.

Skippasin Greenen tuotannon muinoin englannin opinnoissa, koska pidin häntä karmeana sovinistina. Viime vuonna luin sattumalta Brighton Rockin, joka kiinnosti siksi, että tunnen Brightonin melko hyvin nuoruuden kielikurssikaupunkina. Siinä oli osuvaa analyysia roomalaiskatolisuudesta ja pikkurikollisten ”alamaailmasta”, mutta muuten romaani ei tehnyt tyrmäävää vaikutusta. Se oli melko synkkämielinen ja pessimistinen. Mutta Travels with my Aunt veti jalat alta: se on koominen maailmanympärysmatka, jolla mitään tai ketään ei säästellä, vaan kaikki pannaan palamaan eikä huomisesta tarvitse murehtia. Vaikuttaakin, että Greenen tuotanto on arvoituksellisen sekavaa – ei ole tyypillistä Greene-romaania vaan lahjakkaana kirjailijana hän on onnistunut edustamaan kymmeniä tyylilajeja. Travels with my Aunt on hyvin draamallinen romaani, josta onkin 70-luvulla tehty dramatisointeja.

Toinen Greene-tärppi olisi Journey Without Maps (1936) , joka on kertomus Greenen matkasta salaisena agenttina läpi Sierra Leonen ja Liberian naispuolisen serkkunsa Barbara Greenen kanssa. Matkan aikana mies kulutti malarianestolääkkeenä korillisia viskiä ja silti melkein kuoli tuohon tautiin. Teos kertoo elämänilosta ja -halusta kuoleman esikartanossa. Sierra Leonen ja Liberian historia on teema, joka herättää tässä luopiotutkijassa vastustamatonta tutkimisen halua – olen ollut mykistynyt siitä vähästä kirjallisuudesta, jota olen noista kahdesta maasta lukenut. Greenen teosta on hehkutettu Liberian tuntijoiden parissa varhaisena postkoloniaalina klassikkona.