”Me suvaitsemattomat”

PAPPIA~1Kirsti Ellilä on minulle uusi kirjailijatuttavuus, vaikka olen monesti lukenut hänen blogiaan, Kirjailijan häiriöklinikkaa. Sain käsiini hänen kirkkotrilogiansa ensimmäisen osan  Pappia kyydissä (Karisto, 2011), jonka kannet lupailivat kevyttä chicklit-ilottelua. Tässä sarjassa seurataan syvästi uskovaista pariskuntaa, Aulista ja Matleenaa, ja heidän aviokriisiään. Olin riemuissani huomatessani, että joku on kirjoittanut ev.lut. kirkon kriisistä juuri tästä näkökulmasta. Kuitenkaan tämä ilottelu ei jää pelkän chicklitin tasolle, sillä tässä otetaan reippaasti poliittista kantaa eivätkä näkökulmatkaan ole stereotyyppisen ”naisellisia”.

Matleena on herkullisen ristiriitainen karaktääri – teologi, joka kieltäytyy pappisvihkimyksestä periaatesyistä. Periaatteet hän on kuitenkin omaksunut pappismieheltään Aulikselta – sopeutuminen raamatullisen naisen rooliin on ollut osana Auliksen hänelle tarjoamaa ”pakettia” seurusteluvaiheessa. Opiskeluaikoina Aulis olisi ehkä ollut kiinnostunut enemmän Matleenan ystävästä Titasta, mutta Titta ei lämmennyt Auliksen patriarkaalisiin kosioyrityksiin. Matleena lämpesi, koska on luonteeltaan hieman tossukka. Hän on naimisiin mennessään päättänyt omistautua miehelleen ja lapsilleen, mutta ei satu tietämään tai muistamaan, ettei avioliittolupauksessa sanota ”tahdon” puolison mielipiteille. Auliksen paketti on ”me suvaitsemattomat”  – mielentila ja kaveripiiri, joka pitää yhtä tuulessa ja tuiskussa ja joka tukahduttaa alleen osan kuuliaisista Martoista ja Marioista, ahdasmielisten pappien vaimoista. Heidän ainoa kapinansa on alkaa naida vaarallisia miehiä. Tai ehkä purra nikotiinipurkkaa. Tai nauttia pari siideriä päiväsaikaan. Tai karata ekohippien kommuuniin meditoimaan.

Kun Aulista uhkaa hattuhyllylle pano seurakunnassaan siksi, ettei hän suostu palvelemaan Jumalaa naispuolisten kollegoiden kanssa, Matleena alkaa ajatella omilla aivoillaan. Hän ei enää pysty ymmärtämään, miksi Aulis riskeeraa perheen toimeentulon Luther-säätiön hardcore-linjausten vuoksi. Hänen oma osa-aikatyönsä hautaustoimiston aputyttönä ei riitä asuntolainojen lyhentämiseen. Teoksen ilkikurinen draama rakentuu kummankin aviopuolison idealistisuudelle ja epäkäytännöllisyydelle – he esittävät mielellään uskovaista perheidylliä, mutta todellisuudessa kaikki heidän puutalonsa seinien sisällä on radikaalisti rempallaan. Lapset jäävät kasvattamatta ja koira kouluttamatta, kaikkialla haisee kissanpissa.

Kirjan tempo antaa chicklit-vaikutelman: tässä törmäillään ja sählätään kiihkeämmin kuin Sinkkuelämissä. Matleenalla on hirvittävä draivi päällä siitä huolimatta, että ulkomaailma diagnosoi hänet vakavasti masentuneeksi. Kai normisuomalaisen elämänmenon kuvaus masennuksesta on se, kun äiti ei aina jaksa herätä ennen pesuettaan kouluaamuina. Aika poikkeuksellista, että Ellilä on onnistunut muokkaamaan tyypillisestä ev.lut-seurakunnasta melkein seksikkään paikan. Matleenan ekso-ekskursio tosin kohdistuu alkoholisoituneeseen ortodoksipappi-Heikkiin, joka torjuu tämän lähentely-yritykset heti kättelyssä. Keski-ikäisen naisen seksuaalisuus tulee teoksessa ilmi rehellisenä ja alkuvoimaisena. Odotan jo jatko-osia, joissa Matleena alkaa puumanaiseksi ja kyseenalaistaa kaikkia seurakuntanuorien leireillä oppimiaansa arvoja (erityisesti selkäänpuukottavia moralistisia katseita kirkkokahvien jonossa)!

Nauroin ääneen tätä lukiessa moneen otteeseen ja mieleeni tuli, että tämän tarinan haluaisin nähdä lavalla. Tässä oli minulle sopivat dramaattiset jännitteet. Jotain yhteistä tässä oli Minna Canthin Papin perheen kanssa, joka sattuu olemaan kotimaisia lempinäytelmiäni. Kummassakin tekstissä toimitetaan ahdasmielisen konservatiivista kristillistä lehteä, jota kukaan nykyihminen ei halua lukea. Temaattinen yhtymäkohta löytyi myös Ulla-Lena Lundbergin Jään kanssa, vaikka tyylillisesti romaanit ovat eri planeetoilta. Kummassakin kuvataan kristillistä avioliittoa taistelutantereena. Jäässä voimakastahtoinen vaimo irrottaa miehensä karismaattisesta liikkeestä; tässä pariskunta erkaantuu toisistaan teologisen skisman vuoksi.

Vaikka kerronta on paikoitellen arkista puuroa, se tarjoillaan ainutlaatuisin luksuslisukkein.

Erilainen välimerenristeilijä

captain%20mandolinLouis de Bernières  (s. 1954) on brittiläinen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten Kefalonian saarelle sijoittuvasta rakkausromaanista Captain Corelli’s Mandolin. Luin kirjan kolme vuotta sitten lomareissulla Lefkadan saarella, josta teimme ikimuistoisen veneretken mm. Kefalonialle. Kefalonia tuntui sopivan kaukaiselta paratiisilta, jossa sielu lepäsi ja aistit pääsivät nauttimaan puhtaasta valosta. Ymmärrän hyvin, miksi romaani on filmatisoitu ja miksi filmistä tuli suuri hitti. Filmiä en ole nähnyt, mutta sen julisteet ja traileri vaikuttavat siirappisemmilta kuin romaanin kuvaus, joka on historiallisesti pikkutarkkaa ja poliittisia jännitteitä monisyisesti avaava. Siinä seurataan fasistien Kreikan-miehitystä vuonna 1941, Kreikan kommunistien maanalaista vastarintaa, ja italialaisen kapteenin ja kauniin lääkärintyttären romanssia.

de Berniéresin tuotanto on kiinnostavan kosmopoliittista. Hänen alkutuotantonsa keskittyy Latinalaiseen Amerikkaan, mutta mukaan mahtuu myös yksi Australian aboriginaalien laulupolkuja kulkeva teos Red Dog (1993). Vain kaksi viimeistä teosta The Partisan’s Daughter (2008) ja novellikokoelma Notwithstanding (2009) sijoittuvat Britanniaan. Valitettavasti muut teokset ovat jääneet tämän jo melkein kanonisen klassikon varjoon.

Henkilönä de Bernières on ollut huoleton pallontallaaja ja vastarannankiiski, joka ennen menestysromaaniaan kärsi todellisesta köyhyydestä. Hän ei luultavasti ole paljoakaan ollut palkkatöissä, vaan on omistanut elämänsä kirjoittamiselle, musisoinnille ja vetelehtimisille. Menestyskirjailija hänestä on tullut onnekkaiden sattumien kautta, ja vaikka hänen ei luultavasti tarvitse loppuikänään huolehtia rahasta, hänessä on edelleen rosoista shabby chiciä.

Birds Without Wings on Captain Corelli’s Mandolinia laajempi historiallinen saaga modernin Turkin synnystä, jossa yksi päähenkilöistä on itse Mustafa Kemal Atatürk. Mielestäni se on tuota massamenestystä kattavampi ja monisyisempi teos, mutta se vaatii eurooppalaiselta lukijaltaan enemmän keskittymistä ja taustoihin perehtymistä. Itsekin olen lukenut sitä jo yli kuukauden. Siinä seikkaillaan Anatoliassa 1900-20-luvuilla, jolloin paikallinen kulttuuri oli aidon monikulttuurista ja -uskonnollista. Tapahtumapaikka on fiktionaalinen Eskibahcen kylä, joka reaalimaailmassa tunnetaan Karaköyna. Lähin suuri kaupunki on muinainen Smyrna, nykyinen Izmir. Tämä oli aikoinaan kreikkalaisten kristittyjen asuttamaa aluetta, mutta vuosien 1919-22 sodan jälkeen kreikkalaisperäinen väestö joutui muuttamaan pakolaisina ”juurilleen”. Karaköyn kylä jäi autioksi, koska kylän hävitykseen liittyi ikäviä muistoja ja valtaosa anatolialaisista ei jaksanut kiivetä vuoristoiseen kylään. Viime aikoina alueella on ollut yritystä elvyttää turismia mm. kulttuurijuhlien ja putiikkihotellien muodossa. Lieneekö de Bernièresin vaikutuksesta – olihan Kapteeni Corellin vaikutus suuri Kefalonian turismin kehityksessä, siis miksei myös Turkissa?

gr-205Kirjassa kirjoitetaan valloittavan kauniisti lapsuudesta, kristittyjen ja muslimilapsien yhteisistä leikeistä ja vapauden vyöhykkeestä, joka kylässä vallitsee. Kirjan nimi tulee romaanin kattavasta lintuteemasta – kylässä asuvat pojat Karatavuk ja Mehmetcik, jotka tuntuvat kommunikoivan pelkästään savilintujen avulla (näistä tulee mieleen lapsuuteni kukkopillit). Karatavuk kuvittelee myös pystyvänsä lentämään ja hypättyään rinteeltä loukkaa itsensä pahasti. Philothei on kylän kaunein tyttö, jonka parivaljakkona on kömpelö ja karvainen Drosoula – tyttöjen ystävyys ei katkea, vaikka toinen heistä saa kaiken huomion. Drosoula päätyy maanpakolaiseksi Kefalonian saarelle, jolta hän muistelee kauniita kotiseutujaan ja niiden verisiä tapahtumia vanhana naisena. Romaanissa on yli kymmenen kertojaa, joista kukaan ei ole leimallisesti päähenkilö. Tarinat polveilevat Atatürkin viinanhuuruisesta nationalismista kylänmiesten sovinistisiin vitseihin ja bordellin eronneiden ja karanneiden naisenpuolikkaiden surullisiin kohtaloihin.

Romaanissa minua kiinnosti eniten uskonnon asema kyläläisten arjessa. Koska muslimit ja kristityt (ja osin myös juutalaiset) olivat eläneet rinta rinnan yli vuosituhannen ja menneet naimisiin keskenään, uskomusten ja rukousten muodot olivat todella hybridejä. Moni muslimi vei salaa uhreja Neitsyt Marialle, ja kuollessaan väki pyrki varmuuden vuoksi pääsemään synneistään kummankin Jumalan kasvojen edessä. Pakanallisiakin tapoja heillä oli, esimerkiksi suuri toivomuspuu, jonne erityisesti kylän naiset kävivät solmimassa riepuja esimerkiksi lapsilykyn takaamiseksi. Romaani onkin elegia pysyvästi menetetylle kulttuurille, joka on edelleen alueella läsnä hylätyissä taloissa ja antiikin raunioissa.

Teoksessa on valtavasti viitteitä koko Ottomaanien valtakunnan imperialistiseen historiaan, ja se antaa myös eväitä Balkanin alueen lähihistorian ymmärtämiseen. Esimerkiksi Bosnia-Herzegovinan ja Montenegron asemaan viitataan runsaasti. Romaani zoomaakin tarkalla linssillä Anatoliasta kohti kaakkoista Eurooppaa ja koko Välimeren yhteyttä. Välillä de Bernières kirjoittaa pedagogisesti kuin historian opettaja, mikä saattaa ärsyttää taiteellisemmin suuntautuneita lukijoita. Muuta heikkoa lenkkiä en näistä romaanijättiläisistä löytänyt. Erityistä plussaa antaisin hänen sanavarastostaan, sillä romaani pursusi sanoja, joita en automaattisesti tunnistanut enkä pystynyt edes intuitiivisesti arvaamaan. Innovatiivinen kielenkäyttäjä on tämä herra.

Venäläisestä antifeminismistä

Irina VolynezBongasin Aamulehdestä seminaarikutsun ”Venäjän uudet arvot”. Tilaisuudessa oli tarkoitus keskustella mm. feminismistä, lastensuojelusta ja homojen ja lesbojen asemasta yhteiskunnasta. Huomasin kuitenkin seminaaria edeltävänä iltana, että Tampereen apulaispormestari Olli-Poika Parviainen oli torpedoinut Metso-kirjastoon suunnitellun seminaarin. Hänen mukaansa tilaisuus oli vähemmistöjä loukkaava.

Ensin luettuani uutisen olin Olli-Pojan kanssa samoilla linjoilla. Olen seurannut seminaaria puuhanneen Johan Bäckmanin ja hänen Antifa-porukkansa touhuja jo vuosia, enkä ole välittömästi vaikuttunut heidän tavastaan argumentoida medioissa. Mutta asiaa hieman mietittyäni tulin toisiin ajatuksiin. Koska itse olen ollut feministi teini-ikäisestä saakka ja julistanut  nais- ja sukupuolentutkimuksen ilosanomaa puolet elämästäni, mieleeni tulee, että ehkä myös ilosanomani vastustajilla voisi olla luvallinen paikka puhua omista ajatuksistaan.

Hommasin siis sähköpostitse Irina Volynezin, kazanilaisen aktivistin ja neljän lapsen äidin pamfletin Venäläisen äidin pyhä velvollisuus (2013, Venäläiset äidit Suomessa ry). Irina kannattaa uutta Suur-Isänmaapuoluetta ja on mukana Miljardi venäläistä-kampanjassa ja Internet-kodinturvajoukoissa. Suurperheen äitinä hän on kokenut joutuvansa syrjityksi, kun ihmiset kysyvät häneltä noloja kysymyksiä perheen lapsiluvusta. Joissain asioissa olenkin Irinan kanssa samaa mieltä: mielestäni suurperhe on joillekin yksilöille luontainen tapa olla maailmassa (kunhan eivät tunge malliaan muille). Pohjoismaisessa lastensuojelussa on taatusti paljon epäkohtia, jotka vaativat akuutteja toimenpiteitä. Venäläisessä perhekulttuurissa on paljon hyvää ja kaunista. Ei ole oikein, että länsimaista feminismiä tungetaan automaattisena ratkaisumallina muiden kulttuurien ongelmiin.

Sen sijaan pelkään ihmisiä, jotka joka toisessa lauseessa kutsuvat itseään patriooteiksi. Pelkään kaikkia kodinturvajoukkoja, olivatpa ne virtuaalisia tai fyysisiä. Minusta lasten ja nuorten seksuaalivalistus on elämää ylläpitävä voima, varsinkin maissa, joissa HIV/AIDS-tilastot ovat korkeita, mukaanlukien naapurimaamme. En usko, että on oikeita tai vääriä satuja, vaan lasten pitäisi kuulla mahdollisimman monenlaisia sellaisia. Ja jos SUVAITSEVAISUUS on Irinan mukaan syypää kaikkeen mätään maailmassa, palautetaanko maailmaan hyvyys ja pyhyys suvaitsemattomuudella?

Lopuista asioista en kykenisi hänen kanssaan väittelemään. Olemme kasvaneet niin eri maailmoissa. Tosin suurin osa tuntemistani venäläisistä ei tosiaankaan ajattele maailmasta samalla tavalla kuin Irina. Kyllä Irinan lausunnot homoista ja feministeistä loukkasivat minua. Tässä hieno analyysi feminismin syistä:

”Ensimmäinen syy on miehen puute, joka johtuu hankalasta luonteesta, fyysisestä rumuudesta tai epäonnesta. Toinen syy on laiskuus eli haluttomuus suoriutua naisen perhevelvoitteista (lasten kasvattaminen, kaupassa käyminen, kodin siivoaminen, ruoan tekeminen, pyykin peseminen). Normaali nainen selviytyy näistä tehtävistä aivan kuten lasten synnyttämisestä ja imettämisestäkin. Kolmas syy on mieltymys samaa sukupuolta oleviin seksipartnereihin.”

Kuinka tähän voisi vastata millään älyn häivällä?

Mutta joissain asioissa haluaisin valistaa Irinaa. Kun tämä Venäjän äitien taistelu tuntuu ensisijaisesti kohdistuvan suomalaiseen lastensuojeluun, niin haluaisin heidän tietävän joitain perusasioita sen historiasta. Lastensuojelu on pohjoismainen hyvinvointivaltion tuotos, jonka taustalla ei ole syvällistä feminististä ideologiaa. Sitä on kehitetty sosiaalityön ammatillisissa piireissä, enkä pidä sosiaalityötä kovin vaikutusvaltaisena feminismin pesäkkeenä. Vaikka sosiaalityöntekijät ovat naisia, se ei tarkoita, että he olisivat kiihkomielisiä feministejä. Suomeen feministinen ajattelu sen radikaalimmassa muodossa on tullut paljon myöhemmin kuin Venäjälle – esim. Aleksanda Kollontain ajatuksia pidettiin täällä liian rajuina. Suomalaiset naisasianaiset, jotka saivat aikaan naisten äänioikeuden vuonna 1917 eivät olleet sellaisia feministejä, joksi me feminismin tänä päivänä ymmärrämme. Suomen hyvinvointivaltion äidit halusivat uudistuksillaan nimenomaan auttaa äitejä ja perheitä arkisen taakan kantamisessa.  Heillä ei ollut mitään pyrkimystä rikkoa perheitä, päinvastoin. Me suomalaiset olemme syystäkin ylpeitä edullisesta päivähoidosta, kouluruokailusta, pitkistä vanhempainvapaista, neuvolatoiminnasta, äitiyspakkauksesta, yksinhuoltajaperheiden tukimuodoista. On täysin aiheellista, että lastensuojelu valvoo perheitä, joissa on päihde- ja mielenterveysongelmia tai joissa lapsia pahoinpidellään. Meillä ei ennen 2000-lukua ollut kriisiä lastensuojelussa, koska työntekijöitä oli tarpeeksi ja he ehtivät perehtyä perheiden asioihin riittävästi. Vasta 2000-luvulla aiheettomat huostaanotot ovat lisääntyneet, koska työntekijöitä ei ole tarpeeksi. On Suomessa asuvien venäläisten äitien etu, että lastensuojelun resursseja lisättäisiin, sillä silloin perheiden ongelmia voitaisiin hoitaa ennaltaehkäisevästi eikä aihetta huostaanottoihin syntyisi. Suomalaiset perheet kärsivät samasta ongelmasta kipeästi. Kyseessä ei ole ristiretki venäläisen perheen pyhiä arvoja vastaan.

Irinan pamfletti oli railakkaasti ja viihdyttävästi kirjoitettu, joten mistään tyhjästä tynnyristä ei tosiaankaan ole kyse. Voisiko olla, että Irinakin olisi lapsena ja nuorena hyötynyt Neuvostoliiton sukupuolten tasa-arvon ideologiasta, saanut kohtuuhyvän koulutuksen ja oppinut jopa kirjoittamaan niin provosoivasti, että tuhannet suomalaiset kaatavat nyt aamukahvinsa rinnuksille hänen pamflettiaan lukiessa?

Sotareportaasi vai fiktiota?

heikura-jouko-mustien-vuorten-varjossaJouko Heikura oli minulle täysin tuntematon kertoja, ennen kuin löysin hänen esikoisensa Mustien vuorten varjossa (Gummerus 2011) Kirjatorin loppuunmyynnistä. Tartuin kirjaan sen mystisen kannen vuoksi ja ylläri ylläri, se kertoikin ainakin kolmanneksen ajan Bosnian sodasta.

Päähenkilönä on Rakel Aho, nuorehko toimittaja joka lähetetään raportoimaan Balkanin sodista ja kommunismin murtumisesta. Hänen tukikohtansa on Budapest, josta hän tekee reportaasimatkoja lähialueille. Ensimmäinen reissu tapahtuu Ceaucescujen teloituksen aikaan 1990 ja hänen touhujaan seurataan noin kolmen vuoden ajan. Heikura on ilmeisesti itsekin toiminut toimittajana Itä-Euroopassa noina aikoina ja tuntee alueen poliittisen historian faktatasolla suvereenisti. Romaani onkin faktapainotteinen kertaus 90-luvun tapahtumista.

Romaani on saanut vaihtelevia arvioita lehdistössä ja blogimaailmassa. Tarkkaan en niitä lukenut, sillä yritän blogiarvioissa pysyttäytyä omissa tulkinnoissani. Ymmärrän, miksi romaani on julkaistu: se on vauhdikas road movie, siinä on hyvää ajankuvaa ja osuvia silmännäkijän lausuntoja, paikkojen ja maiseman kuvaus on vivahteikasta. Lukija pääsee käymään neljässä postkommunistisessa maassa samaan syssyyn ja todistamaan ihmisten köyhyyttä, kurjuutta, luovuutta ja kekseliäisyyttä. Matkustamisen kuvaaminen on tässä romaanissa parasta.

Lajityypin määrittely on vaikeaa. Tässä on dekkarin, matkakirjan ja puhtaan journalistisen sotareportaasin tyylipiirteitä. Eikä tämäkään ole häiritsevä tekijä, kirjoittavathan monet muut onnistuneita hybridiromaaneja. Oikeastaan eniten tässä ärsyttää se, että Rakel Aho tuntuu aina pääsevän tai joutuvan tapahtumien keskiöön. Ei ole uskottavaa, että ensikertalainen Bosniassa pääsisi heti serbiarmeijan salaiselle pääkallopaikalle kättelemään Radovan Karadzicia. Eikä ole uskottavaa, että hän pelastautuu joukkoraiskauksesta yhden alkoholisoituneen venäläisreportterin turvin. Fiktion kirjoittajalla on toki lupa tiivistää aikaa ja sijoitella henkilöitään mitä uskomattomiin paikkoihin – siksi fiktio on fiktiota – mutta hänen on myös hallittava teoksen kokonaisuus. Jos liioittelun ja maagis-realismin tielle lähdetään, silloin on osattava myös parodian ja fantasiakirjoittamisen keinoja. Heikura ei osaa vetää tarinaansa puhtaasti överiksi, jolloin lukija tunnistaisi olevansa ”muualla”.

Minulle olisi lukijana riittäneet pienemmätkin tarinat. Tässä oli hienoja sivuhenkilöitä ja arkisia kohtaamisia, joissa olisi ollut tarpeeksi potentiaalia yhteen romaaniin. Liiallinen turboahtaaminen ei koskaan ole suositeltavaa kirjallisuudessa.

Toinen ongelma oli Rakelin ja Romeon, romanialaisen nuoren opiskelijan/pikkurikollisen suhteessa. Heikura ei vain ole romanttinen eikä eroottinen kuvaaja. Rakel Ahon hahmo olisi toiminut paremmin takakireänä vanhanapiikana, viileänä uraohjuksena tai vaikka sadomasokistisena amatsonina, mutta Rakelin ja Romeon suhde tökki jo nimeämisen politiikan tasolla- saati sitten seksuaalisen politiikan. Romeo raiskaa Rakelin kännissä bukarestilaisessa hotellihuoneessa, mutta tästä huolimatta Rakel ei saa miestä mielestään. Romeo palaa hänen elämäänsä Budapestin kadunkulmassa, sillä heidät on väistämättä tarkoitettu toisilleen. Taas näitä kökköjä kohtalokkaita kohtaamisia. Näillä ansioilla saisi jo vuosisadan huonoimman seksikohtauksen palkinnon.

Kirjalle on luvassa jatkoa teoksessa Joki kaupungin alla (2013), jossa Rakel Aho on saanut siirron Lontooseen. Ilmeisesti esikoisesta on pidetty sen verran, että kakkososan kustantaminen kannattaa. Kiinnostaisi kyllä katsoa, onko ”Raksu” kehittynyt henkilöhahmona ja millaisiin uskomattomiin seikkailuihin hän joutuu siirryttyään Euroopan laitamilta sen keskipisteeseen.

Turkulaista psykodraamaa

katoamisten_kirjaIida Rauman Katoamisten kirja (2011) on suorasukainen ja raaka romaani nuorten aikuisten maailmasta Suomen Turussa. Jo kansitekstistä voi päätellä, että kirjailija pyrkii provosoimaan: ensimmäisenä teemana mainitaan runkkaaminen. Aika rankkaa! Tässä on 19-vuotias nimetön päähenkilö, joka asuu yhdessä entisen luokkatoverinsa Sofian kanssa. Molemmat naiset ovat entisiä koulukiusattuja, mutta päähenkilö kipuilee muistojensa kanssa rankemmin kuin rakastettunsa. Pikkukaupungista tullaan ja pikkukaupungin mentaliteetti on edelleen syvällä heissä. 19-vuotiaiden parisuhde alkaa olla jo loppuun koluttu luu, sillä seksuaalisten halujen tasolla he eivät enää kohtaa. Päähenkilö alkaakin fantasioida kosovolaisesta työkaveristaan Zorkasta, joka on yksi romaanin avainhenkilöistä, kadonneista.

Kadonneiden teema on onnistunut ratkaisu: Rauma pysyy sille uskollisena ja se kantaa mainiosti loppuun asti. Päähenkilön isä on kadonnut ulkomaille, hänen äidillään historiantutkijalla on pakkomielle sisällissodan aikaisista kadonneista, vanhainkodissa, jossa päähenkilö on töissä, on laitokseen iäkseen kadonneita, joita kukaan ei käy katsomassa. Zorka on kadonnut suvultaan ja ystäviltään, koska uskoo suurimman osan heistä kuolleen sodassa eikä kestä kuulla totuutta. Päähenkilö haluaisi kadota masennukseensa, paniikkihäiriöön ja sekakäyttöön, mutta ei vielä ole liian syvällä tuossa suossa. Rauma kuvaakin ansiokkaasti, kuinka vaikeaa sairauden alkuvaiheessa on saada apua, ellei ole vahvasti itsetuhoinen.

Lukijana olisin tullut toimeen yhdellä rankkisaiheella vähemmän. Koulukiusaamisteema oli tässä julmin, mutta myös irrallisin muusta juonesta. Tavallaan se selitti parhaiten päähenkilön nykytilaa, mutta se oli lohdutonta luettavaa kaiken muun tuskan keskellä. Vanhainkotiteema toimii paremmin, samoin äiti-tytärsuhteen käsittely. Runkkaamiskohtauksissa koin myötähäpeää, ehkä siksi, että asiaa korostettiin jo kissankorkuisin kirjaimin kansitekstissä – tuli samanlainen olo kuin jotain todella päälleliimattua performanssitaidepläjäystä katsellessa. Naisten välistä rakkautta sen sijaan kuvattiin rohkeasti ja monisyisesti.

Romaanissa päädytään etsimään kadonneita Balkanilta, Belgradista ja Pristinasta. Zorkan hahmo kirkastuu, hän saa pienen palan historiaa ja tulee enemmän lihaksi. Maahanmuuttajanaisen hahmo on onnistunut, sillä hänen kohtaloaan ei surkutella yhtään; päinvastoin hänet esitetään superitsenäisenä toimijana. Päähenkilö alkaa tajuta, ettei hän voi löytää kadonneita vodkapullo ja Tenox-paketti kädessä. Kummassakin tapahtuu jonkinasteista reipastumista ja loppu jää helpottavan avoimeksi.

Esikoisromaanina tämä on edellämainituista puutteista huolimatta vaikuttava. Tässä on jotain yhteistä Sofi Oksasen Baby Janen kanssa, mutta Raumalla on pyrkimyksenä näyttää nuorten mielenterveys- ja päihdeongelmat laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Tästä tätä nykyä helsinkiläisestä talonmiesnaisesta kuullaan vielä.

 

Fantastista homojen hommaa

juurikasvua_kastelua_480Satuin näkemään TV:stä YLE:n vuonna 2009 tulleen Saara Saarelan ohjaaman minidraaman Juurikasvua uudelleenlähetyksen. Kaksiosaisessa sarjassa seurataan Mikan (Antti Luusuanniemi) ja Ricun (Ville Myllyrinne), helsinkiläisen homoparin rantautumista pohjoispohjalaiseen pikkukuntaan. Mika on saanut kunnasta paikan lääkärinä ja Ricu seuraa perässä edustusvaimona, joka pian onnistuu työllistämään itsensä kampaajana. Pariskunnan tavat ovat auttamattoman elitistiset ja ikävä Stockan herkkua ja sushibaareja kohtaan on välillä ylitsepääsemätön. Arvata saattaa, että paikallisen väestön asennemaailma kliseistä homoparia kohtaan on heti kättelyssä nurja, mutta pikkuhiljaa pariskunnasta stereotyyppisempi, dramaattisempi ja ärsyttävämpi osapuoli Ricu onnistuu sulattamaan paikkakunnan naisväen sydämet. Mikan sopeutuminen on mutkikkaampaa, sillä hän joutuu homofobian lisäksi taistelemaan kunnan minimaalisista resursseista. Terveyskeskukseen ei saada ajanmukaisia laitteita eikä tietokoneita, lähetteitä erikoislääkärille pitäisi minimoida, eikä parille luvattu keittiöremonttikaan meinaa onnistua.

Ricun hahmo on suorastaan karnivalistinen eikä Mikakaan jätä katsojaa kylmäksi. Vaikka sarja pääosin keskittyy pariskunnan suhdevääntöön, on tässä paljon muutakin yhteiskunnallista sisältöä. Saarela ottaa mainiosti kantaa mm. kaupunkilaisten downshifting– ajatteluun ja maallemuuttoon liittyvään idealismiin, joka usein rapisee jo ennen kuin ensimmäisiin lumitöihin päästään. Vaikka tunnen Pohjanmaata huonosti, tunsin pääseväni hyvin sisälle mielenmaisemaan. Lakeuksien kuvaus on poeettista ja romantisoivaa, mikä tuo hyvää vastapainoa irvokkaillekin kohtauksille. Paikalliset esitetään mielestäni realistisesti, esim. terveyskeskuksen henkilökunta on loppujen lopuksi sympaattista porukkaa, vaikka alussa karsastavatkin Mikan elvistelyä kahvihuoneessa. Kunnanjohtaja esitetään kunnon ketkuna, opportunistisena selkäänpuukottajana, joka pönötyksestään huolimatta kärsii yksityiselämässään vaimonsa uskottomuudesta ja alisuoriutujapojan vetkuilusta.

Olen hirvittävän huono television katsoja ja harvoin mikään sarja jättää minuun syvempää muistijälkeä. Downton Abbeyn päätettyä minulla ei ole ollut mitään varteenotettavaa sarjaa seurattavana. Tätä olisi jaksanut seurata vaikka koko vuoden, niin herkullista ja hersyvää sarjan huumori oli. Pidin tästä enemmän kuin esim. siirappisesta Karjalan kunnailla-sarjasta tai Kemijärvelle sijoittuvasta Taivaan tulista (kumpaakin olen tosin seurannut vain toisella silmällä, kun ne eivät onnistuneet vakuuttamaan). Toivoisin YLE:ltä lisää samantyyppistä laatudraamaa, jossa vaikeistakin asioista puhutaan sellaisina kuin ne ovat.

 

Romaani, joka otti koville

elina hirvonen kauimpana kuolemastaElina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (2010) otti lukukokemuksena koville. Chicklit-suosta kuiville selvinneenä sieluni janoaa rankkoja tarinoita. Tästä teoksesta olen kuullut huhuja kauan, mutta aluksi vierastin aihetta – ylipäänsä en ole nauttinut valkoihoisten eurooppalaisten kirjoittamista Afrikka-romaaneista. Ainoana poikkeuksena on ollut John le Carrén Uskollinen puutarhuri, joka saa minut itkemään joka kerta, kun palaan siihen. Lajityypeiltään Hirvonen ja le Carré seisovat etäällä toisistaan, mutta temaattisesti heillä on paljon yhteistä – tosin Hirvonen onnistuu valaisemaan afrikkalaista arkea vielä nyansoidummin.

Kauimpana kuolemasta on lyyrinen elegia köyhyydestä, sairaudesta, taikauskosta, naisvihasta, ja ennen kaikkea rakkaudesta. Teemoja Hirvonen on onnistunut sisällyttämään 239 sivun pakettiin loputtomasti, mutta hänen kielellinen mestaruutensa pelastaa romaanin tukehtumiselta. Harvoin eteen tulee näin tiivistä ja samalla ilmavaa romaania. Tässä ei ole yhtään turhaa sanaa, ei yhtään ärsyttävää rönsyä, vaan kaikki on viimeisen päälle harkittua.

Romaani kuljettaa lukijansa uusliberaalin talouden kurjimuksessa kamppailevaan Sambiaan, jossa erityisesti lasten asema on järkyttävä. Romaani on kirkuva huutomerkki lasten oikeuksien puolesta; se ravistelee lukijaa ja saa pohtimaan globaalia eriarvoisuutta yksityiskohtaisen tarkasta näkökulmasta. Orpolapsia käyttävät seksuaalisesti hyväksi sekä valkoiset ekspatriaatit että paikalliset; pienellä pojalla on sukupuolitauti kurkussa niin, että hän menettää äänensä loppuiäkseen. Pienet tytöt eivät löydä muuta keinoa päästä irti hyväksikäytön traumoistaan kuin imppaamalla liimaa. Orpolasten jengit pyörivät mielellään kaupungin ainoan länsimaistyylisen ostoskeskuksen lähellä, mutta sen sisälle heitä ei huolita. Kaikilla matkoillani kehitysmaihin minua on eniten ällöttänyt juuri tämä ilmiö: ostarit, joilla on aseistetut vartijat. Ymmärrän vielä (tiettyyn pisteeseen asti) rikkaiden aidatut asumukset, mutta tämä on se kohta, jossa itken maailman pahuutta. Hirvonen kuljettaa lukijansa varmoin ottein lukuisiin hankaliin ja kiusallisiin paikkoihin. Hän voisi tehdä sen paljon irvokkaamminkin, mutta hänen kielensä pelastaa lukijan ajautumasta epätoivoon.

Samastuin romaanin hahmoista eniten nuoreen naiseen Estheriin, joka on päässyt maaseudulta opiskelemaan Lusakaan, valmistunut taloustieteen ja kehitystutkimuksen maisteriksi ja päässyt työskentelemään länsirahoitteiseen kansalaisjärjestöön. Hän huolehtii yksin orpolapsesta Susanista, joka olisi luultavasti kuollut pahoinpitelyn aiheuttamiin ruhjeisiin, ellei olisi saanut varaäitiä. Estherillä on ollut kiihkeä rakkaussuhde brittimiehen kanssa, joka lennätettiin kotimaahansa kuolemaan. Hänellä ei ole elämässä enää muuta tarkoitusta tai toivoa kuin ottolapsesta huolehtiminen- koulupuvun silittäminen ja eväiden pakkaaminen. Hän kutsuu itseään maallistuneeksi nunnaksi, jonka tehtävänä on vain suorittaa elämä loppuun. Estherin rakkaus lapseen on järisyttävän vahva voima. Sitten hän tapaa suomalaisen Paulin, keski-ikäisen kehitysmaaidealistin, joka on tullut Sambiaan myös suremaan tai unohtamaan, hukuttamaan itsensä sundownereihin ja esittämään parkkiintunutta kolonialistia, koska ei enää muutakaan keksi. Sambia on hänen lapsuutensa kotimaa, paikka jossa hän koki elävänsä vapaampana kuin Suomessa. Paulin pojasta Markista on tullut uusnatsi, siitä huolimatta että isä on kasvattanut häntä globaaliksi kansalaiseksi (tai ehkä juuri siksi?). Hän häpeää poikaansa niin paljon, ettei voi enää asua tämän kanssa samassa maassa. Hän pakenee Sambiaan, maahan jonka kurjuus ja hätäkin esiintyvät hänelle inhimillisempänä kuin Suomen yltäkylläisyydessä sikiävä rasismi.

Esther ja Paul ovat vastuullisia aikuisia, joiden rakkaus ei pohjaudu materiaaliselle hyödylle tai vallankäytölle. Tämä oli se ”liima” joka piti teoksen koossa, sillä muut tarinat olivat yltiötraagisia. Oli myös hienoa, että tässä esitettiin afrikkalainen nainen kypsänä, kriittisenä ja rajoja rikkovana toisinajattelijana. Teosta on verrattu jopa Toni Morrisonin proosaan. Itse en menisi merta edemmäksi kalaan, vaan näen teoksessa yhtymäkohtia esimerkiksi zimbabwelaisten kertojien, Yvonne Veran ja Tsitsi Dangarembgan kanssa. Ihailen Hirvosen kykyä irrottautua länsimaisesta tavasta tarkastella maailmaa. Jos kirjoittajan nimeä ei olisi paljastettu, olisin pitänyt tätä afrikkalaisen kirjoittamana, paria yksityiskohtaa lukuunottamatta.

Kirjasta löytyi tasan yksi puute tai valittamisen aihe. En pitänyt siitä, että afrikkalaiset tytöt pantiin laulamaan suomalaista Jumalan kämmenellä-virttä, se tuntui anakronistiselta tai pelkästään asiavirheeltä. Olisi löytynyt satoja afrikkalaisia kristillisiä lastenlauluja, joiden voima olisi ollut vahvempi.