Chimamanda vs. Sofi: kaksi kansallissankaria

ChimamandaBlogin pitäminen saa uutta potkua opetuksesta, sillä luokkatilanteissa syntyy kysymyksiä, joita en olisi itse osannut ajatella. Kertoessani opiskelijoille Chimamanda Ngozi Adichien tuotannosta ja näytettyäni heille pätkän Chimamandan tuoretta haastattelua, yksi opiskelijoista vertasi Chimamandan uraa Sofi Oksasen uraan Suomessa. Kummatkin kirjailijat ovat suunnilleen samanikäisiä, hyvän akateemisen koulutuksen saaneita ja oman maansa kaunokirjallisia komeettoja, jotka kiertävät maailmaa jonkinlaisina kulttuurilähettiläinä. Sofiin verrattuna Chimamanda pelaa vielä korkeammassa liigassa: olen nähnyt hänen teoksiaan joka maassa, jonne olen matkustellut, lentokenttien lisäksi myös automarkettien banaaleilla tiskeillä. Sofilla on vielä pitkä matka tuon tason maailmantähteyteen, mutta on hänenkin uransa huikeassa nousussa. Puhdistuksen draamaversiota on näytetty Broadwayllä ja käännösoikeuksia on ostettu jo varmasti yli kymmenelle kielelle. Pienen Suomen mittakaavassa tämä on valtava saavutus.

Sofi-Oksanen_vaakakuvaKanonisoitu kirjallinen tähteys on ilmiö sinänsä, sillä on Januksen kasvot. Ei ole helppoa olla oman maansa myydyin kirjailija, varsinkaan tässä maailmassa, jossa kulttuuria tuotteistetaan huippuunsa. Kun nuoresta kirjailijasta tulee ikoni, lukijoiden odotukset uutta teosta kohtaan saattavat ahdistaa. Globaalin menestysteoksen jälkeinen tuotanto on monella suurella kirjallisella tähdellä luku sinänsä.  Joidenkin tämän liigan kirjailijoiden kanssa, kuten Zadie Smithin ja Monica Alin, olen saanut pettyä. Menestys voi joskus vaikuttaa kustannusprosessiin niin, että menestyskirjailijan sallitaan julkaista tavaraa, joka ei normaalisti menisi kustantajan seulan läpi. En ole vielä ehtinyt lukea Kun kyyhkyset karkasivat ja Americana-teoksia, mutta arvioiden mukaan ne eivät vaikuta olevan hätäisesti kyhättyjä ”väliteoksia”. Aina, kun saan käsiini ”väliteoksen”, tekisi mieli muodostaa barrikadi kustannustalon ovelle kaikkien meidän julkaisemattomien wannabe-kirjailijoiden puolesta.

En tiedä, jonottavatko Chimamandan nigerialaiset fanit hänen uutta kirjaansa kirjakaupan ovella kello 24 yöllä, mutta Suomessa Sofi-ilmiön markkinointitemput ovat olleet näyttäviä. Meillä ei kenties vielä ole Sofi-teepaitoja tai mukeja, mutta pelkään päivää, jolloin bongaan sellaisen marketin jonossa. (Kotona minulla on jo toisen ison vientituotteemme Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-aiheisia kortteja ja muuta markkinointisälää ja Tommy Tabermannin runonpätkillä varustettuja keittiöpyyhkeitä, mutta nämä ovat olleet ilmaislahjoja.) Muistan Kanadan-ajoilta, kuinka kiemurtelin vaivaantuneena Maya Angelou – tuotteiden edessä – Angelou oli myynyt itsensä Hallmark-ketjulle ja hänen feministisillä sloganeillaan varustetut tuotteet myivät kuin häkä. Pidin hänen lauseistaan, mutta kammosin edessäni siintävää tavaramerta.

Olen lukenut Puhdistuksen ja Chimamandan kuuluisimman teoksen Puolikas keltaista aurinkoa eri mielentiloissa, enkä osaa sanoa kumpi ”kolahti” enemmän. Kummaltakin kirjailijalta olen pitänyt enemmän muista teoksista: Sofin tuotannosta lempparini on Baby Jane ja Chimamandan kirjoista pidän eniten Purppurahibiskuksesta. Kumpikin kirjailija on aloittanut pienemmillä tarinoilla ja liikkunut kohti kokonaisen kansakunnan muistia, hiljaisuuksia ja kollektiivisia traumoja. Chimamandan kuvaama Biafran sota on kenties vielä kipeämpi muisto Nigerian igbo-heimolle, koska siitä on kulunut vasta reilut nelisenkymmentä vuotta. Kummankin komeetan tapauksessa on ihmetelty sitä, kuinka nuori ihminen pystyy pääsemään sotaveteraanien ihon alle niin uskottavasti ja koskettavasti. Kumpikin lienee viettänyt todellista laatuaikaa isovanhempiensa ja muiden vanhojen sukulaisten kanssa. Itse nostan hattua kummallekin siitä, että he ovat onnistuneet kunnioittamaan menneitä sukupolvia monisyisellä, analyyttisellä tavalla, mikä ei ole kliseistä. En usko kummankaan teoksen saavan lukijoitaan pukeutumaan ”Kiitos 1939-45” tai ”Kiitos 1967-1970”-teepaitoihin, varsinkaan kun kummatkin kirjoittavat kansallisaatteesta, joka menetettiin isoveljen rautaisen saappaankärjen alle. Ei Viron ja Igbomaan historioilla ole suoraa vertailupintaa, mutta kirjailijoiden näkökulmien valinnassa on paljon yhtymäkohtia. Sanoisin, että heitä yhdistää feministinen näkökulma nationalismin ja postkolonialismin tarkasteluun.

Chimamanda ja Sofi ovat persoonallisuuksina kuin kahdelta eri planeetalta; Chimamanda on joviaali, sangviininen naapurintyttö, joka puhuu haastatteluissa mielellään arkisista asioista, Sofi taas kettutytön ja telaketjufeministin maineen saanut akateeminen älykkö. Chimamanda ottaa yleisönsä flirttailemalla ja tulemalla lähelle; Sofi vakavuudellaan ja älyllisellä etäisyydellä. Persoonallisuuserot näkyvät kielenkin tasolla, mutta jos olisin lukenut teokset tuntematta tekijöitä, en olisi osannut visualisoida heitä juuri sellaisiksi mediatähdiksi kuin he ovat. Olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla molempia samassa paneelissa, jossa aiheena olisi sukupuoli ja sota.

Sivulauseessa molempi taatusti myöntäisi, että tukka on poliittinen ilmiö.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s