Latteuksia loskasateesta

Kira_PoutanenUudenvuodenlupaukseni on rikkoutunut: olen palannut tosihuonoon kirjallisuuteen piristääkseni itseäni tai uskotellakseni, että voisin kenties joskus saada romaanin julkaistua kaikkine latteuksineen ja rimanalituksineen. Jos en muuta, niin valmiiksi pureskeltua chicklittiä. Jotain kulttuurien kohtaamisista ja parisuhteista. Hohhoijaa ja give me a break. Nyt eteeni tarttui mojova rimanalitus, Kira Poutasen Kotimatka (2009). Poutasta on mainostettu suomalaisen chicklit-kirjallisuuden uutena airuena ja hänen pokkarinsa koristavat jokaisen marketin tarjoushyllyä. Olen jo lukenut hänen alkupään romaaninsa Katso minua! kuin jäitä poltellen (älkää kysykö, miksi). Uusin trilogia, Rakkautta au lait, al dente ja on the rocks puhuvat kyllä jo nimeämisen politiikan tasolla puolestaan. Kotimatka vaikutti hieman erilaiselta hänen muista teoksistaan – siinä kuvataan kymmenen vuotta Pariisissa asuneen paparazzitoimittaja Lauran ensimmäistä kotimatkaa Helsinkiin siskonsa Minkan häihin. Minusta on kiinnostavaa lukea ulkosuomalaisten paluun narratiiveja, sillä usein maastamuuttaneilla on hypertarkka vainu synnyinmaan nykytilasta ja tulevaisuudesta.

Jos olisin asunut 10 vuotta poissa Suomesta, olisin luultavasti juuri tuon Lauran kaltainen ahdistunut valittaja, joka saa näppyjä jokaisesta plussakortin kyselystä, ylimakeasta siiderituopista ja kenkien poisottamisesta kuraeteisessä. Tunteiden tasolla tunnistin teoksesta monia omia muistojani eeppisistä lähdöistä ja paluista Helsinki-Vantaan lentoaseman kuluneille parketeille. En ole koskaan ollut vuotta pidempään poissa Suomesta; pisimmänkin ulkomailla asumisen aikana vierailin kotona Keski-Suomessa useamman kerran (tuli hautajaisia ja sydänsuruja). Romaanin päähenkilö Laura ei ole kyennyt palaamaan teini-iän syyllisyysepisodista johtuvasta häpeästä tai riittämättömyyden tunteesta johtuen. Hän on ajanut isosiskonsa psykiatriseen sairaalaan varastettuaan tämän poikaystävän teinimäisessä vedonlyönnissä toisten parishiltonien kanssa. Tämä juonenkäänne on romaanissa kaikista hatarin tai noloin. Sama Laura porhaltaa samanlaisessa tekotodellisuudessa kolmikymppisenä, eikä hän Pariisistakaan havaitse muuta kuin Eiffel-tornin, patongit, muotitalojen kutsut ja tylsät mutta kulinaristiset pari-illalliset kauppatieteilijöiden seurassa. Hän elää kuin liian kauan keitetty vihannes. Lukija ei ainakaan kaipaa hänen valmiiksi purtuun Pariisiinsa.

Luin kirjan, koska haaveilen tänä vuonna Pariisin- ja Bretagnenmatkasta. Ranskan suhteen olen nyt kaikkiruokainen. Kira Poutasen romaanissa tosin ranskalaisuus esiintyi vielä latteampana kuin suomalaisuus, se oli kuin ilmaan haihtuva pilvenhattara. Kyllä minua paikoitellen nauratti hänen kuvauksensa suomalaisista baareista, yökerhoista, polttareista ja häärituaaleista – näissä oli jotain dekonstruktiivista jutun juurta ja sopiva etäännyttävä ote. Mutta Ranskasta tai Pariisista en hänen matkassaan oppinut mitään uutta. Ottaen huomioon, että olen viettänyt elämästäni alle kaksi viikkoa Ranskan maaperällä, tämä on totaalinen rimanalitus. Minulle voisi myydä mitä tahansa scheibaa, mutta tämän teoksen anti pysyi Crème Bonjour- levitesarjan mielikuvatasolla ( heidän uusin makunsa on Intia, joten ketään ei kiinnosta valkosipulin pitoisuus klassikkotuotttessa.) Olen lukenut monia suomalaisten kirjoittamia teoksia, jotka sijoittuvat Ranskaan tai Pariisiin, Mika Waltarin Suuresta Illusionista eteenpäin. Vain tämä kirja aiheutti totaalisen pettymyksen. Mitään olennaista ei tarttunut takkiin.

Suomessa asuu iso kasa ranskalaisia, joille ketjuravintolan viinintarjoilu ei aiheuta traumaattista primitiivireaktiota, sillä he ymmärtävät, ettei viini ole keskeinen osa kulttuuriamme. Näille ranskalaisille on ihan ookoo pukeutua goretexiin pahimman kaamoksen aikana, sillä he katsovat aamulla ulos ikkunasta ja suunnittelevat päivänsä sen mukaisesti. Eivätkä he kuluta aikaansa asiasta valittamiseen. Tuntuu, ettei Kira ole paljoa matkustellut Suomen ja Ranskan ulkopuolella, ja tässä näkökulmassa hän paljastaa oman junttiutensa – mitä helvetin ensimmäisen maailman marinaa on se, että valkoinen glögi maistuu oksennukselta?  Oikeastaan tämä suomijunttiuden kauhistelu tuo mieleen enemmänkin Lenita Airiston kaltaisten pississ-kansantyhmistäjien elkeet kuin maailmankuulut ranskalaiset antropologit, kuten Claude Lévi-Strauss. Voisitteko kuvitella Lévi-Straussin marisevan chardonnayn nolosta tarjoilusta Papua-Uudella Guinealla?

Poutanen sortuu alta-lipan klassiseen tennissukkakommenttiin analysoidessaan romaaninsa hääparin rakkaustarinaa: Laura ei pysty ymmärtämään, miksi hänen siskonsa rakastaa miestä, joka vie häntä Tangomarkkinoille ja käyttää tennissukkia. Tätä postausta kirjoittaessani minullakin on jalassa pari Stadiumin halpoja mustia tennissukkia. Ihmiset käyttävät tennissukkia, koska ne lämmittävät hieman enemmän räntäsateessa kuin ohuemmat sukat ja koska niitä voi ostaa armeijan koskaan hukkaamatta paria. Olen ihan varma, että Ranskan tennissukkamarkkinat käyvät aivan yhtä kuumina kuin Suomessa. Kaikkialla maailmassa yh-äidit ostavat kasan tennissukkia kasvaville pojilleen ja joutuvat itsekin joskus käyttämään niitä, ellei muita ole puhtaina. Ranskassa tästä ei ehkä muodostuisi elämää suurempaa kansallista itsetunto-ongelmaa, sillä elämä on rikasta katsomatta ihmisen nilkkoihin. Suomessa muodostuu, ja Kira Poutasen kaltaisen teinipissiskertojan tahdissa ongelma vain kulminoituu.

Ranskalainen chicklit vaikuttaa hirveän lupaavalta genreltä, Katherine Pancolin ja Anna Gavaldan tuotantoon tutustuneena. Tai oikeastaan en edes tunkisi noita hienoja naiskertojia tuohon tunkkaiseen anglosentriseen, neoliberalistiseen genreen, sillä sekä Pancol ja Gavalda onnistuvat tuotannossaan kyseenalaistamaan rahan mahdin ja tuomaan esiin muidenkin kuin pääkaupunkien pintaliitäjien mielenmaiseman. Pancol ja Gavalda ovat Ranskan kirjallisuuden lupaavimpia nimiä, isoja kirjailijoita, vientituotteita, joiden viesti onnistuu ylittämään kulttuurirajat. Kira Poutanen kirjoittaa alkukantaisen juntahtavasti suomalaisten pikkukaupunkien teinipissiksille, joiden ainoana haaveena on tulla malleiksi tai pr-henkilöiksi jonkin Euroopan suurimmista keskuksista ja muoti/mediataloista. Thank God, niiden ulkopuolella on ennalta-arvaamattomasti vilisevää elämää.

PS: Romaanin kansikuva kertoo myös kaiken. Sen jälkeen ei lukijan kandeisi hirveästi vaivautua.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s