Ravintola mukavuusalueella

KeltaistenSitruunoidenRavintolaKajsa Ingemarsson on Ruotsin myydyimpiä kirjailijoita, ja viimeksi lukemani  Keltaisten sitruunoiden ravintola (2007, alkuperäinen Små citroner gula, 2004) oli maan vuoden 2005 myydyin teos. Kirja on odottanut minua hyllyssä vuosikausia. Olen joskus haukannut siitä palasen, mutten muista mihin asti pääsin ensi lukukerralla. Tämä on jo pahanenteinen merkki, mutta Euroviisujen semifinaalia katsellessani tarvitsin kevyen ja helppolukuisen opuksen, johon paeta tylsien biisien ajaksi. Loppu meni unettomana ja töitä vältellessä. Kirja oli nopeasti luettava ja ilmavasti kerrottu.

Aloitetaan kehuista: teos on paljon viihdyttävämpi kuin tänne taannoin arvioimani Monica Alin In the Kitchen, joka myös kertoo ravintolamaailmasta. Vaikka tämä on höyhenenkevyt, tässäkin on politiikkaa ja sosiologista kuvausta globalisoituvasta työmaailmasta, harmaasta taloudesta ja työpaikkojen valumisesta halpatuontimaihin. Ruotsalainen arki näyttäytyy aika samanlaisena kuin suomalainen: on pikkupaikkakuntia ja lähiöitä, joissa syödään lankkupihviä ranskalaisilla (ja hienointa siellä on persiljanippu pihvin päällä) ja sitten on hipstereiden alueita, joilla vuohenjuusto on jo so last season. Tämä on tyypillinen ravintolanperustamissaaga, johon on vatkattu sekaan kolmikymppisten uraihmisten ihmissuhdesotkuja. Tässä seikkaillaan Tukholman ja pikkukaupunki Länningen välillä, jossa kukaan ei käytä tryffeliöljyä salaatinkastikkeena.

Päähenkilö Agnes menettää työpaikkansa Tukholman elitistisimmän ranskalaisen ravintolan hovimestarina sen omistajan yritettyä raiskata hänet. Hän on niin tossukka, ettei saa ilmoitettua rikosta poliisille (tämä ehkä oli se ”trigger”, mikä sai minut keskeyttämään lukemisen ensi kerralla). Agnes on kiltti ja tunnollinen puurtaja, joka on elättänyt renttupoikaystävääkin vuosikausia, ja samana päivänä potkujen kanssa hän tulee myös jätetyksi. Tukholman ravintoloiden työtilanne on surkea, työkkärin palveluissa hänen ammattitaitoaan ei osata arvostaa ja hän päätyy kantamaan kaljaa Pastakeisari-nimiseen lähiösyöttölään, jossa harvat asiakkaat tilaavat aterioita. Pulasta hänet pelastaa entinen työkaveri Kalle, joka on avaamassa uutta Välimeren alueen mutkattomiin ruokiin keskittyvää ravintolaa. Agnes pääsee suunnittelemaan sen ruokalistoja ja sisustusta ja ylenee heti salipäälliköksi.

Parisuhdeosasto on tässä romaanissa nolointa ja köykäisintä- siitä ei todellakaan jää mitään käteen, eivätkä edes Agnesin ja hänen parhaan sinkkuystävänsä Lussanin bänkseihin liittyvät vitsit ole hauskoja (Tobias jättää Agnesin mahtavien melonien vuoksi; Lussania arvioidaan kuin rotunautaa lihatiskillä – hohhoijaa). Sen sijaan Agnesin suhdetta vanhempiin ja kotikulmilla asuvaan siskoon ruoditaan kohtuuraikkaasti. Varhaiseläkkeelle jääneiden vanhempien elämää alkaa täyttää puutarhablogin pitäminen, josta he saavat yllättävää lisäenergiaa. Agnes ei suhtaudu äitinsä tarjoamaan kotiruokaan snobahtavasti, vaan käy uskollisesti kotona syömässä vähintään kerran kuussa. Agnes onkin hahmona ennalta-arvattava, vakavamielinen ja juurilleen uskollinen. Ns. tavislukijan (kuka hän onkaan) on helppo samastua häneen, sillä hän kulkee koko teoksen läpi jalat maassa. Tämä ehkä selittää huikeat myyntiluvut. Ihmiset kaipaavat uskottavia ja maanläheisiä tarinoita.

Ruoka-aiheiseksi kirjaksi ruoan kuvaus on tässä maltillista. Se voi olla hyväkin asia, sillä Ingemarsson ei ainakaan lipsahda ruokapornon puolelle. Vaikuttaa, ettei kirjailija itse edes ole pahin mahdollinen foodie, sillä ei hän kuvaa ruoan valmistamista kovinkaan sensuellilla tavalla. Tässä tehdyistä ruoista minun alkoi tehdä mieli vain yksinkertaista tomaatti-valkosipulibruschettaa. Itse asiassa tässä tehdään drinksuja ja juodaan viiniä enemmän kuin syödään.

Kuten mm. Liza Marklundin kirjoissa, myös tässä tuotesijoittelu on ärsyttävää: minua ei lukijana kiinnosta tietää, että joku pukee päälleen Filippa K:n farkut tai että jonkun olohuone näyttää ROOM-sisustusliikkeestä hankitulta. Ingemarsson ei tosin tuotteista henkilöitään samalla intensiteetillä kuin Marklund, mutta merkkituotteiden sirottelu kaunokirjalliseen teokseen latistaa aina tarinaa ja kiinnittää huomion epäolennaiseen.

Kirjasta on äskettäin tehty Ruotsissa leffaversio, jonka uskon toimivan paremmin kuin romaani. Onhan Ingemarsson itsekin mm. näyttelijä entiseltä ammatiltaan ja hänen kirjoitustyylinsä pohjautuu vahvasti dialogiin. Pidän hänen muita teoksiaan silmällä, mutta faniklubiin en ole heti kättelyssä liittymässä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s