Latteuksia loskasateesta

Uudenvuodenlupaukseni on rikkoutunut: olen palannut tosihuonoon kirjallisuuteen piristääkseni itseäni tai uskotellakseni, että voisin kenties joskus saada romaanin julkaistua kaikkine latteuksineen ja rimanalituksineen. Jos en muuta, niin valmiiksi pureskeltua chicklittiä. Jotain kulttuurien kohtaamisista ja parisuhteista. Hohhoijaa ja give me a break. Nyt eteeni tarttui mojova rimanalitus, Kira Poutasen Kotimatka (2009). Poutasta on mainostettu suomalaisen chicklit-kirjallisuuden uutena airuena ja hänen pokkarinsa koristavat jokaisen marketin tarjoushyllyä. Olen jo lukenut hänen alkupään romaaninsa Katso minua! kuin jäitä poltellen (älkää kysykö, miksi). Uusin trilogia, Rakkautta au lait, al dente ja on the rocks puhuvat kyllä jo nimeämisen politiikan tasolla puolestaan. Kotimatka vaikutti hieman erilaiselta hänen muista teoksistaan – siinä kuvataan kymmenen vuotta Pariisissa asuneen paparazzitoimittaja Lauran ensimmäistä kotimatkaa Helsinkiin siskonsa Minkan häihin. Minusta on kiinnostavaa lukea ulkosuomalaisten paluun narratiiveja, sillä usein maastamuuttaneilla on hypertarkka vainu synnyinmaan nykytilasta ja tulevaisuudesta.

Jos olisin asunut 10 vuotta poissa Suomesta, olisin luultavasti juuri tuon Lauran kaltainen ahdistunut valittaja, joka saa näppyjä jokaisesta plussakortin kyselystä, ylimakeasta siiderituopista ja kenkien poisottamisesta kuraeteisessä. Tunteiden tasolla tunnistin teoksesta monia omia muistojani eeppisistä lähdöistä ja paluista Helsinki-Vantaan lentoaseman kuluneille parketeille. En ole koskaan ollut vuotta pidempään poissa Suomesta; pisimmänkin ulkomailla asumisen aikana vierailin kotona Keski-Suomessa useamman kerran (tuli hautajaisia ja sydänsuruja). Romaanin päähenkilö Laura ei ole kyennyt palaamaan teini-iän syyllisyysepisodista johtuvasta häpeästä tai riittämättömyyden tunteesta johtuen. Hän on ajanut isosiskonsa psykiatriseen sairaalaan varastettuaan tämän poikaystävän teinimäisessä vedonlyönnissä toisten parishiltonien kanssa. Tämä juonenkäänne on romaanissa kaikista hatarin tai noloin. Sama Laura porhaltaa samanlaisessa tekotodellisuudessa kolmikymppisenä, eikä hän Pariisistakaan havaitse muuta kuin Eiffel-tornin, patongit, muotitalojen kutsut ja tylsät mutta kulinaristiset pari-illalliset kauppatieteilijöiden seurassa. Hän elää kuin liian kauan keitetty vihannes. Lukija ei ainakaan kaipaa hänen valmiiksi purtuun Pariisiinsa.

Luin kirjan, koska haaveilen tänä vuonna Pariisin- ja Bretagnenmatkasta. Ranskan suhteen olen nyt kaikkiruokainen. Kira Poutasen romaanissa tosin ranskalaisuus esiintyi vielä latteampana kuin suomalaisuus, se oli kuin ilmaan haihtuva pilvenhattara. Kyllä minua paikoitellen nauratti hänen kuvauksensa suomalaisista baareista, yökerhoista, polttareista ja häärituaaleista – näissä oli jotain dekonstruktiivista jutun juurta ja sopiva etäännyttävä ote. Mutta Ranskasta tai Pariisista en hänen matkassaan oppinut mitään uutta. Ottaen huomioon, että olen viettänyt elämästäni alle kaksi viikkoa Ranskan maaperällä, tämä on totaalinen rimanalitus. Minulle voisi myydä mitä tahansa scheibaa, mutta tämän teoksen anti pysyi Crème Bonjour- levitesarjan mielikuvatasolla ( heidän uusin makunsa on Intia, joten ketään ei kiinnosta valkosipulin pitoisuus klassikkotuotttessa.) Olen lukenut monia suomalaisten kirjoittamia teoksia, jotka sijoittuvat Ranskaan tai Pariisiin, Mika Waltarin Suuresta Illusionista eteenpäin. Vain tämä kirja aiheutti totaalisen pettymyksen. Mitään olennaista ei tarttunut takkiin.

Suomessa asuu iso kasa ranskalaisia, joille ketjuravintolan viinintarjoilu ei aiheuta traumaattista primitiivireaktiota, sillä he ymmärtävät, ettei viini ole keskeinen osa kulttuuriamme. Näille ranskalaisille on ihan ookoo pukeutua goretexiin pahimman kaamoksen aikana, sillä he katsovat aamulla ulos ikkunasta ja suunnittelevat päivänsä sen mukaisesti. Eivätkä he kuluta aikaansa asiasta valittamiseen. Tuntuu, ettei Kira ole paljoa matkustellut Suomen ja Ranskan ulkopuolella, ja tässä näkökulmassa hän paljastaa oman junttiutensa – mitä helvetin ensimmäisen maailman marinaa on se, että valkoinen glögi maistuu oksennukselta?  Oikeastaan tämä suomijunttiuden kauhistelu tuo mieleen enemmänkin Lenita Airiston kaltaisten pississ-kansantyhmistäjien elkeet kuin maailmankuulut ranskalaiset antropologit, kuten Claude Lévi-Strauss. Voisitteko kuvitella Lévi-Straussin marisevan chardonnayn nolosta tarjoilusta Papua-Uudella Guinealla?

Poutanen sortuu alta-lipan klassiseen tennissukkakommenttiin analysoidessaan romaaninsa hääparin rakkaustarinaa: Laura ei pysty ymmärtämään, miksi hänen siskonsa rakastaa miestä, joka vie häntä Tangomarkkinoille ja käyttää tennissukkia. Tätä postausta kirjoittaessani minullakin on jalassa pari Stadiumin halpoja mustia tennissukkia. Ihmiset käyttävät tennissukkia, koska ne lämmittävät hieman enemmän räntäsateessa kuin ohuemmat sukat ja koska niitä voi ostaa armeijan koskaan hukkaamatta paria. Olen ihan varma, että Ranskan tennissukkamarkkinat käyvät aivan yhtä kuumina kuin Suomessa. Kaikkialla maailmassa yh-äidit ostavat kasan tennissukkia kasvaville pojilleen ja joutuvat itsekin joskus käyttämään niitä, ellei muita ole puhtaina. Ranskassa tästä ei ehkä muodostuisi elämää suurempaa kansallista itsetunto-ongelmaa, sillä elämä on rikasta katsomatta ihmisen nilkkoihin. Suomessa muodostuu, ja Kira Poutasen kaltaisen teinipissiskertojan tahdissa ongelma vain kulminoituu.

Ranskalainen chicklit vaikuttaa hirveän lupaavalta genreltä, Katherine Pancolin ja Anna Gavaldan tuotantoon tutustuneena. Tai oikeastaan en edes tunkisi noita hienoja naiskertojia tuohon tunkkaiseen anglosentriseen, neoliberalistiseen genreen, sillä sekä Pancol ja Gavalda onnistuvat tuotannossaan kyseenalaistamaan rahan mahdin ja tuomaan esiin muidenkin kuin pääkaupunkien pintaliitäjien mielenmaiseman. Pancol ja Gavalda ovat Ranskan kirjallisuuden lupaavimpia nimiä, isoja kirjailijoita, vientituotteita, joiden viesti onnistuu ylittämään kulttuurirajat. Kira Poutanen kirjoittaa alkukantaisen juntahtavasti suomalaisten pikkukaupunkien teinipissiksille, joiden ainoana haaveena on tulla malleiksi tai pr-henkilöiksi jonkin Euroopan suurimmista keskuksista ja muoti/mediataloista. Thank God, niiden ulkopuolella on ennalta-arvaamattomasti vilisevää elämää.

PS: Romaanin kansikuva kertoo myös kaiken. Sen jälkeen ei lukijan kandeisi hirveästi vaivautua.

Chimamanda vs. Sofi: kaksi kansallissankaria

Blogin pitäminen saa uutta potkua opetuksesta, sillä luokkatilanteissa syntyy kysymyksiä, joita en olisi itse osannut ajatella. Kertoessani opiskelijoille Chimamanda Ngozi Adichien tuotannosta ja näytettyäni heille pätkän Chimamandan tuoretta haastattelua, yksi opiskelijoista vertasi Chimamandan uraa Sofi Oksasen uraan Suomessa. Kummatkin kirjailijat ovat suunnilleen samanikäisiä, hyvän akateemisen koulutuksen saaneita ja oman maansa kaunokirjallisia komeettoja, jotka kiertävät maailmaa jonkinlaisina kulttuurilähettiläinä. Sofiin verrattuna Chimamanda pelaa vielä korkeammassa liigassa: olen nähnyt hänen teoksiaan joka maassa, jonne olen matkustellut, lentokenttien lisäksi myös automarkettien banaaleilla tiskeillä. Sofilla on vielä pitkä matka tuon tason maailmantähteyteen, mutta on hänenkin uransa huikeassa nousussa. Puhdistuksen draamaversiota on näytetty Broadwayllä ja käännösoikeuksia on ostettu jo varmasti yli kymmenelle kielelle. Pienen Suomen mittakaavassa tämä on valtava saavutus.

Kanonisoitu kirjallinen tähteys on ilmiö sinänsä, sillä on Januksen kasvot. Ei ole helppoa olla oman maansa myydyin kirjailija, varsinkaan tässä maailmassa, jossa kulttuuria tuotteistetaan huippuunsa. Kun nuoresta kirjailijasta tulee ikoni, lukijoiden odotukset uutta teosta kohtaan saattavat ahdistaa. Globaalin menestysteoksen jälkeinen tuotanto on monella suurella kirjallisella tähdellä luku sinänsä.  Joidenkin tämän liigan kirjailijoiden kanssa, kuten Zadie Smithin ja Monica Alin, olen saanut pettyä. Menestys voi joskus vaikuttaa kustannusprosessiin niin, että menestyskirjailijan sallitaan julkaista tavaraa, joka ei normaalisti menisi kustantajan seulan läpi. En ole vielä ehtinyt lukea Kun kyyhkyset karkasivat ja Americana-teoksia, mutta arvioiden mukaan ne eivät vaikuta olevan hätäisesti kyhättyjä ”väliteoksia”. Aina, kun saan käsiini ”väliteoksen”, tekisi mieli muodostaa barrikadi kustannustalon ovelle kaikkien meidän julkaisemattomien wannabe-kirjailijoiden puolesta.

En tiedä, jonottavatko Chimamandan nigerialaiset fanit hänen uutta kirjaansa kirjakaupan ovella kello 24 yöllä, mutta Suomessa Sofi-ilmiön markkinointitemput ovat olleet näyttäviä. Meillä ei kenties vielä ole Sofi-teepaitoja tai mukeja, mutta pelkään päivää, jolloin bongaan sellaisen marketin jonossa. (Kotona minulla on jo toisen ison vientituotteemme Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-aiheisia kortteja ja muuta markkinointisälää ja Tommy Tabermannin runonpätkillä varustettuja keittiöpyyhkeitä, mutta nämä ovat olleet ilmaislahjoja.) Muistan Kanadan-ajoilta, kuinka kiemurtelin vaivaantuneena Maya Angelou – tuotteiden edessä – Angelou oli myynyt itsensä Hallmark-ketjulle ja hänen feministisillä sloganeillaan varustetut tuotteet myivät kuin häkä. Pidin hänen lauseistaan, mutta kammosin edessäni siintävää tavaramerta.

Olen lukenut Puhdistuksen ja Chimamandan kuuluisimman teoksen Puolikas keltaista aurinkoa eri mielentiloissa, enkä osaa sanoa kumpi ”kolahti” enemmän. Kummaltakin kirjailijalta olen pitänyt enemmän muista teoksista: Sofin tuotannosta lempparini on Baby Jane ja Chimamandan kirjoista pidän eniten Purppurahibiskuksesta. Kumpikin kirjailija on aloittanut pienemmillä tarinoilla ja liikkunut kohti kokonaisen kansakunnan muistia, hiljaisuuksia ja kollektiivisia traumoja. Chimamandan kuvaama Biafran sota on kenties vielä kipeämpi muisto Nigerian igbo-heimolle, koska siitä on kulunut vasta reilut nelisenkymmentä vuotta. Kummankin komeetan tapauksessa on ihmetelty sitä, kuinka nuori ihminen pystyy pääsemään sotaveteraanien ihon alle niin uskottavasti ja koskettavasti. Kumpikin lienee viettänyt todellista laatuaikaa isovanhempiensa ja muiden vanhojen sukulaisten kanssa. Itse nostan hattua kummallekin siitä, että he ovat onnistuneet kunnioittamaan menneitä sukupolvia monisyisellä, analyyttisellä tavalla, mikä ei ole kliseistä. En usko kummankaan teoksen saavan lukijoitaan pukeutumaan ”Kiitos 1939-45” tai ”Kiitos 1967-1970”-teepaitoihin, varsinkaan kun kummatkin kirjoittavat kansallisaatteesta, joka menetettiin isoveljen rautaisen saappaankärjen alle. Ei Viron ja Igbomaan historioilla ole suoraa vertailupintaa, mutta kirjailijoiden näkökulmien valinnassa on paljon yhtymäkohtia. Sanoisin, että heitä yhdistää feministinen näkökulma nationalismin ja postkolonialismin tarkasteluun.

Chimamanda ja Sofi ovat persoonallisuuksina kuin kahdelta eri planeetalta; Chimamanda on joviaali, sangviininen naapurintyttö, joka puhuu haastatteluissa mielellään arkisista asioista, Sofi taas kettutytön ja telaketjufeministin maineen saanut akateeminen älykkö. Chimamanda ottaa yleisönsä flirttailemalla ja tulemalla lähelle; Sofi vakavuudellaan ja älyllisellä etäisyydellä. Persoonallisuuserot näkyvät kielenkin tasolla, mutta jos olisin lukenut teokset tuntematta tekijöitä, en olisi osannut visualisoida heitä juuri sellaisiksi mediatähdiksi kuin he ovat. Olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla molempia samassa paneelissa, jossa aiheena olisi sukupuoli ja sota.

Sivulauseessa molempi taatusti myöntäisi, että tukka on poliittinen ilmiö.

Malawin teinien arkea: viiden tähden opetusvideo

Näytin opettamallani sukupuolentutkimuksen johdantokurssilla brittiläis-malawilaisen sukupuolikasvatusvideon Mawa Langa (My Tomorrow, 2010), jonka löysin sattumalta youtubesta. Ryhmä on tehty kansalaisjärjestöjen yhteistyönä ja ohjaajana on Colin Stevens. Filmi kertoo nuoresta tytöstä Effiestä, joka asuu pienessä kylässä ja jonka vanhemmat ovat kuolleet AIDS:iin. Effiestä tulee perheen yksinhuoltaja ja hän joutuu keskeyttämään koulunsa sisarten tarpeiden vuoksi. Samalla kylän miehet alkavat katsoa häntä potentiaalisena ilmaisena seksikumppanina, ja hänen ovellaan käy häiritsevä trafiikki.

Keskeisiä teemoja ovat parisuhteen uskollisuus, seksistä pidättäytyminen ennen avioliittoa, kondomien käyttö ja tyttöjen oikeus koskemattomuuteen ja itsepuolustukseen. Leffa herätti kaltaisessani feminismin papittaressa primitiivireaktiota, sillä se esitti nuorten tyttöjen hyväksikäytön realistisessa valossa. Yksin asuvan tytön käsitetään olevan kylän miesten julkista omaisuutta. Kuinka yhteiskuntaa voisi muuttaa niin, että naista kohdeltaisiin yksilönä ja täytenä kansalaisena, jolla on ihmisoikeudet?

Malawi on ollut viime aikoina tapetilla lähinnä Madonnan sinne tekemien matkojen takia, supertähdellähän on kaksi malawilaista adoptiolasta. Madonnaa on syytetty VIP-kohtelun pyytämisestä ja ylimielisyydestä. Ilmeisesti leidi sponsoroi siellä useampaakin orpokotia. Maan presidentti Joyce Bandan huhutaan kirjoittaneen mustamaalauskirjeitä popin kuningattaresta, mutta ilmeisesti kyseessä oli huijarit. Joyce Banda peri viime vuonna presidentiksi noustessaan yhden Afrikan mantereen epätoivoisimmasta talouksista. Hänen tehtävänsä maan talouden elvyttäjänä on giganttinen. Bandaa kuten lähes kaikkia Afrikan presidenttejä on syytetty huikeasta korruptiosta, mutta häntä pidetään myös periksiantamattomana naisten aseman parantajana.

Malawin suurin ongelma tosin on orvot lapset ja nuoret. Kymmenen miljoonan väestöstä alaikäisiä orpoja on miljoona. Siksi Effien tarina on ehkä joka toisen tai kolmannen malawilaisen lapsen tarina. Luku hämmentää ja panee ajattelemaan pienen maan tulevaisuutta. Myydäänkö kaikki AIDS-orvot rikkaille länsimaalaisille vai onnistuuko maa ruokkimaan ja kouluttamaan kokonaisen sukupolven omavaraisesti?

Leffa on suunnattu alakouluikäisille, joiden uskotaan olevan ”toivon ikkuna” HIV:in vastaisessa taistelussa. Pidin leffasta, koska näyttelijät oli valittu paikallisista lapsista ja nuorista ja moni onnistui roolissaan erinomaisesti. Kylän pahikset esitetään koomisessa sävyssä, esimerkiksi teinien pahisjengi käyttäytyy kuin haaskalinnut tunkiolla. Effietä irstaasti kosiskeleva kyläkauppias epäonnistuu yrityksessään päästä sugar daddyksi ja joutuu tyttöjen pilkan kohteeksi. Asioista puhutaan niiden oikealla nimellä, mutta seksuaalisuudesta puhutaan sopivan nätisti. Vaikka en ihan mahdu kohdeikäryhmään, nautin silti leffan kerronnasta ja huumorista ja opin jotain malawilaisen kylän sisäisestä organisaatiosta.

Natiivi-informanttini mukaan elokuva on kiertänyt laajalti maan kouluissa ja saanut hyvän vastaanoton. Tuotantotiimi on suunnittelemassa uutta opetusfilmiä, joka tehdään tänä vuonna samassa kylässä samojen näyttelijöiden kanssa – aiheena on pienviljelys ja ruokaturvallisuus. Filmi yllätti minut, koska olen tähän mennessä pitänyt opetusvideoita toivottoman kökkönä genrenä. Oli tässäkin leffassa muutamia noloja kohtia kuten pedagogiset kysymykset, jossa luokan kuuluu pysähtyä keskustelemaan Effien tilanteesta. Mutta kokonaisuutena leffa saa minulta viisi tähteä, sillä uskon sen todella muuttavan nuorison asenteita HIV-orpoihin, ilmiöön, joka koskettaa koko sukupolvea, sukua ja perhettä.

Järisyttävä rakkaustarina

Yhdysvaltalaisen Alan Drew’n romaani Vesipuutarhat (2008) on odottanut hyllyssäni lukijaa jo vuosia, ja vasta järjestettyäni kirjat maantieteellisten koordinaattien mukaan muistin sen olemassaolon. Turkki-sektiossa minulla ei ole Orhan Pamukin teosten lisäksi montakaan teosta. Olen siis järjestänyt kirjat sen mukaan, mistä kulttuureista ne kertovat, ei kirjailijan synnyinmaan mukaan. Afrikka- ja Etelä-Aasia-osastoista olen syystä ylpeä. Lähi-Itä/Keski-Aasia-osastokaan ei ole vaatimaton, mutta Turkki-sektiolla en voi lesoilla.

Vesipuutarhat on klassinen rakkaustarina kahden eri kulttuuriin kuuluvan nuoren välillä. Irem on perinteisen kurdilaisen perheen tytär, joka kunnioittaa vanhempiaan; Dylan on amerikkalaisen kristillisen lähetysaseman koulun opettajan poika, joka juo, polttaa ja kerää tatuointeja kehoonsa. Perheiden kohtalot kiertyvät toisiinsa vuoden 1999 maanjäristyksen aikaan, jolloin Dylanin äiti menettää henkensä suojeltuaan kehollaan Iremin pikkuveljeä kerrostalon raunioissa. Iremin isä Sinan kokee jääneensä kiitollisuudenvelkaan amerikkalaiselle perheelle, vaikka vihaakin Amerikkaa poliittisesti aktiivisen sukunsa verenperintönä. Nuoret tutustuvat ja rakastuvat amerikkalaisten järjestämällä hätäapuleirillä, jossa työttömillä ja kodittomilla kylänmiehillä ja -naisilla ei ole muuta tekemistä kuin kytätä toistensa menoja.

Romeo ja Julia-asetelma on ennalta-arvattava, rakkauden kuvaus on herkkää, mutta lajityypin hyvin tuntevalle siitä juonteesta ei jää paljoa käteen. Kiinnostavampaa ovat Sinan-isän suhteet ulkomaailmaan, hänen keskustelunsa amerikkalaisen appiukkokandidaatin kanssa ja uusi työura ranskalaisen Carrefour-hypermarketin työntekijänä. Kauppiaana toiminut isä joutuu perheen hengen pitimiksi hyllyjä täyttämään markettiin, johon hän ei ole kunniasyistä koskaan aiemmin jalallaankaan astunut. Perinteinen kaupanteko kohtaa monikansallisen firman joustamattomat käytänteet. Sinan kokee nöyryytystä esimiehen toimistossa, sillä pomo pitää häntä tyypillisenä luku- ja kirjoitustaidottomana kurdimoukkana. Työtä Sinan tekee kerätäkseen matkalippurahat kotikyläänsä, jonne sukulaisten mukaan on tullut rauha. Monien ikävien sattumusten vuoksi matka viivästyy ja tytär ehtii sillä aikaa ansiokkaasti tahrata suvun mainetta. Hyvin ei käy kenellekään, eli romaani ei pyri tasoittamaan kahden maailman välistä kuilua.

Kuilu näkyy jo ruumiinkielessä ja puhtaan materiaalisissa eroissa. Kuten nuoret tytöt Irem ja Dilek päättelevät: ”Kun turkkilainen nainen saa lapsen, hänen lantionsa leviää kolminkertaiseksi samalla tavalla kuin kukan terälehdet aukeavat kuun paistaessa.” (266)  Amerikkalaisen neljän lapsen äidistä ei taas voi ulkoapäin lukea synnytysten määrää. Tytöt epäilevätkin, että Teksasissa naiset vuokraavat salaa varasynnyttäjiä pysyäkseen puoleensavetävinä miehilleen.

Parasta teoksessa on poeettinen kieli ja erityisesti turkkilaiset ja kurdilaiset sanonnat. Teoksen nimi viittaa Sinan-isään unen jonka hän näkee hätäapuleirillä: ”Taivaassa on hyvin vihreää, samaa syvää vihreää kuin kaikkein kauneimmissa puissa. Siellä on vesipuutarhoja täynnä jokia ja järviä ja korkeita putouksia, joissa ryöpyävä vesi kimaltelee miljoonan timantin tavoin. Kun veteen kurkistaa, tuhannet kirkkaanväriset kalat tuijottavat takaisin.” Perverssillä tavalla minulle tulee tästä kuvauksesta mieleen lempikebabravintolani kliseinen seinämaalaus. Toisin sanoen Drew onnistuu vangitsemaan tyypillisen paikallisen mielenmaiseman ja näin taiteilee runollisen ja stereotyyppisen välimaastossa. Jostain syystä muistin kirjaa lukiessani Jari Tervon Laylan (2011) ja löysin maisemien ja paikkojen kuvauksesta paljon yhtymäkohtia, mutta Drewin kosketus kurdikulttuuriin on syvällisempi ja empaattisempi.

Drew on Turkissa asuneena kirjailijana tutustunut perinpohjin kurdien perhekulttuuriin ja onnistuu luomaan lämminhenkisen saagan, jossa perinteisiä tapoja ja uskomuksia ei kaunistella, muttei kauhistellakaan. Sukupolvien väliset jännitteet ovat uskottavia, myös amerikkalaisen isä-poikaparin välillä. Kulttuurien törmäämisen lisäksi teos kertoo luottamuksesta tai sen puutteesta nuorten ja aikuisten välillä.

Kansojen kiikkerästä ystävyydestä

Virolaisen Mari Saatin pienoisromaani Lasnamäen lunastaja (2009) yllätti suuruudellaan: siinä arkiseen ja ankeahkoon juoneen on saatu upotettua kattava yhteiskunnan nykytilan analyysi. Luin kirjan, koska olisin halunnut olla viikonloppuna Tallinnassa, mutta jouduin siirtämään reissua. Nyt pääsin halvalla Lasnamäen raitille, kymmenien rapistuvien kerrostalojen väliselle joutomaalle, jossa huumeongelmaiset nuoret kolkkaavat keski-ikäisiä kulkijoita. Pääsin venäläisen Nataljan ja hänen tyttärensä Sofian luo kylään syömään kuivattuja leipäkuutioita ja juomaan ylimakeaa teetä, sillä muuhun kaksikolla ei ole varaa Sofian kalliin oikomishoidon vuoksi.

Romaanin ihanuus on venäläisessä tunnelmassa, jota Saat kuvaa lämpimästi ja liioittelematta. Tapaamme keski-ikäisiä venäläisiä yksinhuoltajia, jotka sinnittelevät uudessa valtiossa minimipalkalla tai työttömyyskorvauksilla ja harkitsevat Viron kansalaisuuden hakemista, mutta kielikokeen läpimeno ei ole läpihuutojuttu. Kokeesta ei nimittäin pääse läpi, ellei muista Kalevpojan koirien nimiä. Natalja saa oudon työtarjouksen naapuriltaan, joka paikan päällä ei osoittaudukaan sairaan vanhuksen kotihoidoksi vaan prostituutioksi. Helpon rahan toivossa hän suostuu tuuraamaan rouvashenkilöä, jonka oma mies myy tätä heidän omassa kodissaan. Asiakkaat ovat ”kunnollisia” keski-ikäisiä miehiä, jotka eivät pyydä kummia, mutta silti patjana toimiminen on itsenäisyyteen tottuneelle äiti-ihmiselle kova paikka. Yhteen asiakkaista hän kuitenkin ihastuu ja haave syvä-äänisen Diman saamisesta elämänkumppaniksi nousee. Dimalle käy kuitenkin kosiomatkalla köpelösti ja kosijan roolin nappaa toinen asiakkaista, kalvakka, mitäänsanomaton suomalainen Jaakko.

Äiti ja tytär ovat kertojina tasavahvoja ja kummatkin uskottavia. Sofia-tytärkin päätyy tienaamaan ainakin taskurahaa ystävänsä mummon luona, joka puolisokeana tarvitsee lehtien ääneenlukijaa.  Raelin mummo kuuluu maansa kulttuurieliittiin ja hänelle tulee kaikkien vironkielisten lehtien lisäksi venäjänkieliset ja Der Spiegel ja Newsweek. Mummo on erityisen huolestunut ekologisista asioista ja maanviljelyksen tulevaisuudesta. Hänen ylellinen keskusta-asuntonsa peilautuu Lasnamäen tornitalojen ankeuden kanssa; Nataljaa välillä pelottaa, että tyttären kontakti rikkaan perheen kanssa aiheuttaa hänessä kateutta ja katkeruutta. Mutta nuorten välillä elää myös solidaarisuutta. Raelin perhe päätyy järjestämään Nataljalle uuden tehdastyöpaikan, jonka palkka riittää myös oikomishoitoon.

Lasnamäen lunastaja on päällisin puolin kertomus rahan sokeasta vallasta neoliberaalissa yhteiskunnassa, mutta onneksi siihen mahtuu paljon muutakin. Virolaisten ja venäjänkielisen vähemmistön suhdetta Saat kuvaa ymmärtäväisesti, ei provosoiden, mutta kuitenkin tarpeeksi terävästi. Virolaiset rakentavat talonsa vahvalle perustukselle, kun taas venäläisten mökit alkávat viettää perustuksen puutteessa – mitä vanhempi talo, sitä vinommassa se tönöttää. Sofian mukaan virolaiset olivat ”täällä omassa maassaan kuin pieni terävä tikku maahan kiilattuna, ja se minkä he tekivät, he tekiväy kuin ikuisiksi ajoiksi, mutta venäläiset tuntuivat olevan irrallaan maan pinnalla, aina valmiina liikkumaan, niin kuin se sadun Ivan, joka matkasi pitkin maailmaa uunillaan, makasi vain uunin päällä ja matkusti.” (57) Kansojen välistä ystävyyttäkin on ilmassa, mutta se on vielä kiikkerällä pohjalla. Nataljan ikäluokalla ei ainakaan tunnu olevan läheisiä suhteita virolaisiin, mutta Sofia on jo melko integroitunut kahden kulttuurin kasvatti.

Tunnen virolaista nykykirjallisuutta häpeällisen huonosti, runouteen olen tutustunut vähän enemmän kuin proosaan. Saatin tuotantoon tutustuisin mielelläni laajemminkin, sillä hän on mestarillinen kertoja ja tarpeeksi räväkkä ja moderni makuuni.

Simpukankuorten taikaa

Susanna Linnan matkakirja Simpukankuorelta kotiin (2004, Arkki, Helsinki) vie meidät perinteiselle katolisten pyhiinvaellukselle Ranskan Saint-Jean-Pied-de-Portista Pyreneiden kautta Santiago de Compostelaan. Kirjan nimi tulee symbolisesta simpukankuoresta, jonka jokainen vaeltaja saa aloittaessaan matkansa pyhiinvaellustoimistosta. Samalla vaeltaja saa passin, johon hän saa leiman jokaisesta refugiosta (majatalosta). Mikäli tavoitteena on koko lähes 800 kilometrin mittaisen reitin suorittaminen, leimoja passiin tulee yleensä kolme-neljäkymmentä.

Kyseessä on iloluontoinen hengellinen kirja, jossa pohditaan kilvoittelun merkitystä viinilasillisten äärellä monikulttuurisessa seurueessa. Kohti matkan loppua tulee asiaankuuluvia vastoinkäymisiäkin ja itkupotkuraivareita. Susanna lähti matkalle yksin, mutta sai jo alkumatkasta seurakseen amerikkalaisen Jimin ja muutaman muun uskollisen ystävän. Jimistä tuli hänen uskottu kumppaninsa, jonka kanssa matka taittui välillä leffanjuonia kuvaillen, välillä virsiä veisaten ja välillä syvässä hiljaisuudessa talsien. Kirjasta saa vaikutelman, että pariskunta alkoi seurustella vakavammin reissun jälkeen, mutta teoksen keskiössä ei ole rakastuminen tai parisuhde.

Minulle mieluisinta teoksessa oli espanjalaisten pikkukylien outojen baarien ja kylänmiesten ja -naisten kohtaaminen. Camino-reitin varren pikkukylät kun elävät omaa elämäänsä, vaikka saavat päivittäin satoja ulkomaisia pyhiinvaeltajavieraita (kylmimpinä talvikuukausien trafiikki on vähäisempää). Kyläläiset eivät ole ahneita tai laskelmoivia – hintataso kaupoissa ja baareissa on alhainen, onpa moni majapaikka matkalaisille ilmainenkin. Joillekin baarinpitäjille isojen turistilaumojen palvelu on vastenmielistä, ja he saattavat hyvinkin sulkea ovensa pitkälle siestalle, vaikka edessä olisi ruhtinaalliset tienestit. Palvelu matkan varrella on välillä kiukuttelevaa ja aina yllätyksellistä. Esimerkiksi yhden rähjäbaarin pitäjä on paikallinen julkkis siksi, että hän pystyy valuttamaan pullollisen viiniä otsan ja nenän varttaan suoraan suuhun hukkaamatta pisaraakaan. Baareista tulee mieleen keskiajan kievarit, joiden kaikilla pitäjillä ei ollut puhtaat jauhot pussissa. Mieleeni tulee lapsuuden satu, jossa kievarin isäntä komentaa pöytää kattamaan itsensä. Taisin lukea sen Disney-versiona, mutten yhtään ihmettelisi, jos sen alkuperä olisi keskiajan katolisessa maailmassa.

Linna kuvaa matkaa, jolle haluaisin osallistua, mutta johon en luultavasti tässä elämässä kykene. Vaelluksiin helteessä olen kyllä tottunut, mutta selkäni ei kestäisi rinkan kantamista, tai jos kestäisi, olisin joutunut treenaamaan lihaksiani vuoden ennen matkalle lähtöä. Kiinnostavalla tavalla uskon voima kuitenkin kannattelee eri ikäisiä ja erilaisilla fyysisillä kyvyillä varustettuja kulkijoita. Tämä on hyvin raikkaalla ja epädogmaattisella tavalla kirjoitettu matkakirja uskosta. Linna itse on körttitaustainen ja pääsee soittamaankin Siionin virsiä pyhiinvaeltajien palveluksissa keskiaikaisissa katolisissa kirkoissa. Ekumenia ennen kaikkea!

Moni suomalainen lienee kuullut Santiago de Compostelan reitistä Paulo Coelhon kirjojen kautta. Linnan kunniaksi sanottakoon, että hänen kaunokirjallinen vaelluksensa on paljon originellimpaa luettavaa kuin Coelhon mahtipontiset maailmoja syleilevät hehkutukset.

Kannattaako natsikirjailijaa lukea?

Käsiini tarttui Knut Hamsunin romaani Mysteries (1891) samalla kun jälkikasvu skimbasi keski-Norjan Alpeilla. Leirikeskus sijaitsi Lomissa, Hamsunin synnyinkylässä. Yhteensattuman vuoksi päätin ryhtyä kirjaan. Hamsun on jo minulle entuudesta tuttu; luin muutama vuosi sitten huumaantuneena Nälkää Tanskan Aalborgissa kylmillä terasseilla seuraten laivojen lastausta, osa laivoista oli taatusti matkalla Norjaan. Nälkä tapahtuu kaupungissa, jonka nimi vielä silloin oli Christiania.

Kirjailijana Hamsunin ura asettui Norjan itsenäistymisen saagaan – varhainen tuotanto on kirjoitettu Norjassa, joka edelleen oli Tanskan alusmaa, myöhempi itsenäisessä valtiossa. Nobel-palkinnon hän sai vuonna 1920, mikä sementoi hänen statuksensa kansalliskirjailijana. Hän oli köyhän perheen poika, joka kävi koulua vain vuoden päivät, mutta sai hyvän pohjan lukuharrastukseen sukulaistensa kirjahyllyjen kautta. Kiinnostavaa Hamsunissa onkin itseoppineisuus: on hämmentävää huomata, että joku voi omasta päästään ilman suurempaa ohjailua keksiä omaperäisen modernin ilmaisutavan ja kaikkia yhteiskunnan normeja pilkkaavan asenteen. Hamsunin kirjat ovat pirullisen hauskoja. Näkisin hänen vaikutteitaan monessa norjalaisessa nykykirjailijassa, kuten yhteiskuntasatiirikkojen Torgrim Eggenin ja Erlend Loen tuotannoissa.

Kun Hamsun flirttaili kansallissosialismin kanssa, hän oli jo vanha mies ja norjalaiset panevat tämän mielellään seniiliyden piikkiin halutessaan suojella kansalliskirjailijansa mainetta. Jotkut jopa väittävät, että hänen vaimonsa oli syypää tähän hairahdukseen. Hamsunin natsisympatia ei kuitenkaan ollut mikään pikkujuttu, sillä hänet jopa kutsuttiin itse Kotkanpesään visioimaan uutta tulevaisuutta Norjalle. Jos hän vielä tuolloin kykeni matkustamaan Berliiniin, ei hän ole voinut olla kokonaan kuutamolla. Olen nähnyt takavuosina aiheesta hyvän tv-dramatisoinnin, jossa ei lainkaan siloiteltu tätä häpeällistä episodia. Kysymys siis kuuluukin, kannattaako haaskata aikaansa natsikirjailijaan, ja mikä on Hamsunin anti nykymaailmalle ottaen huomioon nämä vakavat poliittiset reunaehdot?

En näe näissä kahdessa kirjailijan alkupään tuotannon teoksessa minkäänlaisia viitteitä kansallissosialismiin, en edes ahtaaseen nationalismiin, vaan niissä on aimo annos maailmallisuutta. Ottaen huomioon että hän aloitti kirjailijanuransa aikana, jolloin norjalainen nationalismi on mahtanut elää huippukauttaan, hänen teoksensa eivät hehkuta mitään myyttistä kansan henkeä, niissä ei ole pätkääkään kansallismielistä paatosta. Mysteries-romaanissa hän innostuu intialaisista kansansaduista, kertoo seikkailuista Tunisian rannikolla ja viljelee suurta lojaalisuutta erityisesti Britanniaa kohti.

Päähenkilö Nagelin tehtävänä on nyrjäyttää uneliaan pikkukaupungin meininki sijoiltaan ja antaa kaupunkilaisille uutta juoruiltavaa. Siksi hän saapuu kaikkialle ärsyttävä keltainen dandyn puku päällä, jopa hautajaisiin, jossa hänen rennon arrogantti käyttäytymisensä aiheuttaa suurta pahennusta. Opimme myös, että Nagelin sukutausta on ainakin osittain suomensukuinen, hän on Finnmarkista kotoisin ja on opiskellut maa- ja metsätaloustieteitä Helsingin yliopistossa. Hamsun olikin Suomen ystävä – 1800-luvun lopulla hänet on merkitty Helsingin väestörekisteriin. Hän asui maassamme vuoden-pari ystävystyen maamme kulttuurieliittiin, kuten Järnefeltiin, Gallen-Kallelaan ja Sibeliukseen. Voin hyvin kuvitella hänet Kämpin hotellin kosteissa illanvietoissa.

Mysteries on juoruileva, rönsyilevä ja paikoitellen jaarittelevakin tarina pikkukaupungin sielunelämästä. Siinä on paikoitellen maagis-realistisia, melkein shamanistisia elementtejä. Teoksessa ryypätään railakkaasti ja kirmataan keväisessä metsässä, jonka taikavoimat saavat ihmiset tolaltaan. Melkein kaikki hahmot ovat omalla tavallaan vinksahtaneita ja hirvittävän köyhiä. Johan Nagel on varakas mies, joka pystyy ostamaan itselleen ystäviä ja ihailijoita. Hän pystyy myös asumaan kuukausitolkulla hotellissa turvautuen löysin rantein hotellin baariin. Lukija ei saa selvää, millä mies on varallisuutensa kerännyt ja mikä on hänen motiivinsa hengailla keskellä-ei-mitään. Mies itse on tarinan suurin mysteerio, joka kantaa viimeisille sivuille saakka.

Hamsunin karaktäärit ovat ironisia, maanis-depressiivisiä, viinaanmeneviä ja jyrkkiä totuuksia karttelevia. Kiinnostavaa olisikin nähdä, muuttuvatko hahmot vakavammiksi, ”norjalaisimmiksi” tai tervehenkisemmiksi tuotannon loppupäässä. Kysymykseen, ”kannattaako” natsiaatteen tahraamaa kansalliskirjailijaa edelleen lukea, en osaa antaa yksiselitteistä vastausta. En ainakaan kannata hänen lukemistaan tuon häpeätahran pyyhkien. Tutustumieni teosten jättävä fiilis on nimenomaan ailahteleva ja ennalta-arvaamaton, joten ei ole ihme, että sanojen luoja oli myös tuulella käyvä. Kaikkihan me tiedämme lapset, jotka ajautuvat helposti huonoon seuraan. Tällaisena näen Knut Hamsunin – nerona, jota oli liian helppo johdatella harhaan.