Kuin piispaa pappilassa

Vesilahti pappilaTietoisuuteni suur-Tampereen talousalueesta on laajentunut eksponentiaalisesti sen jälkeen, kun jäin työttömäksi. Vähään aikaan en ole lähialuematkaillut, mutta tällä viikolla eteen tuli taas uusi neitsytmatka, tällä kertaa Vesilahden pikkuruiseen kuntaan ja sen legendaariseen pappilaan, jossa järjestettiin monikulttuurinen ilta. Pappila ei ole ollut aina seurakunnan käytössä, vaan se on vasta äskettäin entisöity uudelleen kirkkoherranvirastoksi ja erilaisten kerhojen toimintatilaksi. Varsinainen salonki oli täynnä hyvällä maulla valittuja antiikkihuonekaluja ja itämaisia mattoja. Tunnelma oli rennon juhlallinen – kalusteet oli tarkoitettu käytettäviksi, ei tuntunut, että olisi istunut museossa. Ilta oli poikkeuksellisen lämminhenkinen ja sääkin suosi vierailijoita. Oli suorastaan hurmiollista istua aurinkoisena kesäiltana pappilan pihalla ja kuunnella lintujen pesänrakennuspuuhia. Valitettavasti kamera jäi kotiin, joten lainaan internetin julkisia kuva-aarteita.

Vesilahti on Pirkanmaan alueella ensimmäinen paikkakunta, jonne perustettiin seurakunta jo 1100-luvun lopulla. Kristinuskon ja pakanauskon välillä käytiin sielläkin verisiä taisteluja. Kuuluisin pakanasoturi oli nimeltään Kirmukarmu, jonka kunniaksi paikkakunnalla on ristitty mäki. Mäeltä on löytynyt arkeologisissa kaivauksissa arvokkaita kulta- ja pronssiesineitä kuten Kirmukarmun  ponsi, jossa on makaava mursu tai Ikuturso. Vesilahdelta on lukuisia muinaiskalmistoja, joilla olisi kiinnostavaa vierailla. Samoin Klaus Kurjen tie on virallinen muinaispolku, jonka varrella voi aikamatkailla sekä rauta-ajan muinaishistoriaan että keskiajan Laukon kartanon tarinoihin.Kirmukarmu

Laukon kartano tunnetaan legendaarisesta Elinan surma-balladista, jonka Lönnrot keräsi vesilahtelaisilta ollessaan kartanon kotiopettajana 1820-luvulla. Huhutaan, että Klaus Kurki-niminen tuomari olisi 1400-luvulla surmannut nuoren vaimonsa mustasukkaisuusdraaman keskellä, mutta koska vastaavia kulkutarinoita on Euroopan kansanrunous pullollaan, tarinan reaalimaailmallisesta paikkansapitävyydestä on väitelty pitkään. Kuka Klaus Kurki olikaan, hienosti hänen legendansa on elänyt – yksi Helsingin hienoimmista hotelleistakin kantaa hänen nimeään. Runoa on dramatisoitu eri muotoihin jo kohta 200 vuoden ajan, Oskar Merikanto on pukenut sen säveliksi ja onpa Maria Jotunikin kirjoittanut romaanin Klaus, Louhikon herra (1941). Balladissa on 400 säettä, joten se ei ole mikään kevyt iltalukeminen, jos sen haluaa ymmärtää syvällisemmin. (Allaolevassa kuvassa Ella Eronen ja Santeri Karilo vuoden 1938 elokuvassa Elinan Surma, ohj. Kalle Kaarna.)

Elinan surmaEn myöskään tiennyt, että Tampereen Laukontori on saanut nimensä vesilahtelaisesta kartanosta. Laukon isäntä aloitti höyrylaivaliikenteen Vesilahden ja Tampereen välillä 1800-luvun lopulla. Torikauppa vilkastui satamassa tämän linjan ansiosta, ja siksi tori on saanut nimensä kartanon mukaan.

Mietin, olisivatko Laukon kartanon aikaansaamat torpparien massahäädöt 1900-luvun alussa innoittaneet Väinö Linnaa kirjoittamaan Täällä Pohjantähden alla. Tämä oli aikanaan skandaalinkäryinen episodi, varmasti yksi Suomen historian brutaaleimmista köyhien kyykytysoperaatioista, jonka jälkimainingeissa alkoi jo näkyä sisällissodan varjot. Itsepintainen suomenruotsalainen kartanon herra ei suostunut perumaan määräystään, vaikka häntä varoitettiin tilanteen poliittisesta räjähdysalttiudesta. Tosin Pohjantähdessä suomenruotsalainen kartanon isäntä esitetään välillä täysin humaanina tapauksena – asia, jota Linnan tuotannossa ihailen, sillä hänellä ei ole mustavalkoisia hyviksiä eikä pahiksia.

Laukon kartano näyttää olevan hieman poshimpi paikka nykyään, ja sinne pääsee vierailemaan vain muutaman kerran kesässä Vesilahden kunnan järjestämillä opastetuilla bussiretkillä. Kartano on pääasiallisesti hevostila, jonka hevoset ovat niittäneet mainetta ja kunniaa raveissa ja ratsukilpailuissa ympäri maailmaa. Kartanon tytär, Liisa Lagerstam on väitellyt kulttuurihistorioitsija, jolla on myös historia-alan yritys Laukko Historicum (www.laukkohistoricum.fi). Lagerstam tutkii työkseen 1600-luvun suomalaista kartanoelämää ja erityisesti maskuliinisuuksia – miesten muotia, elämäntapoja ja käsityksiä siveellisyydestä. Väitöskirjan lisäksi hän on julkaissut suomenkielisen tietokirjan Kartanon herra Gabriel Kurck (2008), joka on mikrohistoriallinen tutkimus aatelismiehen käsityksistä kunniasta, isyydestä ja hengellisyydestä. Hänen äitinsä Leena Lagerstam on kirjoittanut Laukon kartano-aiheisen keittokirjan, joka on täynnä kuvia kartanon interiööreistä. Näitä teoksia netissä silmäiltyäni mieleeni tulvahtaa se perverssi fiilis, kun Glorian Antiikki-lehden puhelinmyyjä soittaa minulle keskellä työpäivää ja olen v-tuuntunut ja haluan saarnata hänelle lähiöyksinhuoltajan elämäntavasta – ”Luuletteko, että minulla olisi kiinnostusta lukea kartanonrouvien entisöintipulmista?”. Mutta oikeasti olen kiinnostunut vanhoista kartanoista ja antiikkihuonekaluista. Ja se tuntuu perverssiltä ottaen huomioon elämäntilanteeni.

Vesilahteen aion palata loppukesästä, kun vanhassa puukirkossa on kesäkonsertteja. Samalla pitää tsekata se matkan varrella auton ikkunasta häämöttänyt kalmisto.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s