James Baldwinin Pariisi

Baldwin ParisLöysin James Baldwinin (1924-1987) toisen romaanin  Giovanni’s Room (1956) kierrätyskorista. Baldwinin tuotannosta olen lukenut ja kuullut paljon, erityisesti mustilta naiskirjailijoilta, mutten ole tietoisesti etsinyt sitä käsiini. Nyt kirja sattui eteeni sopivasti, kun haaveilen Pariisista. Tämä on varhaisen homoeroottisen kirjallisuuden klassikko, joka aikanaan aiheutti suurta pahennusta Amerikassa; siksi se julkaistiinkin Britanniassa. Kiinnostavaa siinä on, että päähenkilöt ovat valkoisia. Oliko sitten niin, että 1950-luvulla afroamerikkalaisten homoseksuaalisuudesta kirjoittaminen olisi ollut liian iso riski? Baldwin oli kuitenkin tullut kaapista ulos varhain ja myöhemmässä tuotannossaan hän tuo esille myös mustaihoisia homo- tai biseksuaaleja hahmoja.

James Baldwin oli varhaiskypsä teini, joka oli kasvanut väkivaltaisessa ja köyhässä perheessä New Yorkissa. 14-vuotiaana hän pääsi helluntaikirkon apulaissaarnaajaksi ja 17-vuotiaana kielsi kaiken järjestäytyneen uskonnon. Hengellisyys on silti osana hänen tuotantoaan eikä hän koskaan julistautunut ateistiksi. Hänen sosiaalinen elämänsä Greenwich Villagen boheemipiireissä alkoi 15-kesäisenä,  mentorinaan musta taidemaalari Beauford Delaney. Silti hän koki kotimaansa tukahduttavana ja muutti Pariisiin jo nuorena. Pariisista tuli hänen kotikaupunkinsa loppuelämäksi, mutta hän on viettänyt lyhyempiä jaksoja myös Sveitsissä ja Turkissa. Amerikkaan hän palasi taistelemaan mustien kansalaisoikeuksien puolesta moneen otteeseen, mutta ei enää kokenut synnyinmaataan kotinaan. Baldwinin kosmopoliitti luonne tekee hänestä kiinnostavan kirjailijan, sellaisen, jota on vaikea lokeroida mihinkään karsinaan. Ainakaan häntä ei ole kanonisoitu suurena homokirjailijana.

Giovanni’s Room on rohkea romaani miehestä, joka yrittää sopeutua heteronormatiivisuuteen, mutta epäonnistuu traagisesti. David seurustelee vakavasti maannaisensa Hellan kanssa, mutta tämän lähdettyä pitkälle matkalle Espanjaan hän päätyy asumaan italialaisen baarimikon Giovannin kanssa pieneen palvelijanhuoneeseen, josta tulee miesten lumottu puutarha. Giovanni on piilevästi ja vakavasti masentunut, vaikka hän onnistuukin välillä käymään töissä. Hänen huoneensa on pelottavan likainen ja täynnä elämän kuonaa; vain David pystyy saamaan sen järjestykseen ja jonkun aikaa hän nauttiikin ”kotirouvana” toimimisesta. Tämän jälkeen syntyy pahaa jälkeä. Vaikka 50-luvulla ei puhuttu läheisriippuvuudesta tai bipolaarisuudesta yhtä kliinisin termein kuin nykyään, ja jos olisikin puhuttu niin Baldwinin kaltainen suuri sanataiteilija ei olisi suostunut typistämään tarinaansa tylsään psykologisointiin, silti romaani kertoo mahdottomasta rakkaussuhteesta, joka on tuomittu jo alkumetreiltä – ei siksi, että miehet ovat homoja, vaan siksi, että he saavat aikaan toisissaan itsetuhoisuutta.

Miehillä on myös vanhempia mesenaatteja ja kosijoita, joista he ovat taloudellisesti riippuvaisia. Baldwin ei romantisoi Pariisin homoskeneä, vaan kertoo realistisesti vanhojen likaisten setien keinoista rekrytoida rakastajia itselleen. Tässä myös juoruillaan, kettuillaan, ryypätään ja flaneerataan Pariisin kanaalien varrella aamuyön ja varhaisen aamun tunteina hurmaavan rosoisesti. Lopulta David pakenee hirveää kohtaloaan eteläiseen Ranskaan, jossa hän eroaa tyttöystävästään ja jatkaa synkkämielistä ryyppäämistään pienen kylän vuokrahuoneessa, ainoana lohtunaan italialainen vuokraemäntä, jonka hän kuvittelee Giovannin äidiksi. Italialainen mamma kehottaa miestä rukoilemaan ja menemään naimisiin toisen naisen kanssa pian, sillä hänen mukaansa miehet ovat mahdottomia ja ainoa keino saada heidät kuriin on avioliitto kunnon tytön kanssa.

Vaikka päähenkilö David on kirjoitettu vaaleaksi viikingiksi, en valitettavasti pystynyt kuvittelemaan häntä muuna kuin James Baldwinina itsenään. Tämä tosin ei häirinnyt lukukokemusta, vaan päinvastoin teki sen uskottavammaksi.

Ylläoleva kuva on Baldwinista ja hänen pojastaan Davidista (missä vaiheessa hän ehti saada lapsen, siitä ei viisas internet pukahda sanallakaan – ainakaan naimisissa hän ei ollut eikä yhdistetty yhteenkään naisenpuolikkaaseen) Pariisissa 1981. Copyright: Jane Evelyn Atwood.

PS: Baldwinista kiinnostuneille: miehen draamatuotannosta on valmistunut tuore englantilaisen filologian väitöskirja, Jari Kokkisen ”Racial discourse in James Baldwin’s Blues for Mister Charlie (1964). Drama and the hegemonic struggle”, Jyväskylän yliopisto 2012.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s